VIIME syksynä kävin Washingtonin afrikkalaisamerikkalaisen historian museossa, jossa nuori musta nainen katseli mietteliään näköisenä esittelyä 1700-luvun tanskalaisista orjalaivoista.
Pääosin mustan yleisön keskellä tulin tuskallisen tietoiseksi pohjoismaisesta ulkonäöstäni. Käännyin naisen puoleen ja sanoin kuuluvalla äänellä: ”Meillä suomalaisilla ei ollut mitään tekemistä orjakaupan kanssa. Samoihin aikoihin kuin mustia tuotiin orjalaivoilla Afrikasta, suomalaisia vietiin orjiksi Venäjälle.”
Nainen nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Emme puhuneet sen enempää, enkä väitä, että välillemme olisi syntynyt sen suurempaa sorrettujen solidaarisuutta. Saatoin kuitenkin jatkaa museoon tutustumista hiukan kevyemmin askelin.
OLIN törmännyt tietoon suomalaisorjista Pentti Virrankosken Suomen historiassa. Kirjassa kerrottiin, että isonvihan aikaan vuosina 1714–1716 venäläiset ryöstivät jopa kymmenentuhatta suomalaista orjiksi Venäjälle. Kysymys ei ole pikkujutusta, sillä Suomen väkiluku oli 1700–luvun alkupuolella vain noin 400 000.
Siitä huolimatta en muista, että asiasta olisi mainittu sen enempää lukion kuin yliopistonkaan historian kursseilla. Orjiksi viedyillä suomalaisilla ei ole museota, mahtaako heillä olla missään edes muistomerkkiä.
MAAILMASSA riittää kansoja, jotka eivät unohtaisi moista vääryyttä ikinä. Esimerkiksi serbit eivät ole päässeet yli siitä, että ruhtinas Vuk Brankovic petti prinssi Lazarin vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelussa.
Serbejäkin katkerampaa porukkaa ovat shiiamuslimit, jotka ruoskivat itseään joka vuosi surusta sen takia, että profeetta Muhammadin serkun Alin poika Hussain tapettiin kavalasti Karbalan taistelussa vuonna 680.
Kaikkein pitkämuistisimpia saattavat kuitenkin olla juutalaiset, jotka muistelevat joka pääsiäinen sitä, kuinka he pakenivat Egyptistä yli kolmetuhatta vuotta sitten.
Suomalaiset sanovat: joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.
SUOMI oli viitisensataa vuotta Ruotsin alusmaana. Monessa maassa se olisi tarjonnut ainekset traagisen uhrihistorian kirjoittamiseen, mutta suomalaiset kiittävät Ruotsia laeista ja uskosta.
Sitten Suomen valtasi Venäjä, jota kiitämme kielestä ja itsenäisyydestä.
Seuraavaksi syttyi sisällissota, jonka hävinneillä olisi ollut syytä katkeruuteen. Kahdeksan vuotta sodan jälkeen vallankumouspuolueen johtaja istui pääministerinä.
Suomea tuli ikävä viime vuonna Dublinissa, jonka seinät oli koristeltu jättiläiskuvilla vuoden 1916 vallankumousyrityksen ”marttyyreistä”.
EDES itänaapurin uusi hyökkäys ei onnistunut lannistamaan suomalaisia. Vaikka Suomi menetti kymmenesosan alueestaan, suomalaiset käärivät hihat ja yrittivät pärjätä Neuvostoliiton kanssa mahdollisimman hyvin.
Kukaan ei tainnut edes ehdottaa, että asuttaisimme karjalaiset pakolaisleiriin rajan pintaan kostoa hautomaan, kuten arabit vuoden 1948 sodan jälkeen.
Suomen historiasta oppii, että suomalaiset ovat aktiivisesti kieltäytyneet uhriutumasta silloinkin, kun siihen olisi ollut täysi syy.
Antiuhriutuminen on ollut Suomessa maan tapa, jolle on keksitty oma nimikin: suomalainen sisu.
VIIME VUOSINA uhriutumisesta on kuitenkin tullut länsimaisen politiikan valtavirtaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa olosuhteiden uhreiksi ilmoittautuvat nykyään niin erilaiset vähemmistöt kuin valkoinen enemmistökin.
Vasemmiston ja oikeiston jakolinja kulkee maassa sen välillä, onko kaikki miljonäärien ja miljardöörien vai ulkomaalaisten syytä.
Jopa maan presidentti – maailman mahtavin ihminen – esiintyy median ja muiden salaliittojen uhrina.
SAMA ilmiö on levinnyt Suomeenkin. Aikaisemmin uhriutumista on harjoittanut meillä lähinnä äärivasemmisto, jonka mukaan mistään ei tule ikinä mitään, kun on se kapitalismi.
Nykyään ei-sosialistiset uhrit ovat järjestäytyneet omaan puolueeseensa, joka kiistelee parhaillaan siitä, onko kaikki EU:n vai maahanmuuttajien (ja tietysti lisäksi ruotsin kielen opettajien) syytä.
Kaikista kovimmat tihuttajat ovat kerääntyneet omaan järjestöönsä syyttelemään kaikesta maahanmuuttajia ja suvaitsevaisia suomalaisia.
Järjestön nimi on Suomen Sisu.
Pääosin mustan yleisön keskellä tulin tuskallisen tietoiseksi pohjoismaisesta ulkonäöstäni. Käännyin naisen puoleen ja sanoin kuuluvalla äänellä: ”Meillä suomalaisilla ei ollut mitään tekemistä orjakaupan kanssa. Samoihin aikoihin kuin mustia tuotiin orjalaivoilla Afrikasta, suomalaisia vietiin orjiksi Venäjälle.”
Nainen nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Emme puhuneet sen enempää, enkä väitä, että välillemme olisi syntynyt sen suurempaa sorrettujen solidaarisuutta. Saatoin kuitenkin jatkaa museoon tutustumista hiukan kevyemmin askelin.
OLIN törmännyt tietoon suomalaisorjista Pentti Virrankosken Suomen historiassa. Kirjassa kerrottiin, että isonvihan aikaan vuosina 1714–1716 venäläiset ryöstivät jopa kymmenentuhatta suomalaista orjiksi Venäjälle. Kysymys ei ole pikkujutusta, sillä Suomen väkiluku oli 1700–luvun alkupuolella vain noin 400 000.
Siitä huolimatta en muista, että asiasta olisi mainittu sen enempää lukion kuin yliopistonkaan historian kursseilla. Orjiksi viedyillä suomalaisilla ei ole museota, mahtaako heillä olla missään edes muistomerkkiä.
MAAILMASSA riittää kansoja, jotka eivät unohtaisi moista vääryyttä ikinä. Esimerkiksi serbit eivät ole päässeet yli siitä, että ruhtinas Vuk Brankovic petti prinssi Lazarin vuoden 1389 Kosovo Poljen taistelussa.
Serbejäkin katkerampaa porukkaa ovat shiiamuslimit, jotka ruoskivat itseään joka vuosi surusta sen takia, että profeetta Muhammadin serkun Alin poika Hussain tapettiin kavalasti Karbalan taistelussa vuonna 680.
Kaikkein pitkämuistisimpia saattavat kuitenkin olla juutalaiset, jotka muistelevat joka pääsiäinen sitä, kuinka he pakenivat Egyptistä yli kolmetuhatta vuotta sitten.
Suomalaiset sanovat: joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään.
SUOMI oli viitisensataa vuotta Ruotsin alusmaana. Monessa maassa se olisi tarjonnut ainekset traagisen uhrihistorian kirjoittamiseen, mutta suomalaiset kiittävät Ruotsia laeista ja uskosta.
Sitten Suomen valtasi Venäjä, jota kiitämme kielestä ja itsenäisyydestä.
Seuraavaksi syttyi sisällissota, jonka hävinneillä olisi ollut syytä katkeruuteen. Kahdeksan vuotta sodan jälkeen vallankumouspuolueen johtaja istui pääministerinä.
Suomea tuli ikävä viime vuonna Dublinissa, jonka seinät oli koristeltu jättiläiskuvilla vuoden 1916 vallankumousyrityksen ”marttyyreistä”.
EDES itänaapurin uusi hyökkäys ei onnistunut lannistamaan suomalaisia. Vaikka Suomi menetti kymmenesosan alueestaan, suomalaiset käärivät hihat ja yrittivät pärjätä Neuvostoliiton kanssa mahdollisimman hyvin.
Kukaan ei tainnut edes ehdottaa, että asuttaisimme karjalaiset pakolaisleiriin rajan pintaan kostoa hautomaan, kuten arabit vuoden 1948 sodan jälkeen.
Suomen historiasta oppii, että suomalaiset ovat aktiivisesti kieltäytyneet uhriutumasta silloinkin, kun siihen olisi ollut täysi syy.
Antiuhriutuminen on ollut Suomessa maan tapa, jolle on keksitty oma nimikin: suomalainen sisu.
VIIME VUOSINA uhriutumisesta on kuitenkin tullut länsimaisen politiikan valtavirtaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa olosuhteiden uhreiksi ilmoittautuvat nykyään niin erilaiset vähemmistöt kuin valkoinen enemmistökin.
Vasemmiston ja oikeiston jakolinja kulkee maassa sen välillä, onko kaikki miljonäärien ja miljardöörien vai ulkomaalaisten syytä.
Jopa maan presidentti – maailman mahtavin ihminen – esiintyy median ja muiden salaliittojen uhrina.
SAMA ilmiö on levinnyt Suomeenkin. Aikaisemmin uhriutumista on harjoittanut meillä lähinnä äärivasemmisto, jonka mukaan mistään ei tule ikinä mitään, kun on se kapitalismi.
Nykyään ei-sosialistiset uhrit ovat järjestäytyneet omaan puolueeseensa, joka kiistelee parhaillaan siitä, onko kaikki EU:n vai maahanmuuttajien (ja tietysti lisäksi ruotsin kielen opettajien) syytä.
Kaikista kovimmat tihuttajat ovat kerääntyneet omaan järjestöönsä syyttelemään kaikesta maahanmuuttajia ja suvaitsevaisia suomalaisia.
Järjestön nimi on Suomen Sisu.
- KolumniSeuraa
- HistoriaSeuraa
- OrjuusSeuraa
- PolitiikkaSeuraa
- Saska SaarikoskiSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti