PIDÄN politiikasta ja seuraan sitä mielelläni. Arvostan ihmisiä, jotka ovat ehdolla vaaleissa. Olen varsin kiinnostunut myös oman kotikaupunkini asioista.
En kuitenkaan erityisemmin pidä kuntavaaleista enkä varsinkaan niiden vaalikampanjoista.
Selaan kyllä ehdokaslistoja ja eri puolueiden vaaliteemoja. Ja käytän ilman muuta äänioikeuttani tälläkin kerralla. Kuntavaaleissa äänestäminen tuottaa minulle kuitenkin vain vähän – jos lainkaan – iloa. Sydämeni on jossain muualla. Ja koska toimin aikoinaan itsekin politiikassa, se ei tunnu ollenkaan mukavalta.
EN KUITENKAAN ajattele, että vika olisi vaaleissa sinänsä. Tai siinä, että politiikka olisi jotenkin perustavammin rikki nyt kuin neljä tai kahdeksan vuotta sitten. Pikemminkin koen, että politiikan maailma on vain kovin erilainen sisä- ja ulkopuolelta tarkasteltuna. Ja että jotkin sen perustavimmat lainalaisuudet vaikuttavat todella oudoilta silloin, kun ei itse elä ja hengitä niiden keskellä.
Esimerkiksi käy vaikkapa politiikan jatkuva ja ajoittain jopa itsetarkoitukselliselta näyttävä taistelu vallasta. Se on olennaisen tärkeä asia puolueiden ja ehdokkaiden kannalta, sillä vaalitulos ratkaisee sen, keiden arvoja päätöksenteossa painotetaan eniten seuraavan vaalikauden aikana.
Valtaa voi käyttää vain, jos onnistuu sen ensin hankkimaan. Samasta syystä omaa valtaa myös helposti mittaa sillä tikulla, joka osoittaa itselle mieluisinta tulosta.
Ulkoapäin tarkasteltuna politiikan valtataistelu näyttää kuitenkin helposti täysin käsittämättömältä. Tai vaihtoehtoisesti puhtaalta oman edun tavoittelulta. Ja joka tapauksessa joltain aivan muulta kuin tärkeän yhteiskunnallisen palvelutehtävän hoitamiselta.
Vaikka juuri palvelemista politiikan pitäisi kai syvimmiltään olla – ainakin demokraattisen yhteiskunnan kunnissa ja kaupungeissa.
Näistä asioista päättäminen on arvovalintojen tekemistä. Ja myös asioiden hoitamisesta sellaisessa suunnassa, joka ei ole paras päättäjien oman egon ja aseman vaan kuntalaisten ja kaupunkilaisten kannalta.
Ne kun ovat vain kuvia siitä, miltä kunta tai kaupunki näyttäisi, jos kaikki valta olisi yhdellä puolueella tai ehdokkaalla. Sellaista tilannetta ei onneksi yleensä ole. Eikä toivottavasti tule.
Sen sijaan kysyisin, miten ehdokkaat hoitaisivat asioita yhdessä. Tai mitkä kompromissit olisivat heille mieluisampia kuin toiset. Ja mitä he ainakin haluaisivat saada aikaan yhdessä toisten ihmisten kanssa.
Näin muotoiltuna poliittinen johtaminen tulisi monta askelta lähemmäksi maailman meluisaa ja moniarvoista todellisuutta. Ja niitä asioita, joista sopiminen on lähivuosina olennaista.
Sillä demokratian ydin on sopimisessa ja jatkuvissa kompromisseissa. Riittävän yhteisen sävelen löytämisessä toistuvista erimielisyyksistä huolimatta. Ja siinä, että asioista ei tarvitse verissä päin tapella. Jos siihen kykenee, on jo kerrassaan loistava puolue ja ehdokas.
KOSKA olin joskus itsekin politiikassa, en tietysti edelleenkään näe politiikan perimmäistä tehtävää täysin ulkopuolelta. Havaintooni sekoittuu aina aiempaa, joskin varmasti jo aikansa elänyttä esiymmärrystä.
Toivon siitä huolimatta, että puolueet eivät käyttäisi edessä olevia kuntavaaleja pelkkänä pikatestinä Juha Sipilän (kesk) hallituksen suosiosta, sillä maan hallituksen ja opposition raja ei kulje yhdessäkään valtuustosalissa vaan ainoastaan eduskunnassa. Ja seuraava eduskunta valitaan tällä tietoa vasta keväällä 2019.
Nyt ehdolla olevat ihmiset tulevat vastaamaan vain oman kuntansa asioista. Olisi erityisen hienoa, jos he kävisivät vaalikampanjansakin nimenomaan tästä näkökulmasta. Se voisi lisätä äänestämisen mielekkyyttä ja iloa niin Helsingissä kuin muuallakin Suomessa.
- KolumniSeuraa
- Kuntavaalit 2017Seuraa
- PolitiikkaSeuraa
- DemokratiaSeuraa
- Suvi-Anne SiimesSeuraa
