IHMISKUNNAN ikävimpiin elinehtoihin kuuluu se, että olemme tuomiopäivän pommin vankeja.
Näin on ollut kesästä 1945 lähtien. Silloin Yhdysvallat sai ydinaseen kehityksen valmiiksi ja käytti sitä: ensin Hiroshimassa, sitten Nagasakissa.
Atomipommin isä, ydinfyysikko J. Robert Oppenheimer muisteli ensimmäistä, heinäkuun 1945 ydinkoetta paljon myöhemmin: ”Me tiesimme, ettei maailma enää palaisi entiselleen. Jotkut nauroivat, jotkut itkivät, useimmat olivat hiljaa.”
Oppenheimer siteerasi hindueepos Bhagavadgitaa:
Ydinaseet ovat niin kauhistuttava asia, että niistä puhuttaessa tukeudutaan herkästi jumaliin ja paholaisiin.
Intian ensimmäistä, vuoden 1974 ydinkoetta valmisteltiin koodinimellä Hymyilevä Buddha, ja onnistuneen räjäytyksen jälkeen Rajastanin autiomaasta singahti Delhiin viesti: ”Buddha hymyilee.”
Pakistanin pääministeri Nawaz Sharif ylpeili toukokuussa 1998 maansa ensimmäisillä ydinkokeilla: ”Näen ydinaseen liekkien olevan kaikkialla. Olen kiitollinen siitä, että olemme valinneet Allahin tien ja astuneet nyt näihin liekkeihin.”
YHDYSVALTAIN presidentti Donald Trump jatkoi ydinaseretoriikalle ominaista maalailua, kun hän keskiviikkona varoitti Pohjois-Korean diktaattoria Kim Jong-unia:
”Pohjois-Korean on parempi olla uhkailematta enempää. Uhkauksiin vastataan sellaisella tulella ja raivolla, jota maailma ei ole koskaan nähnyt.”
Trump ei maininnut sanaa ydinase, mutta viesti oli selvä. Ei puuttunut kuin teologishenkinen alleviivaus, että tarvittaessa Pjongjangiin lävähtää Jumalan vihan ruoska.
YDINASEIDEN historia on nyt 72 vuoden mittainen, eikä historialle näy loppua.
Historian vaiheissa on kuitenkin eroja. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain vastakkainasettelun aikaan, kylmässä sodassa, ydinsodan pelko oli olemassa.
Pelkoa lievitti opinkappale nimeltä MAD (mutually assured destruction eli molemminpuolinen varma tuho). Sillä tarkoitettiin, että kynnys ydinaseen käytölle on todella korkea, koska sodan aloittaja tietää tuhoutuvansa itse.
Kylmän sodan kasvateille oli kuitenkin tarjolla kattavasti pelottelumateriaalia. Oma ensimmäinen muistikuvani on tammikuussa 1984 Suomessa ensi-iltansa saanut Hollywood-elokuva The Day After, joka kuvaili realistisesti ydinsodan seurauksia Kansasissa.
Ei teinipojan olisi ehkä pitänyt sellaista katsella. Autenttisissa Hiroshima-dokumenteissa olisi riittänyt sulateltavaa.
KYLMÄN sodan päättyminen sai aikaan helpotuksen huokauksen myös ydinaseiden suhteen. Neuvostoliiton luhistuttua ydinsodan mahdollisuuden luultiin suorastaan väistyneen.
1990-luvun mielialoja voi tarkastella vaikkapa niin kutsutusta tuomiopäivän kellosta (Doomsday Clock). Se on ydinfyysikkojen ja muiden asiantuntijoiden ylläpitämä symbolinen kello, jonka viisareita on siirrelty vuodesta 1947 lähtien.
Vuonna 1991 kello oli 17 vaille puolenyön. Niin kaukana keskiyöstä kello ei ole ollut sitä ennen eikä sen jälkeen.
1990-luvun alku oli valitettavan monessa suhteessa toiveajattelun kulta-aikaa. Ydinaseet eivät tietenkään kadonneet mihinkään, ja pian valtasi alaa niiden leviämisen pelko.
Virstanpylväitä olivat Intian ja Pakistanin ydinasenokittelu 1990-luvun lopulla sekä Iranin ydinohjelma 2000-luvulla.
Nykymaailman johtavana pelonaiheena on kuitenkin Pohjois-Korea. Arvaamattoman hirmuhallinnon ja ydinaseen yhdistelmä on mahdollisimman epämiellyttävä.
Tämänhetkistä asetelmaa ei tee mukavammaksi se, että supervaltajohtaja Trump on – jos asian kauniisti ilmaisee – profiloitunut impulsiivisena päätöksentekijänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti