Kaivoin vaihteeksi esiin artikkelin, jonka kirjoitin/lähetin Ammattikasvatuksen aikakauskirjaan alkuvuodesta 2010...
En aivan tarkalleen tiedä ammatillisen sektorin nykytilaa muutoin kuin: säästöjä, säästöjä, säästöjä.
Joku teistä tämän artikkelin lukijoista valistanee minua kommentoimalla alla olevaa, vanhaa tekstiäni - kiitos.
Vanha tekstini alkuvuodesta 2010:
OLIS
MAASSA RIVAT NIIN NOSTAIS…
Keskustelin
marketin kassajonossa entisen ammattiopettajakollegani kanssa.
Keskustelumme siirtyi hyvää päivää kirvesvartta-tyyppisistä
jutustelun jälkeen varsin luontevasti ammattiopetuskuulumisiin.
Ammattiopettaja kertoi tekevänsä työtä erittäin hyvällä
fiiliksellä ja aktiivisella sykkeellä.
Hänen
tuntojaan kuvasi hyvin hiukan rehvakkaan oloinen kommentti: ”Olis
maassa rivat niin nostais!” Hän totesi tulevansa korkealla
motivaatiotasolla aamusella omalle kustannuspaikalleen.
Kuitenkin
hänen sanomanaan päivän mittaan saattaa nousta synkkiä pilviä
takaraivoon.
Tulee
riittämättömyyden tunne, sillä ei ole aikaa riittävästi
oleelliseen eli varsinaiseen ammattiopetukseen, johon hänet on
koulutettu.
Toisaalta
oleellista on myös ulkopuolella, yrityksissä tapahtuva
työssäoppimisen seuranta.
Lisäksi
ammattiopetuksen näytöt ja niihin liittyvät toimenpiteet tuntuivat
olevan myös mielen päällä.
”Työssäoppimisen
seurantaan ja näyttöihin on resursoitu aivan liian vähän!” hän
totesi yksiselitteisesti…
” Kaiken
kaikkiaan opetustehtävässäni olen kokenut jo vuosikausia olevani
pääasiassa konttoristi! Näyttöpäätteen ruutuun tuijotteleva
konttoristi! Tuijottelen näyttöpäätettä näpytellen tekstejä
sinne ja tänne/joudun ottamaan niitä vastaan myös aika kasan
päivittäin joukossa runsaasti ns. roskapostia...” hän vuodatti.
” On tiedotteita, liitetiedostoja, kyselyjä, taulukoiden
täyttämistä, arviointia, lippusten ja lappusten
sähköistä/paperiversiotäyttämistä, monistenippuja, kirjeitä,
tiedonantoja, tarjouksia, laskutusta, aineistopyyntöjä,
kommentteja, jne. ... Niihin minun aikani pääasiassa menee!” hän
hiukan tuskaantuneena luetteli.
Omasta ammattiopettajaurastani –
lähinnä viimeisistä vuosista – jäi tunne, että varsinaisen
opetustyön ohella opettajat joutuvat monenmoisiin hankkeisiin ja
kehittämistehtäviin, joihin ei ole usein kuitenkaan varattu edes
välttämättömiä resursseja. Opettajat ovat hoitaneet näitä
tehtäviä usein pelkästä velvollisuuden tunteesta ilman
asianmukaista korvausta. Paljon puhuttu talkootyö on ollut
voimissaan…
Muistuupa
mieleeni takavuosina Oulussa järjestetyn OPI-päivien
pääluennoitsijan, Juha Siltalan maininnat ns. yläkerran
puppugeneraattoreista, jotka suoltavat suuressa käsittämättömässä
viisaudessaan projektia projektin perään opetusalalla, eivätkä
opettajat voi paneutua täysipainoisesti perustehtävään, johon
heidät on nimenomaan koulutettu – opettamiseen...
Hänen
mukaan niin johtajat kuin opettajat mennä viuhtovat, koheltavat pää
kolmantena jalkana osittain kaikenmaailman sekundääritouhuissa –
ovat varsinaisia touhuajia, touhoja!
Kenelläkään
ei ole aikaa keskittyä mihinkään, varsinkaan oleelliseen. Lisäksi
vanhempien energia menee myös uraohjusportofolio-tyyppisessä
kohelluksessa ja lapset ovat heitteillä, syntyy ongelmia…
Juha
Siltala on kuvannut maamme nykymenon todella selkeästi
tehoajatteluun keskittyväksi, osittain turmelemaksi, dynaamiseksi,
yhä suurempia voittoja sijoittajille tavoittelevaksi
kokonaisuudeksi, joka ei pitkässä juoksussa kuitenkaan ole
kestävällä pohjalla…
Yksityisen
teollisuussektorin tehoajattelua on hänen mukaansa alettu matkia
myös julkisella sektorilla ikään kuin sielläkin on saavutettava,
saavutettavissa aina tulosta, voittoja – mutta voittoja kenelle?
”Vietän tietokoneen ääressä aika
tovin joka päivä ja lähes kaikki välitunnit, ruokatunnillakaan
siitä ei juuri pääse irtaantumaan! Niin ja väliin tulee vielä
joka päivä n kpl puheluja ja tekstiviestejä työnantajani
kännykkään, joihin on aivan pakko reagoida – hyvä, että
oppitunneille ehtii...” totesi entinen ammattiopettajakollegani.
”Olen aivan viime aikoina lisäksi
pohdiskellut, kohdistuuko oppilaiden nuppiluvun perusteella repussaan
tuoma rahamäärä oikein ja oikeudenmukaisesti.” hän lisäsi.
”Lienee syytä palauttaa mieliin,
mikä on päätehtävämme ja toisaalta arvioida, toteutuuko
rahavirtojen valvonta riittävästi?” vastasi keskustelukumppanini
marketin kassajonossa…
Tähän oli aivan pakko itsekin
reagoida, muistella menneitä. ”Mikäli oikein muistan, entiseen
hyvään aikaan – silloin kun presidentit olivat vielä kekkosia –
pääosa oppilaitoksen rahavirrasta eli noin 70% kohdistui
päätehtävään – opetukseen, loput 30% organisaation
pyörittämiseen ja muuhun oheistoimintaan.
Olen saanut kuulla
kahvipöytäkeskusteluna, että nykyisin varsinaisesti opetukseen
kohdistuva rahamäärä saattaa olla noin 50%, tavoitteena laskea
40%:iin, joten organisaation ja erilaisten oheis-/tukitoimintojen
pyörittämiseen menee peräti 50-60%.” totesin
keskustelukumppanilleni.
”Toki
minä tiedän, että opiskelija kantaa repussaan sen rahan, jolla
hänelle on taattava asiallinen ammattiopetus. Sen tietävät
oppilaatkin. Välistä minusta tuntuu, että itse olen vaan kävelevä
kustannuserä! En muuta” hän totesi hiukan mietteliäänä
alakuloisesti…
”Älähän
nyt, ammatillisen sektorin imago ja sitä kautta hakijamäärät ovat
olleet selkeästi nousussa, käden taitoja ja taitajia tarvitaan,
työtä löytyy, ammatillinen sektori vetää – vihdoinkin!”
yritin eläkeläisen roolissa hiukan alakuloa lieventää. ”Sinun
ammatillisella osaamisella jaksaa kaikesta huolimatta pitkälle.”
lisäsin…
Ammatilliselle
sektorille on saatava nykyistä suuremmat taloudelliset resurssit,
jotka mahdollistavat mm. pienemmät ryhmäkoot, yksilöidymmän,
monipuolisemman, ”tehokkaamman” opetuksen ja paremmat
oppimistulokset.
Takavuosina
käyttöön otettu työssäoppiminen, joka vaatinee oman saarnan, ei
saa olla jotakuinkin resursoimaton säästökeino, jolla ohjataan
oppilaat ammatilliseen, oppilaitoksen/opettajan taholta lähes
valvomattomaan päivähoitoon yrityksiin.
Kuka
katsoo loppujen lopuksi nuorten näyttöjen perään? Ilman
asiallista resursointia siitä tulee pedagogisesti kupla, joka
puhkeaa totaaliturhautumisena aikanaan.
Miten
tähän on tultu? Onko paluuta hiukan rauhallisempaan, oppilaan
kannalta turvallisempaan oppimisympäristöön…
Pohdiskeluterveisin
Aki
Pyykkö
Opetusalan
eläkeläinen Kemistä
