Mitäpä tuohon muuta sanomaan/kirjoittamaan...
Suora nettilainaus Helsingin sanomista hiukan tuunattuna:
pääkirjoITUS
Hallitus nosti Sdp:n opposition johtoon
Helsingin Sanomat
LASSE RANTANEN
Vastassaan sillä on eduskunnassa poikkeuksellisen hajanainen oppositio. Hallituksesta vasemmalla ovat Sdp, vasemmistoliitto ja vihreät, oikealla kristillisdemokraatit ja Rkp.
Vielä syysistuntokauden alkuun asti oppositiosta oli vaikea erottaa selkeää johtajaa.
Pakkaa sekoitti se, että Sdp:n kannatus jatkoi vaalien jälkeen laskuaan, kun taas toiseksi suurimman oppositiopuolueen vihreiden kannatus kasvoi. Niukimmillaan puolueiden välinen ero HS-gallupissa oli elokuussa, kun eroa oli vajaat kolme prosenttiyksikköä.
Tilannetta sekoitti myös Sdp:n sisäinen tilanne. Puheenjohtaja Antti Rinne torjui edellisen puheenjohtajan Jutta Urpilaisen halun päästä eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.
Oppositiopuolueen varsinainen poliittinen näyttämö ja tapahtumakenttä on eduskunta, joten ryhmänjohtajan asema on oppositiopuolueessa toiseksi näkyvin, heti puolueen puheenjohtajan jälkeen.
Urpilaisen toiveen syrjäyttäminen sai Sdp:ssä taas hetkeksi pintaan vanhan repeämän Rinteen ja Urpilaisen kannattajien välillä.
Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö myös käytti hyväkseen näkyvää asemaansa oppositiossa. Tiedotusvälineissä Niinistö oli näkyvämpi kuin Rinne.
Syksyn istuntokauden aikana tilanne normalisoitui siinä mielessä, että Sdp otti sille kuuluvan paikan pääoppositiopuolueena. Siinä luonnollisesti auttoi gallupkannatuksen kasvu. Viimeisessä HS-gallupissa Sdp oli noussut jo suurimmaksi puolueeksi. Tosin käytännössä se oli keskustan kanssa rinta rinnan.
Sdp:n nopea nousu ja hallituspuolue perussuomalaisten samanaikainen romahdus ovat suomalaisessa puoluekannatuksessa harvinaisia ääri-ilmiöitä. Se kuvastaa, että kansalaiset ovat politiikasta ymmällään: ei oikein tiedä, mihin toivonsa laittaa.
Sdp:tä on auttanut hallituksen harjoittama politiikka. Hallituksen kaavailemat palkansaajia kurittavat niin sanotut pakkolait – tai hallituksen termein ”yritysten kilpailukykyä edistävät toimet” – ovat olleet oivallinen ase juuri Sdp:n käyttöön.
Demarit itse ovat vakaasti sitä mieltä, että suosion kasvu on ensi sijassa Sdp:n asialähtöisen oppositiopolitiikan ansiota. Asiaa ei ole tutkittu, mutta politiikassa yleisesti käytettyä metodia, näppituntumaa, käyttämällä voisi arvioida, ettei Sdp ole omilla tekemisillään saanut kannatuksen kasvua aikaan.
Sdp lähtee ensi vuoteen politiikan paalupaikalta. Puolueen kannalta on sikäli harmillista, että ensi vuonna ei ole tiedossa vaaleja, ellei sitten hallitus ajaudu täysin toimintakyvyttömäksi ja hajoa.
Syksyn sote-kiistan riehuessa hallituksessa pahimmillaan näytti hetken siltä, että kokoomus saattaa lähteä kävelemään hallituksesta ja Sdp:lle saattaa aueta ovi hallitukseen. Sdp:n kannattaa kuitenkin lähteä hallitukseen vain vaalien kautta. Ilman vaaleja Sdp tuskin saisi kannatuksensa mukaista asemaa hallituksessa.
Keskustalla on 49 kansanedustajaa, perussuomalaisilla 38 ja kokoomuksella 37 edustajaa, mutta Sdp:llä vain 34 edustajaa. Mikäli vaalit pidettäisiin nyt, Sdp kisaisi vakavasti pääministerin salkusta.
Sdp on kyllä osoittanut oppositiossa, että se varautuu jo palaamaan hallitukseen: siltoja muihin suuriin puolueisiin ei haluta turhaan polttaa. Sdp ei esimerkiksi mennyt mukaan vihreiden ja vasemmistoliiton välikysymykseen, jonka pääkohde oli kokoomuksen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Alexander Stubb.
