Alla olevaa artikkelia lukiessani kävi mielessä 1990-luvulla patikoimisemme - minä ja vaimoni - Kittilän Aakkenustunturin Vasalaella, josta aiemmin olen kirjoittanut. Kiveä riittää. Mekin otimme muutaman murikan muistoksi.
Lapin tunturit ovat alla olevassa artikkelissa mainitut 65 miljoonaa vuotta vanhoja, mutta sielläkin olevan kiviaineksen ikään saa pistää nollia perään.
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Kaksi kiveä on arvokkain lahja, jonka olen isältäni saanut
Isäni antoi minulle tänä syksynä kummallisen lahjan.
Se löytyi, kun hän oli vaeltamassa Lapissa, Käsivarren erämaassa. Arktisten suurtunturien alueella maisema on loputon ja karu. Tuuli ujeltaa tunturissa ja autiotuvat seisovat tyhjillään.
Siellä isäni kulki koiriensa kanssa ja hengitti keuhkoihinsa kylmää ilmaa. Ajatteli ehkä välillä hupsua tytärtään, joka on 24-vuotias ja toisinaan täydellisen pihalla.
Yhtenä päivänä hän pysähtyi loputtoman kivimassan keskelle ja valitsi niistä kaksi. Ne saivat kunnian pomppia repussa eräretken loppuun ja noin 1 188 kilometriä etelään.
Sitten hän antoi ne minulle syntymäpäivälahjaksi.
Olin hivenen hämmentynyt: mitä minä näillä?
Mutta isä selitti:
”Toinen kivi on vaalea ja toinen on tumma, koska sinulla on kummankinlaisia päiviä. Voit sitten valita, kumpaa katselet.”
Aloin itkeä. Pienillä möhkäleillään isä tuli sanoneeksi jotain, mihin sanat eivät yksin riittäisi.
Kivet mahtuvat samalle kämmenelle ja ovat osittain ohuen sammaleen peitossa. Jo itsessään niillä on vahva symboliikka: Lapin tunturit ovat 65 miljoonaa vuotta vanhoja. Niiltä poimitut kivet henkivät arvokkuutta ja ajantajua, johon vain harva esine pystyy.
Mutta vasta niihin kytketty sanoma on se, mikä tekee kivistä ainutlaatuiset. Ne ovat tapa välittää syviä tunteita ilman kliseisyyttä.
Viesti ei olisi ollut lainkaan sama, jos isä olisi esimerkiksi kirjoittanut kirjeen ja sanonut, että hei, pimeät puolesi ovat täysin ok. Harmaus ja suru ovat aivan yhtä arvokkaita kuin valoisuus ja kepeys. Että kaikki menee ohi, kun vain odottaa.
Tässä ajatuksessa ei ole mitään mullistavaa. Samasta puhuu puoli ihmiskuntaa, buddhalaiset etunenässä. Kun hyväksyy kaiken, mitä eteensä saa, elämä kulkee kevyemmin kuin vastaan taistelemalla.
Esimerkiksi buddhalainen kirjailija Pema Chödrön on kertoo teoksessaanComfortable with Uncertainty tarinan naisesta, joka juoksee pakoon tiikereitä. Hän juoksee ja juoksee, kunnes tulee jyrkänteen reunalle. Hän pakenee roikkuvaan oksaan, mutta sitä alkaakin jyrsiä hiiri. Mitä tekee nainen? Kurottautuu poimimaan viereisestä mansikkapuskasta yhden mansikan ja syö sen nautiskellen.
Vaikka tarina on soma, se on pelkkiä sanoja.
Ihminen uskoo kyllä sanoihin, mutta sanat ovat hauraita: ne hapertuvat, muuttavat muotoaan ja unohtuvat.
Tekojen viesti sen sijaan on selvä. Jos ne onnistuvat välittämään tunteen, se tunne säilyy koskemattomana. Kuten juliste yläasteen englanninluokassa sanoi: ihmiset unohtavat, mitä sanoit heille, mutta eivät sitä, mitä sait heidät tuntemaan.
Espoolainen diplomi-insinööri onnistuikin siis siinä, missä buddhalainen elämäntaito-opas ei: antamaan tunteen, että on täysin ok olla välillä aivan romuna.
Siksi kaksi kiveä on paras lahja, jonka olen ikinä saanut.
