MUISTAN edelleen sen epäuskoisen hämmennykseni. Fiksuna pitämäni hollantilainen toimittaja oli juuri ehdottanut, että olisin kirjoittanut sepitteellisen haastattelun.
Kesällä 1999 Jugoslavian ilmapommitukset olivat hiljan päättyneet Balkanilla. Päiväni oli kulunut haastattelemalla albaanisissejä Kosovossa. Uutiskiire oli kova. Mietin ääneen, ehtisinkö vielä seuraamaan vetäytyvien serbiperheiden tilannetta.
Ilmeenkään värähtämättä tuo toimittaja ehdotti ratkaisuksi valehtelua. ”Kyllähän sinä tiedät, mitä he sanovat. Keksi päästäsi nimet, ja juttu on kasassa.”
SAKSALAINEN Der Spiegel -lehti pyysi kuluneella viikolla vuolaasti anteeksi. Sen tähtitoimittaja Claas Relotius oli osoittautunut huijariksi.
Kesällä 1999 Jugoslavian ilmapommitukset olivat hiljan päättyneet Balkanilla. Päiväni oli kulunut haastattelemalla albaanisissejä Kosovossa. Uutiskiire oli kova. Mietin ääneen, ehtisinkö vielä seuraamaan vetäytyvien serbiperheiden tilannetta.
Ilmeenkään värähtämättä tuo toimittaja ehdotti ratkaisuksi valehtelua. ”Kyllähän sinä tiedät, mitä he sanovat. Keksi päästäsi nimet, ja juttu on kasassa.”
SAKSALAINEN Der Spiegel -lehti pyysi kuluneella viikolla vuolaasti anteeksi. Sen tähtitoimittaja Claas Relotius oli osoittautunut huijariksi.
Tiukasta laaduntarkkailustaan tunnetulle lehdelle tilanne on katastrofaalinen. Relotiuksen tapaus ei ole kansainvälisesti ainutkertainen, mutta ajankohta on mahdollisimman huono. Laadullaan kilpailevat viestimet ovat asemoituneet valemedioiden vastavoimaksi.
Totuudellisuus on ympäri maailmaa jo muutenkin kovan röykytyksen kohteena. Kun Der Spiegelin kaltaisen maailmanlaajuisesti tunnetuimpiin kuuluvan mediabrändin sisältä paljastuu yleisön luottamusta pitkäaikaisesti ja systemaattisesti väärin käyttänyt ihminen, siitä seuraa eittämättä jälkijäristyksiä koko mediakenttään.
Kaksi kuukautta aikaisemmin nimitetty uusi päätoimittaja Bill Kellerkuvaili, kuinka pitkä matka lehdellä olisi edessään maineensa palauttamiseksi. Haavat olivat vielä auki. Tapauksen aiheuttaman šokin pystyi aistimaan toimittajien kanssa keskustellessa.
Kellerin rauhallisuus teki kuitenkin vaikutuksen. Hän tuntui olevan edeltäjäänsä harkitsevaisempi. Rainesin arvioitiin yllyttäneen lehden journalisteja liikaan keskinäiseen kilpailuun.
On ilmeistä, että Der Spiegelillä voi mennä vuosia yleisön luottamuksen palauttamiseen. The New York Timesin esimerkki osoittaa, että vaikeastakin tilanteesta on mahdollista nousta. Ero yleisessä ilmapiirissä on silti melkoinen verrattuna viidentoista vuoden takaiseen.
Luottamus mediaan on heikentynyt. Viestimet ovat aktiivisten politisoituneiden hyökkäysten kohteena erityisesti sosiaalisessa mediassa.
DER SPIEGELIN tapauksen jälkipuinnissa voi kuitenkin löytää jotain myönteistä. Toimituksissa ympäri maailmaa pohditaan parhaillaan yhä aktiivisemmin, kuinka varmistaa oma journalistinen työprosessi niin, ettei vastaavaa pääsisi tapahtumaan missään olosuhteissa.
Voimakkaan murroksen keskellä työskentelevissä toimituksissa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei liiallinen kilpailu altista journalisteja toimimaan epäeettisesti.
VIIME päivinä on keskusteltu muun muassa siitä, ajavatko tietyt journalistisen kerronnan muodot kohti valheellisuutta. Altistaisiko esimerkiksi narratiivinen eli tarinallinen kerronta väärennöksille ja valheille?
Itse en usko tähän, jos toimituskulttuuri on eettisesti terveellä pohjalla. Samojen eettisten normien ja laatukriteereiden tulee läpäistä kaikki journalistisen kerronnan eri muodot. Toisin sanoen: yleisön on kyettävä aina luottamaan siihen, että viestimet perustavat tietonsa varmistettuihin lähteisiin.
Luottamuksen ytimessä on myös läpinäkyvyys. Jokaisen toimittajan – niin aloittelevan journalistin ja kokeneen tähtitoimittajan kuin päätoimittajankin – on kyettävä kaikissa tilanteissa perustelemaan journalistiset valintansa ja juttujensa sisältö Journalistin ohjeita vasten.
Läpinäkyvyys tarkoittaa myös sitä, että tiedotusväline oikaisee tekemänsä virheet viipymättä.
KULUNEELLA viikolla Julkisen sanan neuvosto juhli 50 vuoden taivaltaan. Puheenjohtaja Elina Grundström esitti juhlapuheessaan huolensa muun muassa suomalaisten viestinten vähenevistä toimitusresursseista.
Laadukkaan toimitustyön edellytyksenä on kyky käsitellä ja tarkastaa jutut riittävällä tavalla ennen julkaisua. Der Spiegelin tapaus osoittaa, kuinka vakavasta asiasta on kyse.
Sekä Jayson Blair että Claas Relotius ovat esimerkkejä toimittajista, joille houkutus hyödyntää valheita oli käynyt liian suureksi. Lopulta molemmat upposivat sepitteidensä mukana. He myös aiheuttivat mittavaa vahinkoa tiedonvälityksen uskottavuudelle.
Niin kauan kuin kansalaiset pitävät riippumatonta tiedonvälitystä avoimen demokratian kulmakivenä, toimitusten on lunastettava päivittäin lupaus faktaperusteisuudesta. Jos medialla ei ole yleisönsä luottamusta, sillä ei ole jäljellä mitään.
Totuudellisuus on ympäri maailmaa jo muutenkin kovan röykytyksen kohteena. Kun Der Spiegelin kaltaisen maailmanlaajuisesti tunnetuimpiin kuuluvan mediabrändin sisältä paljastuu yleisön luottamusta pitkäaikaisesti ja systemaattisesti väärin käyttänyt ihminen, siitä seuraa eittämättä jälkijäristyksiä koko mediakenttään.
VIISITOISTA vuotta sitten vierailin ensimmäistä kertaa The New York Timesin toimituksessa kansainvälisen toimittajaryhmän kanssa. Lehti oli tuolloin samankaltaisessa tilanteessa kuin Der Spiegel on juuri nyt. Päätoimittaja Howell Raines ja toimituspäällikkö Gerald Boyd olivat eronneet, kun lehden toimittaja Jayson Blair oli osoittautunut valheellisten juttujen sarjatehtailijaksi.Der Spiegelillä voi mennä vuosia yleisön luottamuksen palauttamiseen.
Kaksi kuukautta aikaisemmin nimitetty uusi päätoimittaja Bill Kellerkuvaili, kuinka pitkä matka lehdellä olisi edessään maineensa palauttamiseksi. Haavat olivat vielä auki. Tapauksen aiheuttaman šokin pystyi aistimaan toimittajien kanssa keskustellessa.
Kellerin rauhallisuus teki kuitenkin vaikutuksen. Hän tuntui olevan edeltäjäänsä harkitsevaisempi. Rainesin arvioitiin yllyttäneen lehden journalisteja liikaan keskinäiseen kilpailuun.
On ilmeistä, että Der Spiegelillä voi mennä vuosia yleisön luottamuksen palauttamiseen. The New York Timesin esimerkki osoittaa, että vaikeastakin tilanteesta on mahdollista nousta. Ero yleisessä ilmapiirissä on silti melkoinen verrattuna viidentoista vuoden takaiseen.
Luottamus mediaan on heikentynyt. Viestimet ovat aktiivisten politisoituneiden hyökkäysten kohteena erityisesti sosiaalisessa mediassa.
DER SPIEGELIN tapauksen jälkipuinnissa voi kuitenkin löytää jotain myönteistä. Toimituksissa ympäri maailmaa pohditaan parhaillaan yhä aktiivisemmin, kuinka varmistaa oma journalistinen työprosessi niin, ettei vastaavaa pääsisi tapahtumaan missään olosuhteissa.
Voimakkaan murroksen keskellä työskentelevissä toimituksissa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, ettei liiallinen kilpailu altista journalisteja toimimaan epäeettisesti.
Faktapohjaisuuteen perustuvan toimituskulttuurin on oltava vahva – niin vahva, että se ohjaa päivittäin yksittäisiä journalisteja ja kokonaisia toimitusyhteisöjä havaitsemaan mahdolliset väärinkäytökset ja viheltämään pilliin ennen kuin on liian myöhäistä. Laadunvarmistus ja sen kehittäminen ovat jatkuva prosessi, myös Helsingin Sanomissa.Laadunvarmistus ja sen kehittäminen ovat jatkuva prosessi.
VIIME päivinä on keskusteltu muun muassa siitä, ajavatko tietyt journalistisen kerronnan muodot kohti valheellisuutta. Altistaisiko esimerkiksi narratiivinen eli tarinallinen kerronta väärennöksille ja valheille?
Itse en usko tähän, jos toimituskulttuuri on eettisesti terveellä pohjalla. Samojen eettisten normien ja laatukriteereiden tulee läpäistä kaikki journalistisen kerronnan eri muodot. Toisin sanoen: yleisön on kyettävä aina luottamaan siihen, että viestimet perustavat tietonsa varmistettuihin lähteisiin.
Luottamuksen ytimessä on myös läpinäkyvyys. Jokaisen toimittajan – niin aloittelevan journalistin ja kokeneen tähtitoimittajan kuin päätoimittajankin – on kyettävä kaikissa tilanteissa perustelemaan journalistiset valintansa ja juttujensa sisältö Journalistin ohjeita vasten.
Läpinäkyvyys tarkoittaa myös sitä, että tiedotusväline oikaisee tekemänsä virheet viipymättä.
KULUNEELLA viikolla Julkisen sanan neuvosto juhli 50 vuoden taivaltaan. Puheenjohtaja Elina Grundström esitti juhlapuheessaan huolensa muun muassa suomalaisten viestinten vähenevistä toimitusresursseista.
Laadukkaan toimitustyön edellytyksenä on kyky käsitellä ja tarkastaa jutut riittävällä tavalla ennen julkaisua. Der Spiegelin tapaus osoittaa, kuinka vakavasta asiasta on kyse.
Olen vuosien mittaan käyttänyt Kosovo-esimerkkiä journalistien koulutustilaisuuksissa. Kantavana ajatuksena on ollut se, että toimittajan ei tule pahassakaan paikassa päätyä tekemään yhtä ainoaa kompromissia suhteessa totuuteen.Toimittajan ei tule pahassakaan paikassa päätyä tekemään yhtä ainoaa kompromissia suhteessa totuuteen.
Sekä Jayson Blair että Claas Relotius ovat esimerkkejä toimittajista, joille houkutus hyödyntää valheita oli käynyt liian suureksi. Lopulta molemmat upposivat sepitteidensä mukana. He myös aiheuttivat mittavaa vahinkoa tiedonvälityksen uskottavuudelle.
Niin kauan kuin kansalaiset pitävät riippumatonta tiedonvälitystä avoimen demokratian kulmakivenä, toimitusten on lunastettava päivittäin lupaus faktaperusteisuudesta. Jos medialla ei ole yleisönsä luottamusta, sillä ei ole jäljellä mitään.
- MediaSeuraa
- JournalismiSeuraa
- KolumnitSeuraa
- Kaius NiemiSeuraa
