MUISTITEHTÄVÄ onnistui. Pystyin luettelemaan ilman lunttilappua kaikki 19 uutta ministeriä, heidän puoluekantansa ja tittelinsä tyyliin: Krista Kiuru, sosiaalidemokraatti, perhe- ja peruspalveluministeri. Kokeilkaapa!
Osasin takavuosina luetella myös ministerien avustajat. Muistaminen oli helppoa, sillä jokaisella riviministerillä oli vain yksi avustaja ja pääministerillä kolme. Uusien kätyrien nimet eivät painu mieleen, koska heitä on peräti 82, enemmän kuin koskaan ennen.
Antti Rinteen (sd) hallituksen avustajakunnassa on kahden kerroksen väkeä. Ylemmässä kerroksessa on 15 valtiosihteeriä, joiden joukossa on kokeneita poliitikkoja, kuten entinen ministeri ja entisiä kansanedustajia sekä etujärjestöjen lobbareita. Alemmilla paikoilla ahkeroi 67 avustajaa, etupäässä nuoria puolueaktivisteja.
Palkka on suomalaisessa työelämässä arvostuksen mittari. Valtiosihteerille maksetaan 9 500 euroa ja avustajalle kokemuksesta riippuen 4 500–7 100 euroa kuukaudessa. Arvostuksesta kertoo, että ministerin valtiosihteerin palkka on huomattavasti parempi kuin kansanedustajan palkka.
OIKEISTO-OPPOSITIO ja muut hallitukseen nyrpeästi suhtautuvat ovat paheksuneet avustajien suurta määrää. En halua liittyä paheksujien joukkoon, sillä luulen ymmärtäväni, mihin hallitus tarvitsee näin paljon apuväkeä.
Takavuosina ministeriöiden virkakunnassa oli vahva poliittinen kaksoismiehitys. Hallituspuolueet istuttivat 1960-luvulta 1990-luvulle asti omia nimikkovirkamiehiään ministeriöiden keskeisille paikoille sulle–mulle-periaatteen mukaisesti. Jos kansliapäällikkö oli demari, tärkeimmän osastopäällikön oli oltava kepulainen, jotta tasapaino säilyi.
Kun uusi ministeri aloitti, hän saattoi luottaa siihen, että ”omat” virkamiehet olivat kärppänä auttamassa ministeriä. He osasivat valmistella merkittävät lakiesitykset ministerin tahdon mukaisesti. Naapuripuolueen virkamiehet saivat tyytyä vähäarvoisempiin hallinnollisiin tehtäviin.
Puolueiden ote virkakunnasta on nyttemmin kirvonnut. On tapahtunut sukupolvenvaihdos. Poliittiset virkamiehet ovat jääneet eläkkeelle, ja heidän seuraajansa ovat valtaosin sitoutumattomia. Puoluejäsenyys ei enää kiinnosta virkauralle pyrkiviä. Tästä on kärsinyt varsinkin vasemmisto.
Ministeriöiden kansliapäälliköitä on 11. Heistä vain kahdella tai kolmella on poliittista taustaa. Suurin osa kansliapäälliköistä ja muista johtavista virkamiehistä on sitoutumattomia. Vielä parikymmentä vuotta sitten sitoutumaton virkamies päällikkötehtävissä oli harvinaisuus. Sitoutumattomat virkamiehet ovat toki kulloisenkin hallituksen lojaaleja työjuhtia.
Ministerit ovat ainakin aluksi epäluuloisia ja epävarmoja asemastaan. He haluavat ympäröidä itsensä tutuilla ja uskollisilla tovereilla.
Avustajia tarvitaan paitsi auttamaan ministeriä myös valvomaan ministeriön työtä. Varsinkin kokeneet valtiosihteerit ovat kullanarvoisia. He pystyvät pistämään virkamiehet kuriin. Hallituksen kielenkäytössä tätä kutsutaan nätillä sanaparilla: poliittinen ohjaus.
UUDEN hallituksen ohjelma toimii poliittisessa ohjauksessa oivana apuna. Ohjelma on kirjoitettu yksityiskohtaiseksi, jotta valtiosihteerit voivat käskyttää virkakuntaa sen perusteella. Pelkkä ohjaus ei silti riitä. Hallituksen pitää alkaa nimittää omia ihmisiä avautuville virkapaikoille.
Ennustan, että hallitus tekee jo ensi syksynä ensimmäisen painavan nimityspaketin. Sellainen voisi syntyä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen korkeista viroista ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan paikasta, joka on tulossa sopivasti auki.
Hallitus kaavailee myös puoluetukeen kunnon korotusta ja aikoo perustaa erilaisia komiteoita suunnittelemaan suuria uudistuksia. Nämäkin hankkeet ovat tuttuja takavuosilta.
Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, tarvittiin vahvoja puolueita ja poliittista yhteisymmärrystä, joka usein löytyi komiteoiden valmistelutyössä. Tosin niissä tehtiin myös karmeita virheitä, jotka tulivat kalliiksi. Mietintöön kirjoitettu toimi käytännössä toisin kuin komiteassa oli kuviteltu.
Ei ole sattumaa, että Rinteen hallitus kaivaa esiin menneisyyden työkaluja. Kysymys on politiikan ennallistamisesta, paluusta hyvinvointivaltion rakentamisen kultaisiin päiviin.
Rinteen kunnianhimoinen – joskin julkilausumaton – tavoite on murtaa Suomessa pitkään vallinnut porvarillinen hegemonia. Hän haluaa vääntää rattia vasemmalle, mutta ilman virkakoneistoa valtio ei käänny. Niinpä koneistoa on pakko kovistella, jotta politiikkaa pystytään muuttamaan.
Kabinetin työ on vasta niin alussa, että on mahdotonta arvioida, kykeneekö se kääntämään politiikan suuntaa. Hallituksen punavihreä enemmistö lienee melko yksimielinen suurimmista uudistuksista. Keskusta joutuu kysymys kysymykseltä ratkaisemaan, mukautuuko puolue enemmistön tahtoon vai ryhtyykö panemaan vastaan.
Hallituksen ensimmäinen kesä on ministerien ja heidän avustajiensa elämässä parasta aikaa, vallan maistelua. Pitkästä raatamisesta on tullut palkinto. Voi luvata ja suunnitella tulevia suurtekoja. Äänestäjät ovat vielä armollisia. Tiedotusvälineet ovat tai ovat olevinaan ymmärtäväisiä.
Tästä kesästä kannattaa nauttia täysillä, jotta sen lempeyttä voi seuraavina vuosina muistella. Hallituskauden jatkuessa vallan ihanuus muuttuu vastuun kantamisen taakaksi. Vallan makuun tulee lisää karvautta.
UUDEN hallituksen ohjelma toimii poliittisessa ohjauksessa oivana apuna. Ohjelma on kirjoitettu yksityiskohtaiseksi, jotta valtiosihteerit voivat käskyttää virkakuntaa sen perusteella. Pelkkä ohjaus ei silti riitä. Hallituksen pitää alkaa nimittää omia ihmisiä avautuville virkapaikoille.
Ennustan, että hallitus tekee jo ensi syksynä ensimmäisen painavan nimityspaketin. Sellainen voisi syntyä esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen korkeista viroista ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan paikasta, joka on tulossa sopivasti auki.
Hallitus kaavailee myös puoluetukeen kunnon korotusta ja aikoo perustaa erilaisia komiteoita suunnittelemaan suuria uudistuksia. Nämäkin hankkeet ovat tuttuja takavuosilta.
Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, tarvittiin vahvoja puolueita ja poliittista yhteisymmärrystä, joka usein löytyi komiteoiden valmistelutyössä. Tosin niissä tehtiin myös karmeita virheitä, jotka tulivat kalliiksi. Mietintöön kirjoitettu toimi käytännössä toisin kuin komiteassa oli kuviteltu.
Ei ole sattumaa, että Rinteen hallitus kaivaa esiin menneisyyden työkaluja. Kysymys on politiikan ennallistamisesta, paluusta hyvinvointivaltion rakentamisen kultaisiin päiviin.
Rinteen kunnianhimoinen – joskin julkilausumaton – tavoite on murtaa Suomessa pitkään vallinnut porvarillinen hegemonia. Hän haluaa vääntää rattia vasemmalle, mutta ilman virkakoneistoa valtio ei käänny. Niinpä koneistoa on pakko kovistella, jotta politiikkaa pystytään muuttamaan.
Kabinetin työ on vasta niin alussa, että on mahdotonta arvioida, kykeneekö se kääntämään politiikan suuntaa. Hallituksen punavihreä enemmistö lienee melko yksimielinen suurimmista uudistuksista. Keskusta joutuu kysymys kysymykseltä ratkaisemaan, mukautuuko puolue enemmistön tahtoon vai ryhtyykö panemaan vastaan.
Hallituksen ensimmäinen kesä on ministerien ja heidän avustajiensa elämässä parasta aikaa, vallan maistelua. Pitkästä raatamisesta on tullut palkinto. Voi luvata ja suunnitella tulevia suurtekoja. Äänestäjät ovat vielä armollisia. Tiedotusvälineet ovat tai ovat olevinaan ymmärtäväisiä.
Tästä kesästä kannattaa nauttia täysillä, jotta sen lempeyttä voi seuraavina vuosina muistella. Hallituskauden jatkuessa vallan ihanuus muuttuu vastuun kantamisen taakaksi. Vallan makuun tulee lisää karvautta.
