Pitkästä aikaa pääsin lukemaan Taneli Heikan kirjoituksen kokonaisuudessaan - hyvä niin. Olen kalakaverini kanssa usein analysoinut tuota entistä Suomen kultakimpaletta - Nokiaa. Yksimielinen näkemyksemme on, että Nokian tuho oli väärä johtaminen ja juuri tuon - aikaansa edellä olleen - kosketusnäyttöisen puhelimen hyllyttäminen. Kilpailijat ajoivat oikealta ja vasemmalta ohi...
Mutta ei Suomessa pelätä. Nyt on vain tultu vaiheeseen, jossa maan asiat on pantava kuntoon: Teet ja/tai itket ja teet-hengessä. Se rassaa valitettavasti meitä kaikkia suomalaisia, niin yksinkertaista se on...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Pelon kulttuurista vapautuu vain hiljaisuudessa
Johtaja huusi keuhkojensa täydeltä. Hedelmät lentelivät pöydältä kun hallituksen jäsen takoi neuvotteluhuoneen pöytää. "Pallit kutistuivat", alainen kuvaili yrityksen ihmisjohtamisen menetelmää.
INSEAD-kauppakorkeakoulun tutkijat julkistivat tuloksia Nokian sisäpiirin haastatteluista syyskuun lopussa. Löydökset ovat hätkähdyttäviä. Nokiassa isot pomot pelkäsivät kilpailijoita ja asiakkaita. Pikkupomot pelkäsivät isoja pomoja. Huutaminen oli seuraus tästä pelosta. Lopputuloksena oli kohtalokas halvaantuminen.
Entä, jos tuo ei ollut analyysi vain yhdestä yrityksestä. Entä jos se oli kuva Suomesta?
Tutkimusta on kritisoitu. Erään toisen tutkijan mukaan Nokian romahduksessa ei ole kyse pelosta, vaan osaamisen puutteesta kuluttajamarkkinoilla.
Entä, jos tuokaan ei ollut analyysi vain yhdestä yrityksestä. Entä jos se oli kuva Suomesta?
Suomi on pelon vallassa. Puoli kansasta pelkää maahanmuuttajien vyöryä. Toinen puoli pelkää Suomen eristäytymistä suvaitsevaisesta Lännestä. Kaikki pelkäävät, että leikkaukset tai niiden takana oleva talousromahdus osuu omaan perheeseen. Ehkä Suomella ei ole annettavaa globaaleille kuluttajamarkkinoille. Elintaso laskee pysyvästi.
Yhteydet yritysten ja valtion johtamisen välillä eivät ole tuulesta temmattuja. Jos päättäjällä ei ole osaamista, herää pelko. Pelko estää hankkimasta tietoa rauhallisesti ja muuttamasta toimintaa vastaamaan saatua tietoa.
Kuulostaako tutulta? Pääministeri Juha Sipilän hallitus toteuttaa leikkauslistaansa soraääniä ja asiantuntijoita kuuntelematta. Oppositio kaivautuu toissa vuosisadan valtabunkkereihinsa. Suomi piiskaa itseään pelon pyörteeseen.
Huutavat ja autoritääriset johtajat ovat osa teollisen Suomen menestystarinaa.
Metsä- ja metalliteollisuudessa yritysjohdon nerokkaat visiot jalkautettiin pikkupomoille ja sieltä toteuttavaan insinööriportaaseen, tarvittaessa ääntä korottamalla. Elinkeinolelämää johdettiin kuin entisajan sotaa ja saavutukset olivat hienoja sata vuotta.
Näin tehtiin myös politiikassa. Konsensuspolitiikkaan on kuulunut tulonjaon ja elinkeinopolitiikan keskeisten ristiriitojen ratkaiseminen kabinettien voimainmittelöissä, vaalituloksesta välittämättä.
Toisin voi olla.
40 000 ihmistä osallistuu juuri nyt MIT:n huippuyliopiston internet-kurssille monimutkaisten ongelmien johtamisesta. Kurssin ydin on, että tie uuteen avautuu luopumalla vanhasta. Panemalla syrjään ratkaisut, joiden luulimme tehoavan. Aatteet, joihin haluamme uskoa.
Kurssin hätkähdyttävin hetki on hiljaisuus. Yksi osallistuja esittelee johtajuusongelman. Google Hangoutissa tapaavat pienryhmät ovat kolme minuuttia hiljaa kuunnellen sydämestä nousevia kuvia. Muutosprosessin lopputulos vastaa osallistujien sisäistä tilaa.
Naiivia hörhöilyä? Hölynpölyä, jolla ei ole pörssiyritysten tai valtioiden johdolle annettavaa?
Ekonomisti Otto Scharmer on kehittänyt lähestymistapaansa monien suuryritysten kanssa, esimerkiksi Fujitsun, DaimlerChryslerin ja Nissanin. Hiljaisuudessa tutkitaan sitä sydämen ääntä, jota räyhäävät ja visionääriset johtajat eivät koskaan kuule.
Entä jos Nokiassa olisi oltu hiljaa kolme minuuttia, ennen kuin kosketusnäytön ongelmista raportoivaa pikkupomoa aletaan nöyryyttää lentävillä hedelmillä?
Entä jos hallitus olisi hiljaa kansalaisten kanssa ja etsisi ratkaisuja yhdessä ennen kuin leikkauslista vyörytetään toteutettavaksi?
Olin mukana yllä kuvaamallani kurssilla. Kun osallistujat kuuntelivat tarinaani, silmäkulmani kostuivat. Tältä siis tuntuu kun työelämässä kuunnellaan sydämellä. Se tuntuu syleilyltä, jonka jälkeen hurjimpien unelmien toteuttaminen tuntuu mahdolliselta.
Nokia-tutkimuksesta piirtyy surullisen suomalainen tarina. Ihminen jolle räyhätään ei ole mitään, ei organisaation resurssina eikä asiakkaana.
Tästä pelosta Suomi pääsee vain siirtymällä johtamisen uuteen vaiheeseen. Siellä on kuuntelemista. Siellä ei ole rooleja. Siellä riisutaan naamiot ja lasketaan maahan valtavat reput, joissa kannamme muistoja sieltä, mistä tulemme.
Kirjoittaja on toimittaja, viestinnän tutkija ja yrittäjä, joka asuu Washington DC:ssä,Yhdysvalloissa.
