Mukavaa luettavaa aamutuimaan...
Suora nettilainaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:
Kolumni: Oikeaan aikaan väärässä paikassa
Pianonvirittäjä saapui sovittuun aikaan. Työn jälki oli hyvä tai ainakaan en osannut sitä kroonisesti epävireisenä henkilönä moittia.
Soitinta säätäessään suulas savolainen kävi läpi viritysreissujensa kohokohtia. Muinaiseen, siis navigaattorittomaan ja kännykättömään aikaan virittäjä oli etsinyt jostakin kalakukkokylästä taloa, jonne oli tilattu viritys. Aikansa harhailtuaan hän huomasi mökin portailla huiskuttavan miehen, joka ohjasi vieraan suoraan vaimonsa valmistelemaan kahvinisupöytään. Juttu alkoi heti luistaa, kuten sillä tapana on siellä, missä syntymävääräleuat kohtaavat.
Ensimmäinen puoli tuntia meni maalämmön edullisuutta ihmetellessä, toinen kattoremontin kalleutta siunaillessa. Kolmas puolituntinen käynnistyi paloturvallisuudella, missä vaiheessa virittäjä joutui myöntämään, että aihe ohitti hänen ydinosaamisalueensa.
”Kai sinun pitäisi palotarkastajana siitä jotakin tietää”, talon isäntä ihmetteli.
Tarina toi mieleeni tapauksen takavuosikymmeniltä, jolloin haastattelut sovittiin lankapuhelimessa ja paikalle ajettiin ajo-ohjeita muistellen.
Olin sopinut tapaamisen itselleni tuntemattoman raviohjastajatähden kanssa. Hän neuvoi ajamaan heille päin niin kauan, että tie ylittää sillan, jonka jälkeen vasemmalla näkyy navetta, jonka pihalla on suomenhevosia. Erehtyä ei kuulemma voinut.
Ohje toi minut taloon, jonka oven avasi isäntämies. Hän pyysi minut sisään ja käski vaimonsa kahvinkeittoon. Pulla oli tuoretta, eikä pikkuleivissäkään ollut moittimista.
Jo toisen kupillisen jälkeen keskustelu kääntyi hevosiin. Kaivoin muistiinpanovälineet esiin. Se herätti hevosmiehessä historioitsijan. Hän muisteli lapsuutensa savottoja ja puukuormia, joita oli isänsä kanssa kiskonut kairasta kylälle.
Hälytyskelloni alkoi piristä reilun tunnin kohdalla, kun tarina lähestyi tätä päivää. Isäntä kertoi ajavansa puunsa yhä kaurakoneella. ”Suomenhevonen on kuin luotu siihen toisin kuin raveihin, missä ihminen juoksuttaa eläimen ahneuksissaan äärirajoille. Löytyy täältä heitäkin.”
Kahvin jälkeen kuvasin isännän ja hevosen. Metsään emme menneet, siis oikeasti.
Ravitähden talo löytyi seuraavan sillan kupeesta. Mies oli vihainen ja muuttui entistä punaisemmaksi, kun kuuli, missä olin ollut. Selitykseni ei uponnut vaimoonkaan, joka kertoi ehtineensä kerätä kupit ja kuivakakut kahvipöydästä. Juttu siitä silti syntyi, tai kaksikin.
En liene ainoa, joka on ollut väärässä paikassa oikeaan aikaan tai oikeassa paikassa väärään aikaan. Harvemmassa taitavat olla ne, jotka ovat olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta väärin.
Olin sopinut haastattelun Sodankylän sivukylään. Oven avasi nuori nainen, joka kertoi haastateltavani – vanhan miehen – kuolleen edellispäivänä. Esitin suruvalitteluni ja pyysin tytärtä kertomaan ne myös vainajan vaimolle. Silloin tyttäreksi luulemani nainen purskahti sydäntä särkevään itkuun, jonka suvantovaiheessa hän kertoi olevansa tuore leski.
Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja.
