Kirjoittelin kauan sitten OAJ ry:n hallinnoiman OKKA-säätiön Ammattikasvatuksen aikakauskirja-julkaisuun ammatillista opetusta sivuavia tekstejä. Tekstini olivat hiukan toisentyyppisiä, mitä kyseinen tieteellinen julkaisu pääasiassa sisälsi. OKKA-säätiön silloinen johtaja, edesmennyt ystäväni Kimmo Harra, halusi julkaisuun osittain hiukan toisenkintyyppistä, rennonpuoleista tekstiä . Tekstejäni julkaistiin 2007-2010 välisenä aikana.
Lähetin niitä hänelle aika monta, joista hän valitsi julkaistavaksi muutamia, luonnollisesti yksi teksti/julkaisu. Alla oleva teksti on yksi lähettämistäni, se on viimeinen julkaistuista.
OKKA-säätiön johtoon Kiimmo Harran jäädessä eläkkeelle valittiin 01.01.2011 alkaen Tuulikki Similä-Lahtinen Hämeenlinnasta.
Teksti on blogikirjoitukseksi pitkä ja sisältää useita ns. aasinsiltoja...
Vanha tekstini:
AIKARATASTA KUN PÄÄSISI VÄÄNTÄMÄÄN ALUKSI TAAKSEPÄIN…
Olen kirjoittanut, oletettavasti
muutaman lukijan mielestä (välistä omastakin mielestä) kirjoitellut viime
vuosien aikana työurani, ammattiopettajataustani
perusteella omakohtaisia näkemyksiä viime vuosikymmenien asioista – pääasiassa
työhön ja työympäristööni liittyvistä asioista…
Välillä on käynyt mielessä, että
pitäisi hakea näkemyksilleen, kirjoittelemiselleen hiukan laajempaa ja kaukaisempaa
kaikupohjaa – perspektiiviä.
Lähinnä miten asiat olivat ennen, kauan
sitten eli silloin, kun tässäkin artikkelissa olevat sanat eivät olleet edes jokapäiväisessä
käytössä.
Puhumattakaan, että ammatteja oli
vähän, käytännössä muutamia ja ammatteihin liittyvät käsitteet olivat vähäisiä,
nykymittakaavassa jotakuinkin olemattomia…
Kyllä
rehellisesti on tunnustettava, että aikaratasta kun pääsisi vääntämään aluksi
taaksepäin – edes kerran ja kunnolla, samalla kurkkaamaan, mitä kaukaiset
esivanhempamme touhusivat!
Arvelen, että monella tämän artikkelin
lukijalla on ollut mielessä samantyyppisiä ajatuksia varsinkin iän karttuessa.
Jotenkin tuntuu, että tuo paluu,
oikeastaan aikarataspistäytyminen kaukaiseen menneisyyteen poistaisi omasta
elämästä turhat ja turhanpäiväiset rönsyt jokapäiväisestä, arkisesta
aherruksesta.
Elämä oli silloin kauan sitten
pääasiassa erittäin pelkistettyä ja yksinkertaista.
Kerron hiukan vuodenvaihteen
tapahtumista:
Lueskelin kauan sitten kirjailija
Veikko Huovisen Puukansan tarinan. Todella mielenkiintoinen tarina, kirja, joka
hiukan – ainakin omasta mielestäni – avarsi omaa paradigmaani eli käsitystä
ympäröivästä maailmasta, sen raadollisesta yksinkertaisuudesta mutta toisaalta
taas äärettömän mielenkiintoisesta monimuotoisuudesta. Kirja antoi
ajattelemisen aihetta.
Se toi esiin muun ohessa elämän
satunnaisuuden ja sen, miten vähästä kaikki on kiinni ja että kaikella, aivan
kaikella on syy-seuraus-suhteensa.
Me emme omassa toiminnassamme tee
mitään, mikä ei jossain vaiheessa putkahda esiin tavalla tai toisella.
Suomalainen sanonta: ”Perästä kuuluu!”
sanoi torventekijä, on kiistaton tosiasia.
Kirjaa lukiessani vahvistui myös se,
että – tämä on puhtaasti henkilökohtainen tulkintani arvostetun kirjailijan
teoksesta – kaikki elämässä on loppujen lopuksi puhdasta sattumaa, vaikka me
mielellään muuta ajattelemme...
Se siitä aasinsiltana seuraavaan…
Jostain syystä minulla on ollut
lukematta Väinö Linnan 3-osainen kirjasarja Täällä Pohjantähden alla, vaikka
olen toki katsonut ja aikanaan televisiosta nauhoittanutkin siitä tehdyn
televisiosarjan. Kirja on pyörinyt viime aikoina radiossa kuunnelmana ja siitä
on tehty uusi elokuvaversio, joka ilmeisesti tulee kohta televisioonkin ja/tai
nettiin katseltavaksi.
Kirjoitin Joulupukille toivomuskirjeen
asiasta ja kuinka ollakaan, kyseinen kirjasarja oli kohta minun luettavissa,
paikallinen divari toimi ansiokkaasti pukin apurina. Otin hiukan varaslähdön
lukuasiassa jo ennen joulua ja sain hetki sitten koko 3-osaisen kirjasarjan
luetuksi – kannesta kanteen ja kohtalaisen huolella…
Henkilökohtaisena mielipiteenäni
totean, että kyllä Täällä Pohjantähden alla hakkaa mennen tullen em. Puukansan
tarinan, mutta on avoimesti todettava, että ne painivat aivan eri sarjassa.
Näin vuoden vaihduttua taas kerran
uuteen/ollen ilmeisesti tätä artikkelia julkaistaessa jo aika pitkällä, voi
vain toivoa, että Täällä Pohjantähden alla kirjasarjan tyyppisiä – negatiivisia
tapahtumia – ei tämän eikä seuraavienkaan suomalaissukupolvien tarvitse kokea.
Kirjaan mahtuu paljon myös positiivista, mm. perususkoa tulevaisuuteen. Jo kirjasarjan
alussa: Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.
Nimenomaan taloudesta, jokapäiväisestä
toimeentulosta aiheutuva epäoikeudenmukaisuus, kiistaton vääryys, aiheellinen
katkeruus kytee varmasti näennäisen tyynen pinnan alla monien ihmisten
ajatuksissa Suomessakin. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tällä hetkellä kovilla
ja turhan repaleiset globaalisessa kvartaalikohelluksessa…
Edellinen oli toinen aasinsilta
varsinaiseen asiaani:
Lueskelin toiseen kertaan Kemin
Kotiseutu- ja museoyhdistyksen
teoksen Kemin asutuksen historiaa. Se
perustuu Martti Helistön kirjoituksiin.
”Teos kertoo Kemin tienoiden
asutuksesta, vanhoista suvuista, niiden perinnönjaoista, käräjöinneistä,
tavoista ja menoista sekä tapakulttuurista ynnä vallasta ja vallankäytöstä,
ihmisen asemasta lähes neljän vuosisadan
ajalta, heidän vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, maallisen ja kirkollisen
voiman törmäyksistä.” toteavat teoksen toimittajat Elsi ja Ossi Liiten…
Miksi minua kyseinen julkaisu, teos
erityisesti kiinnostaa?
Syy on yksinkertainen,
siinä on muutamia kohtia, jotka liittyvät esivanhempieni elämään, vaikka he
ovat isäni puolelta tulleet Kemin seudulle Kainuusta vasta 1800-luvun
loppupuolella. Äitini puolelta esivanhempani elämä on sijoittunut pääasiassa Kemijokivarren
Törmän seudulle, osittain Tervolaan huomattavasti pitempään.
Kiinnostukseni kohde em. teoksessa on lähinnä
Pekka Tuhkanen.
Miksi?
Siksi, että hän oli isoisäni, Aukusti
Pyykön eno, siis äidin veli, joka todennäköisesti omalta osaltaan on
oleellisesti vaikuttanut siihen, että isoisäni on aikanaan siirtynyt Kainuusta,
Kuhmon Lentiirasta Kemiin...
Niin ja myös siihen aivan ehdottoman
varmasti, että juuri minä Aki Aarre Olavi Pyykkö tätä artikkelia
kirjoitan/kirjoittelen!
Ossi Hedmanìn kirjoittamassa Kemin
historia-kirjassa, 1-osassa on tarina Pekka Petter Tuhkasesta, Laitakarin sahan
työntekijästä.
”Pekka Tuhkanen uutterana, taitavana ja
kykenevänä ihmisenä teki töitä Laitakarin sahamiljöössä edeten loppujen lopuksi
kyseisen sahan inspehtoriksi, isännöitsijäksi eli sahan johtajaksi.”
”Hän toimi saarella sekä kaupungissa,
Sauvosaaressa kauppiaana, jolle inhimillisyys luotonannossa ja luottamus
sahatyöntekijöihin on tarinoiden mukaan ollut silmiinpistävää.
Pekka Tuhkanen osti Laitakarin höyrysahan
perustajalta, oululaiselta Johan Gustav Bergbomilta Sauvosaaresta Kemin
kaupungin tontin nro 1.
Pekka Tuhkanen rakennutti em. tontille
useita rakennuksia vuonna 1875...
Kyseinen Bergbom oli saanut kyseisen tontin
Kemin kaupungilta yhden 1 markan muodollisella kauppahinnalla. Pekka Tuhkanen
osti kyseisen tontin itselleen kahdensadan markan kauppahinnalla, mutta se ei
köyhää kirpaissut, sillä Pekka Tuhkanen oli siihen aikaan Kemin neljänneksi
varakkain henkilö!”
Kyseinen paikka tunnetaan nykyisin Kemin
Kaupungin edustustiloina ns. Jänkälänä. Oikeastaan kyseinen paikka olisi
nimettävä uudelleen tontin alkuperäisen rakentajan mukaisesti Tuhkaseksi.
Syy, miksi Pekka Tuhkasen tarina minua
kiehtoo, on mm. siinä, että hän oli ilmeisesti toiminnoissaan aikaansa edellä,
josta on osoituksena mm. hänen neuvottelemansa metsäkaupat Kemijärven Isokylän
metsänomistajien kanssa.
Väitetään, että kyseinen metsäkauppa on
silloisen Laitakarin sahan omistajan, Kemi Oy:n koko historian ajan
ehdottomasti parhain metsäkauppa, metsäkauppa, jonka arvoa ei aluksi
ymmärretty.
Pekka Tuhkasella oli merkittäviä
kiinteistö- ja maaomaisuuksia, jotka viime kädessä ohjautuivat Kemin
kaupungin/valtion omistukseen, koska hänellä ei ollut perillisiä. Minulle on
jäänyt mielikuva Pekka Tuhkasesta hyvänä ihmisenä, yrityksensä ja
elinyhteisönsä eteen tekevänä henkilönä – todellisena ammattimiehenä.
Ne ovat asioita, joita kenen tahansa on syytä arvostaa.
Kemin asutuksen
historiaa – teoksessa on toisaalta kovia, tunteettomia elementtejä, jotka ovat
tyypillisiä myös tämän ajan raadollisessa nykymenossa.
Mutta onneksi teos
sisältää myös sellaisia inhimillisiä, empaattisia pehmoelementtejä, joita moni
– minä mukaan lukien – toivoo/olettaa/luottaa käytännön elämässä vielä nykyaikanakin
löytyvän.
Luku- ja pohdiskeluterveisin
Aki Pyykkö
Opetusalan
eläkeläinen Kemistä