SUOMELLA on julkisen talouden kestävyysvaje: verotulot eivät nykyisin veroastein pidemmän päälle riitä nykyperusteisten julkisten menojen rahoittamiseen. Tätä ongelmaa ei sovi unohtaa vaalilupauksia annettaessa.
Iäkkäiden osuus väestöstä kasvaa, mikä lisää eläke- sekä terveydenhoito- ja hoivamenoja. Valtiovarainministeriö on arvioinut, että ikäsidonnaiset julkiset menot kasvavat vuosittain 400–500 miljoonaa euroa ilman uusia päätöksiä voimassa olevan lainsäädännön perusteella. Tuon verran tarvitaan vuosittain uusia menoleikkauksia budjettivajeen kasvun estämiseksi. Ikääntymiseen liittyvä menoautomatiikka selittää osaltaan kestävyysvajeen kutistamisen vaikeutta.
MONET hyvinvointipalvelut – päivähoito, koulu, vanhusten hoiva – ovat työvaltaista toimintaa. Kasvokkain tapahtuvissa palveluissa tarvitaan käsiä ja aikaa. Tuottavuutta on vaikeampi nostaa kuin teollisuudessa tai muissa palveluissa.
Palkat nousevat kuitenkin eri toimialoilla ajan mittaan saman verran. Siksi hyvinvointipalveluilla on taipumusta kallistua suhteessa muuhun toimintaan.
Paradoksi: Suomi on vauraampi maa kuin koskaan, mutta hyvinvointipalvelujen turvaaminen sen kuin vaikeutuu.
Vaalikeskusteluissa luvataan lisämenoja hyviin tarkoituksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi terveydenhuolto, sosiaaliturva, eläkkeet, kulttuuri, ympäristönsuojelu, koulutus ja tutkimus, perhepolitiikka, poliisivoimat sekä tie- ja rataverkot. Tämän päälle tulevat Puolustusvoimien mittavat hankinnat.
Tällä tiellä ajaudutaan valtion lisävelkaantumiseen ja kestävyysvajeen kasvuun entisestään. Viime kädessä häämöttää todellinen hyvinvointivaltion umpikuja. Politiikassa kaivataan ankaraa menojen priorisointia. Lisäksi tulisi jatkaa pyrkimyksiä työllisyysasteen nostamiseksi ja unohtaa lupaukset veronkevennyksistä.
ERI etupiirien edustajat esittävät mielellään, että juuri heidän vaatimansa menot ovat hyödyksi koko kansantaloudelle myönteisten ”ulkoisvaikutusten” ansiosta. Nämä menot eivät kuulemma ole kuluja vaan investointeja tulevaisuuteen. Koulutuksen ja tutkimuksen saralla näitä väitteitä voidaan myös pitää jossain määrin perusteltuina.
Nuorten ikäluokkien koulutustasoa on pyrittävä kohottamaan työelämän vaatimusten mukaisesti.
Vakuuttavaa ja tutkimukseen perustuvaa näyttöä myönteisistä ulkoisvaikutuksista on perhepolitiikan osalta.
Tutkimusten mukaan ennalta ehkäisevät toimet ongelmista kärsivien lapsiperheiden tukemiseksi parantavat merkittävästi lasten terveydentilaa ja koulutuloksia sekä myöhempää työllistymistä ja menestymistä elämässä.
Varhaisvuosina saadun tuen ansiosta elämässään pärjäävä yksilö aiheuttaa pienempiä terveydenhoito- ja sosiaalimenoja sekä maksaa enemmän veroja yli koko elinkaaren tarkasteltuna, mikä pienentää julkisen talouden kestävyysvajetta.
TALOUSNOBELISTI James Heckman esitti vuosikymmeniä sitten, että yhden dollarin panostus ongelmaperheiden lasten varhaiskasvatukseen antaa jopa kahdeksan dollarin tuoton – jos panostukset kohdennetaan hyvin. Ei ole itsestään selvää, että Heckmanin sääntö pätee Suomessa. Tutkimukset muista Pohjoismaista ja tiedot Suomesta antavat kuitenkin aihetta ajatella, että oikein kohdennetut panostukset lapsipolitiikkaan ovat meilläkin tuottoisia.
LAPSIPERHEIDEN asema on Suomessa kansainvälisesti hyvä, mutta lapsiköyhyys on pitkään ollut kasvussa. Lasten ja nuorten käyttäytymishäiriöt ja mielenterveysongelmat ovat yhä tavallisempia. Syrjäytyneitä nuoria on kosolti, ja ylisukupolvinen eriarvoisuus on lisääntymässä.
Harkinnan arvoisia uudistusten ja lisäpanostuksen kohteita ovat muun muassa lapsiköyhyys, subjektiivinen päivähoito-oikeus, päiväkotien ryhmäkoko, vanhempainvapaat sekä koulukuraattoreiden ja psykologien saatavuus. Lastensuojelu ja sen piirissä olleiden nuorten tukipalvelut ovat tärkeitä. Oppivelvollisuusiän korottamiselle on perusteita.
Kirjoittaja on taloustieteen emeritusprofessori ja pitkän linjan talousvaikuttaja.
- KolumnitSeuraa
- HyvinvointiSeuraa
- LapsetSeuraa
- Sixten KorkmanSeuraa
