Hänet kiersivät kaukaa kaikki. Lehdistö pilkkasi häntä, ja hän masentui ja syrjäytyi. Hän kuoli yksinäisenä ja unohdettuna nukkavierussa työhuoneessa Helsingissä 2010.
Hautajaissa ihmiset täyttivät kirkon ja ylistivät entistä vihamiestään. Siinä oli suoraselkäinen ja ihanteellinen toisinajattelija, oikea kansanvallan ritari!
Ehrnrooth oli suomettuneen Suomen toisinajattelija. Hän kannatti markkinataloutta, parlamentarismia, perustuslaillisuutta ja oikeusvaltiota silloin, kun melkein kaikkien muiden mielestä moiset arvot saivat mennä. Noista muista tuli ministereitä ja presidenttejä.
Riku Keski-Rauskan tuore elämäkerta
Yksinäinen Ehrnrooth (Otava, 2015) on tervetullut teos. Kirja ja sen taustalla oleva väitöstutkimus ovat kenties merkkejä siitä, että suomettumisen vuosien kriittinen tutkimus pikku hiljaa käynnistyy. Ehrnrooth ei ehtinyt nähdä maineenpalautuksensa alkamista.
Kirjan sivuilta piirtyy kysymys, miten saatoimme leimata laillisuutta puolustavan idealistin hulluksi? Ehrnrooth oli ehkä kulmikas ihminen ja hänen näkemyksensä silloisessa Suomessa outoja. Mutta hän puolusti länsimaisen demokratian kulmakiviä, ja hänet leimattiin tärähtäneeksi ja vaaralliseksi.
Ja vielä suurempi kysymys Ehrnroothin elämän äärellä nousee mieleen: kenelle me nauramme nyt, jotta emme itse joutuisi hullun kirjoihin?
Ehrnroothin merkitys oli Keski-Rauskan mukaan siinä, että hän piti yllä yhteiskunnallisen keskustelun monimuotoisuutta. Ehrnroothin aikanaan se tarkoitti epäkiitollista ja uran tuhoavaa tehtävää arvostella presidentti Urho Kekkosen politiikkaa ja toimintatapoja sekä puolustaa vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta.
Sellainen tuuletuksen tarve on ainakin osittain vähentynyt. Presidentin asema on normalisoitu. Ääripäät ovat tulleet takaisin keskusteluun, ja sananvapautta käytetään hanakasti. Esimerkiksi perussuomalaiset ovat osoittaneet, että marginaalista voi nousta valtaa.
Ehrnroothille ei koskaan käynyt niin. Hän jäi ikuisesti paitsioon.
Olisivatko Amerikka-myönteiset nykyajan ehrnrootheja? Eivät kai sentään. Georg C. Ehrnrooth oli kyllä ainoana suomalaisena sinut Yhdysvaltain presidentin
Gerald Fordin kanssa, mutta ei USA-ystävyys nykyäänkään aivan tavatonta ole. Voit hyvin olla Amerikka-myönteinen ja säilyttää silti varsin monia ystävistäsi.
Ehrnroothin idealismi suuntautui poliittisen järjestelmän terveyden ylläpitoon. Hän puolusti järjestelmää, jonka harva uskoi koskaan Suomessa toteutuvan. Sellaista järjestelmää, jossa kansalaiset saisivat kannattaa kaikkia puolueita ilman pelkoa syrjäytymisestä työssä ja yksityiselämässä. Sellaista järjestelmää, jossa äänestäminen vaikuttaisi hallituksen politiikkaan. Sellaista järjestelmää, jossa kaikille perustelluille mielipiteille on sijaa julkisuudessa.
Nykyajan ehrnrootheja ovat ne, jotka ajavat noita arvoja. Lisää kansanäänestyksiä! Suoraa kansanvaltaa! Internet-demokratiaa! Korttelidemokratiaa!
Nykyajan ehrnroothit rakentavat demokraattisen järjestelmä seuraavaa vaihetta. Heillä on pähkähulluja, vaarallisiakin ajatuksia. Ne voisivat mullistaa valtasuhteita, kohentaa kansanvaltaa, tuoda aiemmin syrjäytettyjä ihmisiä vallankäytön piiriin, jopa palauttaa ihmisten uskoa yhteisten asioiden hoitoon.
Suomalaisen demokratian radikaali uudistaminen on niin irti todellisuudesta oleva ajatus, että sille on pakko nauraa. Eihän noin voi koskaan käydä! Ja juuri niin kävi Ehrnroothin ajatukselle parlamentarismin voitosta. Hänen tavoitteensa oli kaikkien kansalaisten tasapuolinen osallistuminen päätöksentekoon, ja se näkemys voitti historian kamppailussa.
Georg C. Ehrnroothin kaltaisia todellisuudesta vieraantuneita hulluja pitäisi saada enemmän poliittiseen toimintaan. Valitettavasti heitä on jokaisessa sukupolvessa vain kourallinen, ja heidän osansa on viettää elämänsä yksin.
Tällaisen ihmisen muiston äärellä voimme 40 vuoden kuluttua todeta: tässä oli todellinen kansanvallan ritari.
