Selailin taas vanhoja tekstejäni, joista alla oleva tuntuu aina olevan ajankohtainen. Varoituksen sana lienee paikallaan: Teksti on pitkä, mutta siitä huolimatta se on syytä lukea...
Muutaman vuoden takainen tekstini:
ANSIOTASO
– KORRELAATIO VIIHTEELLISEEN EDUNVALVONTAAN(KO)…
Olen
takavuosina kirjoittanut useaankin kertaan ansiotasosta, nimenomaan
siitä, että ansiotaso on yksi signaali yhteiskunnan arvostuksesta.
Opettajat
eivät ole kovin hyvin pärjänneet kisassa: Ei ainakaan
varhaiskasvatuksen, ei yleiskoulun eikä ammatillisenkaan koulutuksen
osa-alueella. Juhlapuheissa toki opettajien arvostus on yleisesti
ottaen erittäin korkealla.
Olen
tuonut voimakkaasti ja avoimesti viime vuosikymmeninä itse esiin
henkilökohtaisen näkemykseni toteamalla: ”En ole koskaan saanut
oikean tasoista palkkaa tekemästäni työstä.”
Tai
oikeastaan tarkemmin muisteltuani olen sittenkin! Aivan opettajaurani
alkumetreillä, siirryttyäni teollisuudesta, jossa olen aloittanut
ammatillisen urani vuonna 1962, tuntiopettajaksi teknillisen kouluun
ja sen jälkeen ammattiaineiden opettajan virkaan ammattikouluun.
Silloin sain opetustyöstä kriittisenkin vertailun kestävää
palkkaa verrattuna nuoren insinöörin palkkaan teollisuudessa…
Niin,
edellä mainitussa siirtymävaiheessa elettiin 1970-luvun alkupuolta
ja siitä alkaen ansiotason vertailu ammatillisen opetussektorin ja
teollisuuden välillä on ollut henkilökohtaisella tasolla
tuskallista. Ammatillisen opetussektorin ansiotason jälkeenjääneisyys
on ollut jatkuvaa ja systemaattisesta ainakin 2000-luvun alkupuolelle
saakka. Tällä hetkellä ansiotasoon liittyvä ns. hajurako on
kohtuuttoman suuri...
Tosin
tällä hetkellä objektiivista vertailua tilastollisesti on erittäin
vaikea tehdä ja toisaalta minun ei sitä tarvitsekaan enää
eläkeläisenä tehdä muutoin kuin yleisestä kiinnostuksesta.
Kuulen
jo monen lukijan jupisevan: ”Miksi et ”saatanan/peijakkaan
itkupilli” mennyt aikanaan takaisin teollisuuden palvelukseen?”
Vastaukseni
on yksinkertainen: ”Olen todella pitänyt opettajan työstä
ammatillisella sektorilla.” En pelkästään niiden usein mainitun
kolmen turhanpäiväisen kateussyyn (kesä-heinä-elo) vuoksi.
Opetustyötä
ammatillisella sektorilla kesti vuodesta 1972 aina vuoden 2008
loppupuolelle saakka, mielestäni ihan sopivan/riittävän mittainen
rupeama.
Kyseiseen
ajanjaksoon liittyy toki myös muutakin; edunvalvontaa insinööri-
ja opetussektorilla, yritysmaailmayhteyksiä, ideointia ja niihin
liittyviä toteutuksia, jne. niin ja tietysti tätä tekstin
vääntämistä…
Ansiotasoon
liittyvänä olen kirjoittanut myös avoimesti eräästä tulpasta
riviopettajien ansiotason kohottamiselle – esimiehet…
Ei
niin, että esimiehet vastustaisivat alaistensa ansiotason
kohottamista vaan niin, että sopimusjärjestelmässämme ei
mielestäni opetussektorilla toimivien esimiestenkään ansiotaso ole
riittävästi kohonnut.
Esimiehet:
johtavat rehtorit, rehtorit, apulaisrehtorit, koulutusjohtajat,
toimialajohtajat, koulutusalajohtajat, koulutuspäälliköt, jne.
ovat jääneet myös viime vuosikymmeninä pahasti ”palkkakuoppaan”.
Mielestäni heidät on ensin palkkakuopasta yhteisin ponnistuksin
yritettävä hinata kuopan reunalle, jotta riviopettajillekin alkaa
tippua tupo-pöydältä hiukan suurempia murusia.
Nuorten/kokeneiden,
dynaamisten, uraputkihakuisten opettajien haaveet uudesta, uljaasta
esimiestehtävästä saattavat totaalisesti hiipua heidän
havaitessaan tulevan ansiotasonsa alhaisuuden entiseen tehtäväänsä
verrattuna, mikäli otetaan huomioon verotukselliset näkökohdat ja
tehtävän luonteen eli olla varppeilla jotakuinkin 24 tuntia
vuorokaudessa...
Olen
kuullut usein nuorten uraputkiopettajien sanottavan: ”Ansiotason
rahallisen erotuksen löytää melkein kadulta tai ainakin suurempien
markettien lattioilta!”
Lisäksi
nykyisen tyyppinen tilanne aiheuttaa epätasapainoa esimiestehtävien
sukupuolisessa jakaumassa. Se on jo nyt nähtävissä monien suurten
koulutuskuntayhtymien yhteydessä. Akkavalta! Irrotellaan jo nyt
rempseästi/murheellisesti/huolestuneesti/…
Em.
tyyppiset kirjoitukset saivat aikanaan sanomalehdissä odottamaani
palautetta.
Räikeimmillään
opettajat on leimattu jotakuinkin laiskimmiksi ja ahneimmiksi, mitä
maa päällään kantaa ja pahimmillaan opetustyö on todettu
vaatimustasoltaan lähes vasemman käden hommaksi.
”Miksi
et lähde ns. oikeisiin töihin, josta maksetaan kunnon palkkaa?”
minultakin on usein kysytty. No, vastaus em. tyyppiseen tuli jo
henkilökohtaisesti edellä todetuksi.
Onneksi em. tyyppisiin teksteihin tuli
kiivasta asiaoikaisua riviopettajien taholta...
Onko
artikkelin otsikko aiheellinen: ansiotaso- korrelaatio viihteelliseen
edunvalvontaan(ko)?
Otetaanko
opetussektorin esitykset nimenomaan tulopolitiikan alueella
päättäjien taholta liian kevyesti? ”Ne nyt ovat taas niitä
iänaikaisia/jokavuotisia tupo-pöydällä pyöriviä esityksiä!”
kukaties todetaan. ”Niitähän ne opettajat laivaseminaareissaan,
opetusmessuillaan, valtuustoissaan suoltavat/viimeistelevät aivan
häiriöksi saakka!” kukaties työnantajan puolella kabineteissa
rehvastellaan avoimesti…
Olen
itse ollut mukana aikanaan paikallisessa, alueellisessa ja
valtakunnallisessa edunvalvontaprosessissa. Mahdollisesti
henkilökohtainen osallistumiseni olisi voinut/saanut olla
aktiivisempaa varsinkin valtakunnallisella osa-alueella.
Tässä
vaiheessa voi tekstissä herkutella konditionaalimuodolla mm. siten,
että olisi pitänyt olla selkeästi ja oleellisesti enemmän myös
niin sanottua pyrkyä.
Toki
jotakuinkin tiedän, miten opetussektorilla mm. ammatillisella
osa-alueella koko opetusalan neuvottelupöytiin yltävät esitykset
syntyvät. Se on monien vaiheiden, kompromissien ja osaprosessien
lopputulos, eräänlainen huipentuma.
Tiedän,
että se on vastuullista ja vakavaa työtä joka vaiheessa, mutta
siitä huolimatta eri vaiheisiin liittyy mielestäni myös
kohtuullisen viihteellisiä elementtejä.
Totean
avoimesti, että mm. itse olen useinkin vuosikymmenien aikana
pohdiskellut, ovatko päätöksiä tekevät henkilöt riittävällä
antaumuksella asiassa mukana, tosissaan vaan ovatko henkilöiden
primääritavoitteet loppujen lopuksi enemmän sosiaalisen
kanssakäymisen, mukavan yhdessäolon, viihtymisen ja yleisen hömpän
osa-alueella…
Yleisesti
ottaen yhteiskuntasuhteiden ylläpito on ensiarvoisen tärkeää.
Siihen
liittyy luonnollisesti mm. opettajajärjestöjen perinteinen tapa
kutsua vieraakseen mm. eri neuvotteluosapuolia – myös kevyisiin
iltapippaloihin. Tuntea vastapuolen ajatusmaailmaa, tavoitteita
ei-neuvottelutilanteessa auttaa varmaan ymmärtämään häntä
tiukassa neuvottelutilanteessa mutta…
Syntyykö
kukaties työnantajatahojen kanssa toteutettavissa kevyehköissä
iltayhteistilaisuuksissa liian kevyitä tupoirrottelua yleisen
läpänheiton oheistuotteina.
Lipsahtaako
vaikuttajiltamme kukaties rentoplörinässä asiakokonaisuuksia,
jolloin vakuuttavuus, uskottavuus kärsii…
Ovatko
neuvottelijat molemmin puolin tulleet vuosien saatossa liian tutuiksi
toisilleen ja aletaan kerrata vanhaa. Sopiva verenvaihto lienee
paikallaan.
”Kyllä
opettajat tyytyvät tähän, ovathan he tyytyneet aikaisemminkin.
Lakkoon menemisen kynnys on korkealla. Ovathan he tämän maan
vastuuntuntoinen, itseään piiskaava selkäranka!” saatetaan
juhlapuhemaisesti mairitella…
Ovatko
opetussektorin ammatilliset rivijäsenet saaneet maksamilleen
jäsenmaksuille vastinetta?
Jos
ansiotaso olisi ainoa mittari, vastaus on varsin tyly, valitettavasti
eivät.
Onneksi
opettajan työtä ei ole syytä tarkastella ainoastaan
verotustiedoilla, vaan sitä on mahdollisuus tarkastella myös
monilla muilla mittareilla; työolosuhteilla, työviihtyvyydellä,
työturvallisuudella, ammattijärjestön oheiseduilla, jne. …
Toistan,
että mielestäni seuraavissa tupo-neuvotteluissa, jos niitä nyt
sitten entisaikaisessa mielessä edes käydään, on syytä hakea
esimiesasemassa oleville tuntuvaa ansiotason korotusta, jotta ainakin
yksi tulppa poistuu riviopettajien ansiotason kohottamiseksi.
Se
tuskin pelkästään opettajajärjestön tehtävä on, mutta kyseistä
tuporeikää tuskin tiukempaan tilkitäkään kannattaa alkaa.
Kolme
viimeisintä tupoa ovat tuoneet pientä ansiotasoon liittyvää
korjaavaa elementtiä, mitkä on tulkittava vaatimattomiksi aluiksi
uuteen suuntaan. Se on hyvä alku, mutta niille on ehdottomasti
löydyttävä selkeä jatko jo ensi vuonna kiivaasti lähestyvissä
tupo-neuvotteluissa, olipa sopimustapa ja -aika mitä tahansa.
Ansiotasoon
liittyviä korjaavia tekijöitä on löydyttävä nopeasti
mahdollisista otsikon korrelaatioepäilyistä huolimatta tai juuri
siksi.
Lainaan
loppuun vanhasta saksalaisesta virrestä - Johan Rosenthalín,
vuosina 1615-1690 eläneen henkilön tekstiä – todellista
korrelaatiotekstiä, jota
lukija voi soveltaa hektiseen nykyaikaan ...
1
Ah,
mit on tää elämä? Tuska tuima, särkevä,
Työ
ja vaiva rauhaton, Silloinkin kun parhain on.
2
Mitä
aikamme tää on? Taisto taukoamaton,
Toinen
toistaan vaivaapi, Kaikin keinoin kalvaapi.
3
Mit`on
riista, tavara? Tomu, multa katoova.
Varat
kootaan vaivalla, Katoavat murheella.
4
Mit´
on maine, kunnia? Kukistuva kukkula.
Tyhmä
niitä ahnehtii, Toinen tyhmä kadehtii.
5
Mit´
on ihmissuosio? Haihtuva kuin tuokio.
Ystävykset
riitaantuu, Veljein väli rikkoontuu.
Todettakoon,
että kyseisessä vanhassa virressä on kaiken kaikkiaan kymmenen
säkeistöä. Kaikki kymmenen säkeistöä hyvin ajankohtaista ja
puhuttelevaa tekstiä, joskin loppua kohti yhä voimallisemmin
erittäin tiukkaa uskonnollista sanomaa, niin kuin toki virressä
täytyykin olla.
Pohdiskeluterveisin
Aki
Pyykkö
opetusalan
eläkeläinen Kemistä
Ps.
Lukija
saattaa pikaluvun jälkeen todeta, että olihan sekavaa tekstiä.
Niin minustakin aluksi tuntui mutta toiseen, kolmanteen, jne. kertaa
luettuna se – alkaa hahmottua yhä selkeämmäksi – näin ainakin
minusta tuntuu. Toki olen asian suhteen hiukan jäävi…
Sama
