Toimittajalta Olen seurannut viidellä vuosikymmenellä Paavo Väyrysen, 70, ylä- ja alamäkiä. Välillä ihastellen, kuten Turussa 1980. Monesti huuli pyöreänä, kuten nyt.
Pohjimmiltaan Väyrynen on herkkä aatteen mies. Se on vain tupannut puristumaan henkilökohtaisen valtapelurin leiman alle. Johannes Virolaisen jälkeen saamansa kunniapuheenjohtajuudenkin hän hinasi vallan välineeksi, portiksi puolue-elimiin.
Nyt kunniapuheenjohtaja nakertaa raskasta vastuuta kantavaa vanhaa puoluettaan hämmästyttävällä tavalla. Entiset kaveritkin ihmettelevät, eikö omatunto ollenkaan kolkuta.
VÄYRYNEN sai viime vuoden lopulla johtamansa kansalaispuolueen puoluerekisteriin. Hän haluaa käydä sen pääministeriehdokkaana seuraaviin eduskuntavaaleihin kirjoittamalla jo nyt, että asetelma on rohkaiseva ja herkullinen: kansalaispuolue vastaan muut.
Kampanja alkaa kuntavaalien jälkeen – ellei ole jo menossa.
Europarlamentaarikon ja kansanedustajan valtakirjan omaava Väyrynen haluaisi kuntavaaleissa esiintyä vielä keskustan listalla. Kansalaispuolue kun keskittyy isompiin vaaleihin.
ULKOPUOLISEN silmin ja puoluemoraalin kannalta ehdokkuus näyttää mahdottomalta, ellei Väyrynen luovu uudesta puolueestaan. Keskustan sääntöihin on kirjoitettu ihan suomeksi, että keskustan jäsen ei saa kuulua muuhun puolueeseen.
Väyrysen mielestä sääntö ei koske häntä. Hän on toivonut, että keskusta hyväksyisi nerokkaan idean kahden puolueen jäsenyydestä. Se olisi mahdollista, koska kansalaispuolue ei ole ”tavanomainen” puolue, vekkuli selitys kuuluu. Viranomaiset pitävät sitä kuitenkin normaalina puolueena, koska ovat sen puoluerekisteriin kirjanneet.
Keskustan puoluesihteeri on tulkinnut, että puolueen säännöt tunteva Väyrynen on kilpailevan puolueen perustamisella itse astunut keskustasta ulos.
SYVIMMILLÄÄN Väyrysen toimien pohjalta pilkottaa himo päästä ministeriksi. Hän haluaisi balsamia haavoihinsa nousemalla Suomen pitkäaikaisimmaksi ministeriksi. Virolaisen ykköspaikkaan ei ole pitkä matka.
Vamman sieluunsa Väyrynen sai, kun presidentti Mauno Koivisto torjui hänen pääministerihaaveensa 1987. Ja ison munauksen hän teki itse luopumalla keskustan puheenjohtajuudesta 1990. Seuraavana vuonna Esko Aho korjasi potin, ja Väyrynen jäi ainoaksi keskustajohtajaksi, joka ei ole sotien jälkeen toiminut pääministerinä.
Tuskaa lisää vielä se, että Erkki Tuomioja ohitti hänet pitkäaikaisimpana ulkoministerinä.
PAAVO VÄYRYNENon korkean profiilin poliitikko, joka on aina etsinyt kovia vastustajia. Jopa niin, että hän näyttää rakastavan lausahdusta ”parempi sotia kuin sopia”.
Turpiin on tullut usein. Mutta samalla on nähty, että liikkeellä ei ole mitätön mies. Se on poikinut nättejä kannatuslukuja.
NYT VÄYRYNEN tuntuu kaipaavan mittavaa taistoa keskustan johdon kanssa.
Maan kokenein ja iäkkäin puoluejohtaja ei haluaisi tyytyä siihen, että kuntavaaliehdokkaista päättävä Keminmaan kunnallisjärjestö katsoo hänen lähteneen keskustasta.
