Kahdeksan vuotta sitten, eduskuntavaalien alla, julkaisin Nuori Voima -lehdessä esseen Mikä vasemmistoa vaivaa? Yhdeksän teesiä. Se sai odottamaani paremman vastaanoton, joten laajensin sen samannimiseksi kirjaksi, joka ilmestyi pian seitsemän vuotta sitten.
Olen sen jälkeen saanut kiertää yhä uudestaan puhujana esimerkiksi Sdp:n ja Vasemmistoliiton puolueosastojen vuosikokouksissa sekä puolueiden muiden jäsenjärjestöjen tilaisuuksissa.
Väitin moniin eri tapausesimerkkeihin nojaten, että vasemmistolta puuttuu psykologista silmää. Se ei ymmärrä, millaisista eri syistä ihmiset voivat olla vasemmistolaisia, ja rajaa siksi vahingossa monia ihmisryhmiä tukijoidensa ulkopuolelle.
Vasemmisto vaatii ihmisiä muuttumaan toisenlaisiksi kuin he ovat, jotta he edes kelpaisivat kannattamaan vasemmistoa. Sillä ei ole kuvaa tulevaisuuden maailmasta, joka ihmisten mielestä olisi houkuttelevampi kuin nykymaailma.
Herättämäni reaktiot ovat pienin poikkeuksin aina samat. Minua kehutaan vuolaasti. Monet toteavat sanomieni asioiden olevan siinä mielessä noloja, että puolueaktivistien olisi pitänyt tajuta ne oma-aloitteisesti ilman väliintuloanikin.
Esittämiäni näkökohtia ja ehdotuksia luvataan harkita hyvin vakavasti ja huolella. Minut toivotetaan matkaan hymyillen, kätellen ja vielä kerran kiitellen.
Silti mikään ei koskaan tunnu muuttuvan – ainakaan paremmaksi.
Sdp:n ja Vasemmistoliiton yhteinen paikkamäärä eduskunnassa on jo lähes puolittunut vuoden 1995 vaaleista, jolloin vasemmisto sai toistaiseksi viimeisen suurvoiton.
Silloin puolueilla oli 85 kansanedustajaa, nyt enää 46.
Mistä sitten olen yrittänyt puhua vasemmistolle?
Tärkein näkökohta on demografinen. Vasemmiston tukijat ovat iäkkäitä, eivätkä he loikkaa niinkään muihin puolueisiin kuin hautaan. Kirjassani mainitsin asiasta lyhyesti, mutta se on ehtinyt sittemmin muuttua vielä keskeisemmäksi.
Suomessa kuoli eduskunnan viime vaalikaudella noin 150 000 ihmistä, jotka kävivät äänestämässä vielä edellisissä vaaleissa. Samaan aikaan noin 250 000 suomalaista nuorta täytti 18 vuotta ja sai näin äänioikeuden.
Jotta tietyn puolueen kannatus polkisi edes paikallaan, sen on saatava jokaista kuollutta tukijaa kohti yksi uusi. Tämä taas tapahtuu vain osaksi houkuttelemalla muiden äänestäjiä.
Loppu on sitä, että äänestämisen vasta aloittavat nuoret saadaan tukemaan omaa puoluetta eikä kilpailevia puolueita (tai nukkuvien puoluetta).
Ihmettelyt siitä, miksei vasemmisto enää yllä vuoden 1995 kaltaisiin voittoihin, perustuvat oletukseen, että nykyinen äänestäjäkunta koostuu yhä samoista ihmisistä kuin silloinen.
Todellisuudessa niistä, jotka äänestivät Vasemmistoliittoa tai Sdp:tä vuonna 1995, on kahdessakymmenessä vuodessa ehtinyt kuolla monta kymmentä prosenttia.
Miksi vasemmisto ei enää houkuttele nuoria?
Minulla on tähän useitakin selitysehdotuksia.
Ensimmäinen on, että vasemmisto on osa työväenliikettä, ja nuoriso ei koe olevansa työväkeä – koska se tekee nykyään enimmäkseen jotain muuta kuin työtä.
Äänioikeusikäraja on vuodesta 1972 alkaen ollut 18 vuotta, joten ensiäänestäjät ovat 18–21-vuotiaita. Lähes kaikki sen ikäiset kuitenkin joko opiskelevat, ovat työttöminä tai esimerkiksi armeijassa. He ovat kyllä työväkeä myöhemmin, mutta eivät vielä.
Äänioikeusraja oli Suomessa peräti 24 vuotta vuoteen 1944 ja 21 vuotta vuoteen 1969.
Tuohon aikaan koulutustaso oli alhaisempi, mutta ammattiin kouluttautuneetkin suomalaiset siirtyivät toisaalta työelämään nykyistä nopeammin. Heidän sosiaalinen roolinsa oli jo äänioikeuden saamishetkellä työläisen rooli, ei enää opiskelijan.
Niinpä he tottuivat alusta alkaen äänestämään työväenpuolueita ja pitämään luonnollisena, että heidän kaltaisensa ihmiset äänestävät juuri niitä.
On sinänsä myös muita rooleja, joita puolueet tarjoavat hanakasti äänestäjille, mutta jotka eivät sovi nuorille: esimerkiksi "veronmaksaja" tai "perheenisä" ja "perheenäiti".
Viime vuosikymmeninä tapahtunut äänestysprosenttien lasku on vastaavasti uhka kaikille puolueille, ei vain vasemmistolle.
Mutta koska vain vasemmiston kannatus nojaa työläisyyteen, äänioikeusrajan painuminen "aikuistumisrajan" alapuolelle saattaa haitata vasemmistoa suhteessa pahemmin kuin muita.
Nuorisokannatusta syö myös asia, joka laskee vasemmiston suosiota muissakin ikäryhmissä. Vasemmisto koetaan ay-liikkeen tahdottomaksi jatkeeksi.
Ay-liike taas mielletään hyväosaisten, koulutustaan vastaavaa kokopäivätyötä palkkatyösuhteessa tekevien keski-ikäisten etujärjestöksi, joka asettaa heidät muiden edelle – vaikka he edustavat yhä pienempää ja pienempää osuutta suomalaisista.
Kun tästä huomauttaa, saa vastaukseksi tekoloukkaantunutta todistelua, että asia on todellisuudessa toisin. Se on täysin sivuseikka. Ihmisillä on mielikuva, että asia on näin, ja kun tämä mielikuva on kertaalleen jo päässyt syntymään, se ei helpolla häviä.
Vasemmistossa on selvä pelko, että moni kannatettavakin pyrkimys – esimerkiksi sosiaaliturvan uudistaminen ja yksinkertaistaminen suuntaan, joka hyödyttäisi muita kuin työssä käyviä – pyrkii peitellysti viemään koko yhteiskuntaa jotenkin oikealle.
Kansanedustaja Anna Kontula (vas) totesi vaalien alla avomielisesti: "Jos poliittiset suhdanteet ovat oikeistolaiset, minun voi olla tavoitteideni kannalta viisasta puolustaa vanhaa sekavaa ja ennakoimatonta järjestelmää."
Toisin kuin vielä sukupolvi sitten, vasemmisto ei myöskään enää aja emansipaatiota ja yksilönvapautta tavoilla, jotka innostaisivat nuoria.
Suomessa on paljon esimerkiksi nuoria miehiä, joille politiikka kokonaisuutena on jonkinlainen pelokkaitten vanhojen tätien kerho.
Tätien reaktiona kaikkiin uusiin asioihin on: "En ymmärrä tätä enkä halua ottaa siitä selvääkään, joten on varmuuden vuoksi parempi kieltää se kokonaan."
Täti pitää esimerkiksi alkoholinkäyttöä, videopelejä, sosiaalista mediaa tai pornoa jonkinlaisina sairaina kasvaimina normaalissa tervehenkisessä elämänmenossa. Täti ei tajua, että kyse on asioista, jotka ovat osa arkielämää tavallisten terveiden suomalaisnuorten valtavalle enemmistölle. Tädin mielestä kaikki alle 30-vuotiaat kuuluvat vielä lastensuojelun piiriin. Täti on pihalla.
Tädille myöskään yksityisyydensuoja tai muut perusoikeudet eivät merkitse juuri mitään, kun ne monille nuorille ovat politiikan kovinta ydintä.
Miten valtavaa huomiota Edward Snowden, Julian Assange ja Chelsea Manning sitten ovatkin saaneet, tädille heitä ei ole olemassakaan, saati että hän kokisi heidän herättäneen syviä kysymyksiä koko poliittisen vallan luonteesta ja legitimiteetistä.
Tässä nimenomaisessa mielikuvassa vasemmisto ei vaihteeksi olekaan se haalariasuinen duunari, joka Kari Suomalaisen piirroksissa aikoinaan henkilöi Sdp:tä. Vasemmisto on pikemminkin se pyöreärillinen, opetus- ja sosiaalialaa symboloiva nainen, jonka Kari piirsi torumaan tuohtuneesti sormi pystyssä muita ihmisiä milloin mistäkin.
Mielikuva on ikävän seksistinen ja stereotyyppinen. Se on silti tosiasia, jolle vasemmiston pitäisi nöyrtyä tekemään jotakin. Jos vasemmisto saisi sysättyä täti-imagon muiden niskaan, hyvin moni asia olisi toisin.
Räväkimmät nykyisistä nuorista naiskansanedustajista ovat hyvä alku, mutta he eivät riitä vielä yksin kovin pitkälle. Suomessa on kuitenkin puolue, joka on leimallisesti nuorten puolue ja jota täti-imagokin vaivaa melko vähän: vihreät.
Merkittävää on, että vihreät ovat monella mittarilla myös vasemmistopuolue.
Koska muut kaksi vasemmistopuoluetta eivät kuitenkaan lue vihreitä sellaiseksi, niiden oma asenne saa vasemmiston alamäen näyttämään jyrkemmältä kuin se onkaan.
Seitsemän vuotta sitten tehty laaja Yhteiskuntatutkimus 2008 pyysi eri puolueiden kannattajiksi ilmoittautuneita vastaajia arvioimaan, mihin kohtaan he itse sijoittuvat oikeisto–vasemmisto-akselilla asteikolla 0 (äärivasemmisto) – 10 (äärioikeisto).
Ainakin tuolloin Suomen kolme vasemmistolaisinta puoluetta niiden omien kannattajien mielestä olivat Vasemmistoliitto (2,9), Vihreät (4,5) ja Sdp (4,6), tässä järjestyksessä. Vihreiden ja Sdp:n 0,1 pisteen ero mahtuu virhemarginaaliin. Sdp oli siis äänestäjiensä mukaan yhtä vasemmalla tai oikealla kuin Vihreät omien tukijoidensa mielestä.
Vihreiden läheisyys vasemmistoon näkyy yhtä selvästi myös ehdokkaiden vaalikonevastauksista tehdyissä analyyseissä. Tästä huolimatta vihreät luokittuvat vasemmiston retoriikassa suorastaan oikeistoon.
Oppositiossa viimeksi ollessaan Sdp haukkui istuvaa hallitusta toistuvasti "oikeistohallitukseksi", vaikka Vihreät oli siinä mukana. Koska Sdp oli kannattajiensa mielestä yhtä vasemmalla kuin Vihreätkin, Sdp nimitti täten epähuomiossa itseään epäsuorasti oikeistopuolueeksi.
Monet vihreät ovat kertoneet minulle syvästä surusta, jota vasemmiston torjunta saa heidät kokemaan.
Tästä kertoo oivallisesti Osmo Soininvaaran uutuuskirja Jäähyväiset eduskunnalle. Soininvaara jättää jäähyväiset etenkin juuri vuosikymmeniä hellimälleen haaveelle, että Sdp ja Vihreät kokisivat molemminpuolisesti toisensa pääliittolaisikseen – oikeistoa vastaan.
Eräs harvoista vasemmistoaktivisteista, joka ajattelee samansuuntaisesti, on helsinkiläinen opiskelijapoliitikko Otto Köngäs (sd). Hän kiteytti asian taannoin blogissaan täydellisesti: Sdp, Vihreät ja Vasemmistoliitto "käyttäytyvät välillä kuin viinapullon viimeisestä huikasta tappeleva juopporemmi".
Köngäs esittää, että puolueiden pitäisi tietoisesti pyrkiä juuri vasemmiston kokonaiskannatuksen maksimoimiseen.
Kolme vasemmistolaisinta puoluetta kilpailevat samoista kannattajista, kun niiden pitäisi sen sijaan houkutella eduskunnan viiden muun puolueen kannattajia. Se, mihin puolueeseen nämä siirtyisivät, on toisarvoista.
Sdp:n ja vasemmistoliiton kannatuksen laskulle ei ole mitään absoluuttista alarajaa.
Ne voivat teoriassa jopa kadota kokonaan eduskunnasta. En itse pidä tätä todennäköisenä, mutta kylläkin mahdollisena.
Ajatellaan vertailun vuoksi vanhaa nuorsuomalaista puoluetta, josta sittemmin tuli edistyspuolue ja vielä myöhemmin liberaalinen kansanpuolue.
Sen piiristä tuli aikoinaan kaksi tasavallan presidenttiä ( Ståhlberg ja Ryti ), pääministeri kahteentoista hallitukseen ja ministereitä yli kahteenkymmeneen muuhun.
Ja silti tämä Suomen historiassa keskeinen puolue yksinkertaisesti kuoli pois – yhden ainoan sukupolven aikana. Se kutistui ensin yhden kansanedustajan pienpuolueeksi, putosi sitten eduskunnasta ja pian myös puoluerekisteristä.
Mikä takaa, ettei vasemmistopuolueille käy ennen pitkää samoin?
