On mielenkiintoista lukea tekstejä, asiantuntijalausuntoja, joita ei mikään lehti Suomessa erittäin suurella todennäköisyydellä olisi julkaissut muutamia kymmeniä vuosia sitten. Jopa vuosi sitten alla olevan tyyppinen arvio olisi saattanut jäädä pölyyntymään tutkijan hyllylle, hyllytettynä...
Moni saattaa väittää, että alla olevan tyyppiset arviot "maalaavat piruja seinille". Oli niin tai näin, elämme aivan toisenlaisessa maailmassa kuin hetki sitten ja on syytä ennakoida kaikki mahdolliset vaihtoehdot kylmän rauhallisesti, rehellisesti ja nimenomaan avoimesti.
Maailma on muuttunut dramaattisesti vuoden, viimeisen puolen vuoden aikana. Kriisipesäkkeitä on ihan myydä saakka.
Luonnollisesti meitä suomalaisia kiinnostaa, on kiinnostettava, mitä suuren itäisen naapurimme, Venäjän päättäjien korvien välissä lähiaikoina liikkuu yhä syvenevän talouslaman kourissa.
Toimin taas eräänlaisena Konsta Pylkkäsen välikätenä, sillä välttämättä monikaan blogitekstieni lukijoista ei lue mm. Helsingin Sanomien kirjoituksia...
Niin - olisipa mukava saada kommentteja suomalaisten, rikkiviisaiden ulkopolitiikan asiantuntijoiden näkemyksiä alla olevasta.
Suora nettilainaus Helsingin Sanomien sivuilta hiukan tuunattuna:
Tutkija Salonius-Pasternak: Suomi voisi olla sotilaallisen iskun ensimmäinen kohde
Vieraskynä-palstalla julkaistaan asiantuntijakirjoituksia. Noin 4 300 merkin mittaisia tekstejä voi tarjota osoitteeseen hs.artikkeli@hs.fi. Toimitus editoi julkaistavat artikkelit.
Tähän asti Suomen on uskottu voivan joutua sotilaallisen konfliktin osapuoleksi vain osana laajempaa sotaa. Nykyoloissa Suomi voi joutua uhatuksi herkemmin kuin olemme ajatelleet.
Suomessa ajatellaan yleisesti, että maahamme voitaisiin kohdistaa sotilaallista voimaa vain, jos lähialueilla käytäisiin laajamittaista sotaa. Viimeisimmässä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsittelevässä valtioneuvoston selonteossa asia muotoiltiin näin: "Suomi voi joutua painostuksen tai voimankäytön kohteeksi yleiseurooppalaisessa tai alueellisessa kriisissä."
Venäjän viimeaikaisten toimien vuoksi tätä olettamaa on arvioitava uudelleen.
Ennakoitavissa on skenaarioita, joissa Suomi olisi ensimmäinen ja siinä vaiheessa ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin.
Rajoitettuun sotilaalliseen voimankäyttöön tai sillä uhkaamiseen voi olla monia syitä. Esimerkkeinä mainittakoon poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaminen, liikkumavapauden rajoittaminen Itämerellä tai harhautus, jolla pyritään ohjaamaan huomiota pois muualle suuntautuneesta, merkittävämmästä sotilaallisesta toiminnasta.
Venäjällä on kyky vallata käyttöönsä naapurien alueita avoimesti, peitetysti tai välikäsien kautta. Ottamalla käyttöön vain vaikkapa pari Ahvenanmaan saarta Venäjä voisi nykyisillä asejärjestelmillä kontrolloida Itämeren ilmatilaa. Näin se pystyisi rajoittamaan tehokkaasti esimerkiksi Helsingin ja Tukholman välistä ilmaliikennettä.
Tämä vaikuttaisi keskeisesti esimerkiksi Naton kykyyn puolustaa Viroa – puhumattakaan saarten miehittämisen laajemmista vaikutuksista Suomen politiikkaan, talouteen ja yhteiskuntaan.
Tuollaisessa tilanteessa Suomen poliittinen johto joutuisi miettimään, mitä sotilaallisia keinoja se olisi valmis käyttämään suvereniteetin loukkauksen lopettamiseksi. Toinen vaihtoehto olisi taipua maan rajojen ulkopuolelta tulevaan saneluun.
Luultavasti hyökkääjän tavoite olisi aluksi epäselvä, ja poliittinen johto joutuisi harkitsemaan ulkopuolisen sotilaallisen avun pyytämistä sekä Euroopasta että Pohjois-Amerikasta.
Kuvaillun kaltaisessa tilanteessa Suomi saisi mitä luultavimmin poliittista ja taloudellista tukea. Jos toisen valtion sotilaiden läsnäolo suomalaisella saarella olisi selvästi todennettu, laukeaisi Lissabonin sopimuksen mukainen EU:n avunantolauseke. Se ei kuitenkaan ole samanlainen kollektiivinen turvallisuustae kuin Nato-jäsenyyssopimuksen viides artikla.
EU:n avunantolausekkeeseen perustuva sotilaallinen apu olisi todennäköisesti kahdenvälistä. Jokainen unionin jäsenmaa joutuisi pohtimaan valmiuttaan sotaan muutaman suomalaisen saaren takia.
Julkisesti olisimme ainakin kriisin alussa sotilaallisesti yksin. Yksin taisteleminen on nykyisin puolustuksemme perusta ja lähtökohta. Voi kuitenkin olla, että Suomen ja muiden EU:n jäsenmaiden näkemykset siitä, onko suvereniteetin loukkaus tapahtunut ja miten vakavana sitä pidetään, eroaisivat toisistaan.
Tässä tapauksessa Suomi saattaisi pitää sekä diplomaattisten että sotilaallisten keinojen käyttöä mahdollisena. Muut eurooppalaiset maat sen sijaan saattaisivat suosia vain diplomaattisten keinojen käyttöä, koska ne toivoisivat näin estävänsä kriisin laajentumisen. Suomi olisi siis suuressa ristipaineessa.
Venäjä voisi jopa saavuttaa päämääränsä ilman laukaustenvaihtoa, koska Suomi ei ehkä uskaltaisi eskaloida tilannetta vahvan kansainvälisen sotilaallisen tuen puutteen takia. Jotkin muut maat voisivat vielä vaatia, että konflikti ei saa laajentua Suomen toiminnan vuoksi.
Tällaiset skenaariot eroavat Suomen suvereenisuuden näkökulmasta merkittävästi niistä oletuksista, joille Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa on rakennettu. Näiden ja aiempien uhkakuvien eroja pitää analysoida syvällisesti, ja tällaisia tilanteita varten pitäisi harjoitella myös valtionhallinnon valmiusharjoituksissa.
Kylmän sodan jälkeisen ajanjakson loputtua uudelle ajalle ei vielä ole nimeä. Tällä aikakaudella Suomeen kohdistuva hyökkäys on kuitenkin todellinen mahdollisuus, jonka poliittinen johto ja tulevat hallitukset joutuvat ottamaan huomioon suunnitellessaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.
Charly Salonius-Pasternak
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
