Kuinka väärässä tuore pääministeri olikaan.
Lokakuussa 2009
Georgios Papandreoun johtama vasemmistolainen Pasok-puolue voitti ylivoimaisesti Kreikan parlamenttivaalit.
"Muutamme tänään Kreikan ja elämämme suunnan. Aloitamme suuren kansallisen ponnistuksen palauttaaksemme maamme elpymisen ja kehityksen tielle", Papandreou julisti Ateenassa toimittajille.
Aikajana
Kreikan kujanjuoksu
Lokakuu 2009: Kreikan tilastoepäselvyydet tulevat julki. Kreikan valtionlainojen korot lähtevät nopeaan nousuun.
18.3.2010: Kreikan hallitus pyytää ensimmäisen kerran tukilainaa.
2.5.2010: Euromaat ja IMF myöntävät ensimmäiset kahdenväliset lainat Kreikalle.
28.2.2012: Kreikan velkoja yksityisille sijoittajille leikataan.
14.3.2012: Euromaat ja IMF päättävät toisesta lainaohjelmasta Kreikalle. (2015 kesäkuun loppuun mennessä Kreikalle on lainattu yhteensä 204 miljardia euroa, josta IMF:n osuus on 21 miljardia.)
26.11.2012: Euromaat päättävät alentaa Kreikalle annettujen lainojen korkoa ja lykätä eräpäivää.
20.2.2015: Kreikan toista lainaohjelmaa pidennetään kesäkuun loppuun.
30.6.2015: Kreikan toinen lainaohjelma päättyy. Kreikan pankit suljetaan ja maa ottaa käyttöön tiukat pääomarajoitukset.
8.7.2015: Kreikka esittää euromaille pyynnön kolmannesta hätälainasta.
Puolueen ohjelmassa oli talouden reipas elvytys, valtion työntekijöiden palkankorotukset ja valtion lainat yrittäjille.
Vain viikkoja myöhemmin Pasokin suunnitelmat ja koko Kreikka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Kreikkalaisten elämä todellakin muuttui, mutta suunta oli aivan toinen kuin Papandreoun lupaama.
Kreikkalaisille koitti viiden vuoden painajainen, jonka loppua ei ole näkyvissä – kävi Kreikan tämän viikonlopun lainaneuvotteluissa miten tahansa.
Kreikan taloudessa ei ollut hurraamista ennen euroaikaakaan. Maata koettelivat toisen maailmansodan jälkeen katkera sisällissota, sotilashallinto ja poliittiset kriisit. EY-jäsenyys vuonna 1981 toi vakautta, mutta ei parantanut taloustilannetta.
Valtio velkaantui ja rahoitti kulutustaan drakmoja painamalla. 1980-luvulla hinnat nousivat Kreikassa keskimäärin lähes 20 prosenttia vuodessa. Maatalousvaltaisen ja korruptoituneen kansantalouden kilpailukyky oli heikko.
Rahoittajat kohtelivat maata taloustilanteen edellyttämällä tavalla. Kreikan valtionlainojen korkoero Saksan lainoihin oli vielä vuonna 1995 noin 12 prosenttiyksikköä. Kreikka joutui maksamaan kymmenvuotisesta valtionlainasta hurjaa 18–19 prosentin korkoa.
Vuonna 1999, kun euro otettiin käyttöön, korkoero oli jo kaventunut huomattavasti, ja vuoteen 2001 mennessä se oli supistunut lähelle nollaa. Kreikka ja kaikki muutkin velkaantuneet euromaat saivat rahoitusta samalla hinnalla kuin vakaa ja säästäväinen Saksa. Siitä alkoivat Kreikan juhlavuodet.
Valtioiden maksama lainakorko riippuu pitkälti niiden luottoluokituksesta. Luokituksia laativat kolme yritystä: Standard & Poor's (S&P), Moody's ja Fitch.
Vuoteen 2002 mennessä S&P oli nostanut Kreikan luokituksen jo hyvälle A+
-tasolle. Ei sentään parhaaseen luokkaan eli kolmeen A:han niin kuin joskus väitetään.
Taso oli joka tapauksessa riittävän hyvä, jotta institutionaaliset sijoittajat, kuten eläkerahastot ja pankit, saattoivat huoletta sijoittaa Kreikan valtionlainoihin.
Luokittajat siis arvioivat, että sijoittaja saa rahansa takaisin Kreikasta lähes yhtä varmasti kuin hyväkuntoisista euromaista. Tämä oli kohtalokas virhearvio, joka johti maiden välisten korkoerojen häviämiseen.
Kukaan ei ole varsinaisesti pystynyt selittämään, mihin usko kaikkien eurovaltioiden samanarvoisuudesta lainanottajana perustui.
Maastrichtin sopimuksessa valtiot eivät sitoutuneet vastaamaan toistensa veloista vaan päinvastoin sopimuksessa kielletään vaikeuksiin joutuvien valtioiden pelastaminen (bail out).
Euron suojaksi solmitussa kasvu- ja vakaussopimuksessa valtiot lupasivat kyllä noudattaa velanottoon ja budjettivajeeseen liittyviä rajoja. Hyvin pian euron alun jälkeen kävi ilmeiseksi, ettei niitä noudatettu edes suurissa euromaissa.
Ilmeisesi luokittajia ohjasi jokin epämääräinen luottamus siihen, että euroalue hoitaisi omat ongelmalapsensa – niin kuin se sittemmin on lopulta tehnyt.
Kun lainahanat olivat auki, kreikkalaiset käyttivät tilaisuutta hyväksi. Julkisen sektorin palkkoja nostettiin, teitä ja satamia rakennettiin. Bruttokansantuote kasvoi velanoton avittamana kohisten vuoteen 2008 asti, ja kreikkalaiset nauttivat vauraudestaan.
Kreikan julkisen sektorin lainasumma kaksinkertaistui OECD:n tilastojen mukaan vuoden 2000 148 miljardista eurosta vuoden 2009 299 miljardiin euroon. Alle kymmenessä vuodessa maa otti jokaista kreikkalaista kohti noin 14 000 euroa lisää velkaa.
Kaikki eivät luottaneet Kreikkaan.
Esimerkiksi suomalaiset eläkeyhtiöt tai pankit eivät sijoittaneet suuria summia kreikkalaisiin arvopapereihin.
Saksan ja erityisesti Ranskan pankit sen sijaan sijoittivat. Eurooppalaisilla pankeilla oli vuoden 2010 maaliskuussa taseissaan 134 miljardia euroa Kreikan valtion ja pankkien velkakirjoja. Tästä 52 miljardia oli ranskalaisilla pankeilla. Toiseksi eniten Kreikka-riskejä, runsaat 30 miljardia euroa, oli saksalaisilla pankeilla.
Vaikka muutkin maat rikkoivat eurosopimuksen budjettivajekriteereitä, Kreikka oli omaa luokkaansa.
Euroopan tilastoviranomainen Eurostat joutui joka vuosi euron alusta asti korjaamaan Kreikan toimittamia tietoja, koska niitä oli tahallaan vääristelty. Korjattujen lukujen mukaan Kreikka ylitti sallitun kolmen prosentin vajerajan joka vuosi. Huijaus oli alkanut jo ennen euroon liittymistä, jotta maa pääsisi valuuttaunioniin mukaan.
Vuonna 2008 puhjennut finanssikriisi paljasti lopulta velalla pullistetun talouden heikkouden. Taantuma iski rajusti Kreikkaan, joka paikkasi budjettiaan yhä kiihkeämmällä velanotolla. Tilastoviranomaisille se esitti yhä raskaammin manipuloituja lukuja.
Tällä kertaa Eurostat päätti panna huijaukselle lopun. Kun Kreikan tilejä pengottiin, kävi ilmi, että maan todellinen budjettivaje vuonna 2009 oli paisunut 12,5 prosenttiin suhteessa maan bruttokansantuotteeseen. Suomessa ollaan ahdistuneita jo siitä, että julkisen talouden alijäämä ylitti viime vuonna niukasti 3 prosenttia suhteessa bkt:hen.
Samaan aikaan finanssikriisin pelottamat sijoittajat alkoivat tutkia huolellisemmin riskejä. Kreikan luottoluokitusta laskettiin, ja valtion lainakorot ampaisivat nousuun.
Vuoden 2010 alussa Papandreoun tuoreen hallituksen oli tunnustettava, että valtio ei selviäisi lainanlyhennyksistään. Hallitus pyysi euromaita apuun.
Jättimäinen rahoitusapukaan ei ole riittänyt. Kreikka on jälleen konkurssin partaalla.
Kreikan kujanjuoksu alkoi. Heinäkuuhun 2015 mennessä euromaat ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ovat antaneet Kreikalle 204 miljardia euroa hätälainaa. Maan velkoja on leikattu ja suurimmassa osassa lainoista eräpäivä on siirretty pitkälle tulevaisuuteen.
Suurin osa kreikkalaisista ja monet ulkopuolisetkin asiantuntijat ajattelevat Kreikan kriisistä näin:
Kreikka velkaantui, koska luottoluokitukset olivat virheellisiä ja ranskalaiset ja saksalaiset pankit vastuuttomia. Koska tämä on velkaantumisen syy, pankkien olisi pitänyt antaa menettää sijoituksensa Kreikkaan sen sijaan, että Kreikka pakotettiin ottamaan hätälainaa. Lainan ehtona olleet säästöt ovat suistaneet Kreikan ankaraan lamaan ja estäneet talouskasvun.
Kreikan ongelmien syy ei siis ollut se, että Kreikan hallitus itse otti lainaa, josta kaikki kreikkalaiset myös hyötyivät. Tai ainakaan kreikkalaisia ei voida vetää vastuuseen siitä, mitä heidän aikaisemmat hallituksensa ovat tehneet. Se ei siis ole tyhmä, joka pyytää vaan se, joka antaa.
Tosiasia on, että Kreikan saamista hätälainoista valtaosa, yli 120 miljardia, on mennyt vanhojen lainojen lyhennyksiin ja korkoihin.
Ranskalais- ja saksalaispankkien velat on toisin sanoen siirretty euromaiden ja IMF:n kontolle. Vajaat 50 miljardia varattiin kreikkalaisten pankkien pääomittamiseen. Macropolis-analyysisivuston laskelman mukaan "vain" 27 miljardia euroa on käytetty valtion muihin menoihin.
Tästä ei silti voi päätellä, että viisi vuotta sitten Kreikan velat olisi pitänyt pyyhkiä sileäksi ja päästää maa maksukyvyttömyyteen.
Maailman rahoitusmarkkinoiden ja eurooppalaispankkien tilanne oli finanssikriisin jäljiltä aivan toinen kuin nyt. Moni jälkiviisas tuntuu tämän unohtaneen.
Tämän seurauksia jo ennestään huterilla rahoitusmarkkinoilla on mahdoton jälkikäteen arvioida. Se oli joka tapauksessa riski, jota poliitikot eivät halunneet vuonna 2010 ottaa.Kreikan maksukyvyttömyys olisi aiheuttanut ranskalaisille pankkijäteille yli 50 miljardin euron tappiot jo ennestään raskaiden tappioiden lisäksi. Valtio olisi voinut joutua pelastamaan pankkeja.
Toinen asia on, pitäisikö kreikkalaisten velkoja nyt viisi vuotta myöhemmin leikata radikaalisti. Tai ainakin siirtää loppujenkin velkojen eräpäivät hamaan tulevaisuuteen.
Velkojen lopullinen anteeksianto olisi poliittisesti erittäin tulenarka ratkaisu paitsi Suomessa myös monessa muussa euromaassa.
Siksi velkojen lykkääminen on todennäköisempää.
Koko velkataakan lyhennysten siirtäminen tosin edellyttäisi, että euromaat ottaisivat EKP:n ja IMF:nkin Kreikka-velat harteilleen.
Esimerkiksi Citigroupin arvostettu pääekonomisti
Willem Buiter ehdotti viime sunnuntaina julkaistussa kirjoituksessaan tällaista reseptiä.
Velkojen radikaali lykkäys voi auttaa Kreikan parempaan tulevaisuuteen. Ehkä.
Kreikan taloushistoria on kehno ja kreikkalaiset ovat tottuneet elämään yli varojensa.
Talous tarvitsee modernisointia, kilpailun vapauttamista ja muita kipeitä rakenteellisia uudistuksia.
Pystyykö Kreikan poliittinen koneisto viemään uudistukset läpi? Viikonloppuna näytti jälleen siltä, että se pakon edessä ainakin yrittää.
Kreikka aikoo vihdoin muuttaa suuntaansa niin kuin Papandreou kuusi vuotta sitten lupasi.
Parasta olisi ollut, jos se olisi pystynyt siihen ilman velkojien troikan rautasaapasta niskassaan.
