Kovakorvainen, vain valikoivasti kuunteleva, vastaanottotaajuuttaan jatkuvasti säätelevä, kuuntelukyvyltään rajoittunut, kuunteleva mutta ei kuuleva, toivoton hötkyilijä.
Nämä ovat sanoja, joilla eri alojen vaikuttajat kuvaavat pääministeri
Juha Sipilän(kesk) hallituksen alkutaivalta.
Kysyin torstaina ja perjantaina kahdeltakymmeneltä vaikuttajalta mielipidettä hallituksesta. En pyytänyt niinkään heidän näkemystään hallituksen politiikan sisällöstä. Kysyin arvioita hallituksen tavasta toimia ja johtaa Suomea.
Valtaosa vastaajista tuntui sinänsä hyväksyvän hallituksen politiikan tavoitteet ja suhtautuvan niihin suopeasti. Ehkä suopeuteen vaikutti sekin, että pääosa heistä lienee puoluekannaltaan porvareita tai sitoutumattomia.Kysely tehtiin luottamuksellisesti sähköpostilla ja puhelimella. Muutamia vastaajia kävin erikseen tapaamassa, koska he halusivat kertoa kantansa kasvotusten.
Sitä vastoin hallituksen tapa toimia ja tehdä päätöksiä sai murskakritiikin.
Monet arvioijat sanoivat, että hallitus sortuu yliyrittämiseen. Siihen vaikuttaa hallituksen pohja. Keskusta ja perussuomalaiset olivat viime kaudella oppositiossa ja arvostelivat silloin kuuden puolueen sinipunaviherhallitusta päättämättömyydestä ja hitaudesta. Ylileveä hallitus kuluttikin paljon aikaa ja energiaa sisäisiin neuvotteluihin.
Nyt keskusta ja perussuomalaiset ovat hallituksessa ja tahtovat näyttää, että ne ovat nopeampia ja tehokkaampia päättäjiä kuin jahkailevat edeltäjänsä.
Eri alojen asiantuntijat ja myös virkamiesvastaajat olivat kummissaan varsinkin hallituksen päätöksentekotavoista.
Hallitus kyllä teettää selvityksiä ja kuuntelee lausuntoja, mutta päätöksiä se tekee niin äkkinäisesti, että kokeneet valmistelijat yllättyvät.
Hallitus pyrkii kiireellään ja kärsimättömyydellään ”oikaisemaan” monia sellaisia päätöksenteon vaiheita, joita ei ole mahdollista sivuuttaa. Sen takia esityksiä joudutaan peruuttamaan ja korjaamaan.
Minun on helppo olla samaa mieltä kyselyyni vastaajien kanssa. Jotain on vialla.
Olen politiikan toimittajana seurannut yhdentoista hallituksen toimintaa yhteensä 32 vuotta, ja olen tottunut siihen, että jokainen porvarihallitus joutuu vuorollaan napit vastakkain vasemmiston ja SAK:n kanssa. Siinä vastakkainasettelussa ei ole mitään uutta ja kummallista.
Eikä suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun hallitus joutuu korjaamaan esityksiään. Muistetaanpa vaikka, miten Jyrki Kataisen (kok) hallitus sekoili yritysverouudistuksen kanssa keväällä 2013.
Olipa hallituksen väri mikä tahansa, on syytä huolestua, jos hallitusta lähellä olevat piirit ja tukijat menettävät näin pian luottamuksensa. Nyt on Sipilän hallitukselle käymässä niin huonosti.
Sipilän hallituksen vahvimmaksi tukijaksi on sanottu elinkeinoelämää. Vasemmiston ja SAK:n mielestä hallitus on tehnyt pelkästään työnantajakapitalisteille mieluisia esityksiä.
Onko näissä syytöksissä perää?
On totta, että elinkeinoelämän puolella hyväksytään hallituksen kilpailukyky- ja säästötavoitteet. Niitä pidetään täysin oikeina.
Sekin on totta, että elinkeinoelämä oli keväällä tyytyväinen, kun Sipilän hallitus perustettiin.
Mutta hallituksen luottamus on kesän aikana rapissut myös elinkeinoelämän puolella.
Tyytymättömyyttä ei kuitenkaan kehdata sanoa ääneen, koska hallituksen toivotaan parantavan juoksuaan.
Kun me olemme hiljaa, se johtuu pikemminkin kohteliaisuudesta kuin kunnioituksesta hallituksen saavutuksia kohtaan, vastasi eräs yritysjohtaja.
Toinen johtaja vertasi hallituksen toimia sellaisen yrityksen toimintaan, joka pitää tapanaan lähettää puolivalmiin prototyypin markkinoille ja kehittää sitä kuluttajien palautteen perusteella.
Malli voi toimia yritysmaailmassa, mutta sopii huonosti valtion johtamiseen.
Kovin kritiikki tuli odotetusti ammattiyhdistysliikkeen puolelta. SAK on jo perinnesyistä porvarihallitusta vastaan, joten kiinnitin erityistä huomiota siihen, millaiset suhteet hallituksella on toimihenkilöjärjestöihin.
Toimihenkilökeskusjärjestöt STTK ja Akava ovat sentään olleet valmiita hyväksymään hallituksen viiden prosentin kilpailukykytavoitteen, toisin kuin SAK.
Työmarkkinajärjestöt jatkavat paraikaa neuvottelujaan työmarkkinasopimuksesta. Jos sopimus syntyy, hallitus voi todeta, että tavoite kilpailukyvyn parantamisesta toteutuu. Silloin hallitus voi peruuttaa ikävät esityksensä muun muassa lomarahojen leikkauksista ja työajan pidennyksistä.
Kohentaisiko tämä ratkaisu hallituksen suhteita toimihenkilöjärjestöihin?
Suhteet parantuisivat, mutta kesän aikana syntynyt epäluulo jäisi kytemään.
Hallituksella ei ole aitoja ja toimivia yhteyksiä edes toimihenkilöpuolelle, vaikka STTK:n ja Akavan liittojen jäsenistä suuri osa äänestää vaaleissa porvaripuolueita.
Ilmapiiri on jo myrkyttynyt niin pahasti, että hallituksen ja kaikkien työntekijäjärjestöjen välit pysyvät huonona koko hallituskauden. Konsensuksesta ei voi enää edes puhua.
Juha Sipilän kolmen puolueen hallitus voi silti hallita niin kauan kuin eduskunnan enemmistö luottaa siihen. Se puoli on ainakin toistaiseksi kunnossa. Näin uskallan sanoa keskusteltuani hallituspuolueiden edustajien kanssa.
Vaikuttaa siltä, että kokoomuksessa on rauhallisin tilanne. Kokoomuslaiset pelkäsivät niin paljon suurta vaalitappiota ja puolueen jäämistä oppositioon, että viiden paikan tappio ja pääsy hallitukseen tuntui heistä vaalivoitolta, jonka kruunasi vielä puheenjohtaja
Alexander Stubbin pääsy valtiovarainministeriksi.
Kokoomus noudattaa samaa taktiikkaa, jota se on noudattanut taitavasti aikaisemminkin muun muassa
Paavo Lipposen (sd) ja
Matti Vanhasen (kesk) hallituksissa. Pääministeriä pitää tukea, jotta tämä kykenisi pitämään oman puolueensa sisäisen opposition kurissa.
Kokoomuslaisten arvion mukaan Sipilä tarvitsee tukea sen vuoksi, että keskusta aristelee vaikeita päätöksiä, joita Sipilän hallituksen on tehtävä.
Keskustalaiset eivät olekaan yhtä rauhallisia kuin kokoomuslaiset. Päähallituspuolueessa pelätään vaikeiden leikkauspäätösten johtavan samanlaiseen romahdukseen seuraavissa vaaleissa kuin vuonna 2011, jolloin keskusta menetti kolmanneksen edustajapaikoistaan ja joutui oppositioon neljäksi vuodeksi.
Sekin rasittaa, ettei keskusta ole oikein kotonaan porvarihallituksessa, vaikka puolue johtaa hallitusta.
Ennen vaaleja keskustan kenttäväki toivoi hartaasti, että keskusta pääsisi yhteiseen hallitukseen Sdp:n kanssa. Punamultahallitus olisi perustettukin, jos Sdp ei olisi hävinnyt vaaleja ja jäänyt neljänneksi suurimmaksi puolueeksi.
Punamultahallitusta pohjustettiin jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. Sdp:n ja keskustan edustajat kävivät neuvotteluja ja valmistelivat jopa pohjapapereita hallitusneuvotteluja varten.
Monilla johtavilla sosiaalidemokraateilla oli vielä huonon vaalituloksen jälkeenkin sellainen käsitys, että Sipilä haluaisi muodostaa hallituksen demarien ja perussuomalaisten kanssa.
Käsitys perustui keskustan punamultasiiven antamaan tietoon, joka osoittautui vääräksi. Sipilä valitsi kumppaneikseen kokoomuksen ja perussuomalaiset.
Etukäteen arveltiin, että Sipilän hallituksen heikoin lenkki olisi perussuomalaiset. Puolueen kansanedustajat ovat nyt valmiimpia hallitukseen kuin neljä vuotta sitten, jolloin ryhmä oli täynnä politiikkaan vastatulleita amatöörejä.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on toiminut ainakin tähän asti kuin mikä tahansa hallituspuolueen eduskuntaryhmä, jonka tärkein tehtävä on painaa vihreää äänestysnappia eduskunnan suuren salin ja valiokuntien äänestyksissä.
Mikä on sitten hallituksen sisäinen henki?
Etukäteen arveltiin, etteivät Juha Sipilä ja Alexander Stubb tulisi keskenään toimeen. Tämä luulo on osoittautunut vääräksi.
Heistä on hitsautunut hallituksen voimakaksikko.
Sipilä ei ole julkisesti kommentoinut yhteistyötään Stubbin kanssa. Sitä vastoin Stubb on jakanut vuolaasti suitsutusta pääministerille ja kehunut, kuinka hyvän kämppäkaverin hän on vihdoin Valtioneuvoston linnaan saanut.
On hyvä muistaa lähihistoria. Stubbilla oli ulkoministeriössä kämppäkaverina ensin
Paavo Väyrynen ja sitten
Erkki Tuomioja. Suhteissa oli kitkaa. Lyhyellä pääministerikaudella Stubbin kämppäkaveri oli valtiovarainministeri
Antti Rinne. Yhteistyöstä ei tullut mitään.
Nykyisen hallituksen johtokolmikon suurin pulma on se, että Timo Soini joutuu ulkoministerinä matkustamaan niin paljon, että hänellä on vaikeuksia pysyä selvillä kotimaan politiikan kiemuroista.
Vara-Soiniksi on hallituksen sisällä noussut työ- ja oikeusministeri
Jari Lindström. Häntä kehuvat kaikki. Lindström on hyvä poliitikko, ongelmien ratkaisija, ei niiden tuottaja.
Keskustan kakkosmies on elinkeinoministeri
Olli Rehn. Hänellä on entisenä EU-komissaarina yhteydet Eurooppaan ja kokemusta Brysselistä, mitä Sipilällä ei ole.
Kokoomuksen kakkosmies on sisäministeri
Petteri Orpo. Hän on kokenut poliitikko, entinen eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puoluevirkailija, joka tuntee kokoomuslaisten sielunelämän paljon paremmin kuin Stubb, joka ei ole puoluemies ensinkään.
Valta onkin hallituksen sisällä keskittynyt näille sisärenkaan miehille. Naisministerien osa on johtaa omia ministeriöitään ja valmistella hallituksen kärkihankkeita, mutta valtapolitiikkaa tekevät miehet.
Tärkeää valmistelutyötä ja paljon päätöksiäkin tehdään neljässä pääministerin johtamassa ministerivaliokunnassa: talouspoliittisessa valiokunnassa, EU-valiokunnassa, ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa sekä raha-asiain valiokunnassa.
Niissä on yhteensä 28 jäsenpaikkaa, joista 23 on miesministereillä ja viisi naisministereillä.
Vielä keväällä hallitus haaveili, että se voisi työskennellä yhtenä tiiminä. Ministerien piti tutustua toisiinsa istumalla kuukausi avokonttorissa ja kirjoittaa kesän aikana oikein tarkka hallitusohjelma. Näistä haaveista ei enää puhella.
Hallitus on joutunut – kuten monet edeltäjänsäkin – hoitamaan päälle kaatuvia asioita kuten Venäjä-suhteita, Kreikan tukipakettia ja viimeksi pakolaisvyöryä, johon Suomi oli huonosti valmistautunut.
Perjantaina sisäministeriö arvioi, että Suomeen saapuisi tänä vuonna kaikkiaan noin 50 000 turvapaikanhakijaa. Hallitus perusti maahanmuuttoa varten erityisen ministerityöryhmän.
Maahanmuuttopolitiikan hoitamisesta tulee todennäköisesti tämän hallituksen vaikein hanke, jota monet seuraavatkin hallitukset saavat vielä hoitaa.
Voiko hallitus onnistua?
Yksi suuri tehtävä on ylitse muiden, näin Juha Sipilän hallitus ilmoittaa. Se aikoo kääntää Suomen talouden nousuun ja taltuttaa valtion hurjan velkaantumisvauhdin.
Tavoite on perusteltu, sillä talousluvut ovat rumia: Suomi on taantumassa neljättä vuotta peräkkäin ja velkaantuu Välimeren kriisimaiden kanssa samaa vauhtia.
Suomi on niin pieni maa, ettei meillä ole varaa kahteen kriisiin yhtä aikaa. Talouskriisi meillä jo on, joten poliittista kriisiä ei sopisi tulla.
Kansa antoi vaaleissa Juha Sipilän hallitukselle valtakirjan, joten sen pitäisi hoitaa asiansa niin, ettei toista kriisiä synny.
Hallitus sai syyskuussa jo yhden myrskyvaroituksen. Yli 100 000 työntekijää meni päiväksi lakkoon, ja Rautatientorille kokoontui 30 000 ihmistä osoittamaan mieltään.
Sivusta seuraavan neuvo hallitukselle: Kuunnelkaa, mitä omien alojensa kokeneilla asiantuntijoilla on sanottavaa. Istukaa alas ja rauhoittukaa.
