VERKKOLEHTI Svobodnaja pressa julkaisi 19.12. Ljudmila Nikolajevan pitkän artikkelin, joka täsmensi lukijoiden mielikuvaa Suomesta ja suomalaisista.
Kirjoittajan mukaan Suomi on länsimaiden Venäjää vastaan jatkuvasti käymän informaatiosodan vaikutuskentässä. Hän halusi selvittää, uskovatko suomalaiset vakavissaan lännestä vyöryvään disinformaatioon.
Kirjoittajan oppaana toimi ”julkaisun pysyvä asiantuntija” Johan Bäckman. Kun häneltä kysyttiin, kuinka vakava uhka läntinen disinformaatio on, vastaus oli selkeä: ”Jos EU, Nato ja uudet hybridipalvelut eivät koe saavuttavansa tuloksia, ne voivat turvautua kovempiin otteisiin sekä Venäjää että omia kansalaisiaan vastaan, kuten terrori-iskuihin, kemiallisen aseen tai jopa ydinaseen käyttöön”.
Se aika, jolloin näille lausunnoille saattoi naureskella, on kaukana takana. Ne nimittäin perustuvat naapurissa yleisesti hyväksyttyyn kertomukseen ja voivat myös ennakoida tulevia tapahtumia.
JOKAISEN itsevaltiaan painajainen on tieto siitä, ettei hänen asemansa perustu kansan luottamukseen. Esimerkiksi Kiinassa johtajan valintaan voi teoriassakin osallistua korkeintaan kuusi prosenttia kansasta – sen verran kommunistisella puolueella on jäseniä. Valta on otettava muilla keinoin, ja se on säilytettävä “kovalla kädellä”.
Siksi todelliset demokratiat, joissa hallitukset toimivat kansan luottamuksen varassa, ovat aina vaarallisia. Mutta ne ovat myös helposti haavoittuvia. Kun kaiken perustana on kansalaisten vapaa oikeus esittää erilaisia mielipiteitä, niistä aiheutuvia ristiriitoja voidaan vahvistaa keinotekoisesti ja sen myötä horjuttaa koko järjestelmää. Myyräntyötä voidaan täydentää todistelemalla, kuinka väärinkäytökset ja korruptio ovat arkipäivää myös demokratioissa.
Erityisen haavoittuvia demokratiat ovat siksi, että ne selkeiden sotatoimien puuttuessa uskovat elävänsä rauhan oloissa. Tällaiseen virheeseen ei yksikään diktaattori sorru. Vallan säilyttämisen ehdoton edellytys on uskotella, että maa on jatkuvan ulkoisen uhan alla ja sisäiset ongelmat ulkoisen vihollisen aiheuttamia.
Kaikki tämä heijastuu siihen, mitä Suomesta kerrotaan Venäjällä, missä suurin osa venäläisistä tietää Suomesta vähän – ja ne jotka Suomea tuntevat paremmin, yleensä suhtautuvat Suomeen myönteisesti.
OLEN seurannut Venäjän median raportointia säännöllisesti usean vuoden ajan. Samalla olen yrittänyt hahmottaa sitä, millaisten ohjeiden varassa naapurin lehtimiehet ja -naiset Suomesta kirjoittajat. Tekemäni havaintoni olen jakanut kolmeen ryhmään.
Lähtökohta on se, että myös Suomi kuuluu Venäjää ympäröivien vihamielisten valtioiden joukkoon. Siksi Suomesta ei Venäjän mediassa pidä luoda myönteistä kuvaa. Raportoinnilla on varmistettava, että jos maan johto katsoo tarpeelliseksi kurittaa Suomea, venäläisten on oltava valmiita se vastalauseitta hyväksymään.
Toinen lähtökohta on, etteivät kaikki suomalaiset ole Venäjän vihollisia. On olemassa suuri joukko Venäjän maanmiehinä pidettäviä ihmisiä – venäläistä alkuperää olevia ihmisiä tai muita, jotka eri syistä kokevat Venäjän itselleen läheiseksi. Koska he usein ovat Suomessa viranomaisten vainon kohteina, Venäjällä on oikeus ja velvollisuus puolustaa heitä.
Suomessa on myös ihmisiä, jotka eivät hyväksy Suomen ”alistamista Brysselin ja Washingtonin vasalliksi” ja jotka siten vastustavat sekä Suomen EU- että mahdollista Nato-jäsenyyttä. Heidän pyrkimyksiään on tuettava.
On myös poliittisia toimihenkilöitä ja talouselämän edustajia, jotka pitävät maiden keskinäisten suhteiden nykytilaa valitettavana. Heidän lausuntojaan ja Venäjän vierailujaan seurataan myönteisessä hengessä.
Lisäksi on olemassa pieni, mutta arvokas joukko todistajia, joita voidaan Venäjän mediassa käyttää missä tahansa asiassa todistajina Suomea ja sen viranomaisia vastaan.
Kolmantena lähtökohtana on Venäjän ulkopolitiikan tavoite vahvistaa omaa vaikutustaan rajamaissa. Energiapolitiikan ja taloudellisen kanssakäymisen kautta tämä on mahdollista – Suomen henkisen ja sotilaallisen puolustuskyvyn vahvistaminen taas on sille myrkkyä. Pääasia on estää Suomen liittyminen Natoon.
KAIKKI ne tahot, jotka Suomessa jakavat nämä tavoitteet, ansaitsevat Venäjän median tuen siitä riippumatta, lukeutuvatko ne poliittisesti äärioikeistoon, äärivasemmistoon tai äärikeskustaan.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ulkomaantoimittaja, joka on työskennellyt Moskovassa, Washingtonissa ja Brysselissä.
