"Minkälainen lapsuus sinulla on ollut?" minulta on kysytty - vaimonikin...

"Minkälainen lapsuus sinulla on ollut?" minulta on kysytty - vaimonikin... "Varmaan aika lailla samanlainen kuin 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alkupuolen lapsilla." olen todennut. Vanhempani olivat ammatti-ihmisiä: Äitini leipuri ja isäni maalari. Minä olin perheen kuopus. Sodan jälkeistä niukkuutta jaettiin. Lapsuuteni suurimmat pettymykseni liittyivät joulun ajan henkilökohtaisiin, ylioptimistisiin odotuksiin. En oikeastaan muista koskaan saaneeni - joulupukin tuomana - sitä, mitä eniten toivoin. Toiveeni liittyivät urheiluvälineisiin. Näin jälkikäteen asiaa analysoidessani luulen syynä olleen sen, että en osannut viestittää asiaa vanhemmilleni riittävän selkeästi ja/tai he eivät ymmärtäneet, miten tärkeänä pidin esimerkiksi jääpallomailaa, kypärää, luistimia tai suksia... Hiukan myöhemmin ostin niitä käytettyinä - "omalla, keräämälläni/säästämälläni rahalla" - tutulta lähinaapurin pojalta. Toki oppikouluun päästyäni minulle ostettiin Haaparannalta punainen Rambler-merkkinen nuorten polkupyörä. Myöhemmin pesäpalloräpylä ja piikkarit, jotka ovat vieläkin tallella päärakennuksen autotallissa komerossa... Olen sanonut, että koskaan ei kuitenkaan ole tarvinnut lapsena mennä nälkäisenä nukkumaan. Ei onneksi myöhemminkään, mikäli oikein muistan. Toivottavasti ei lähitulevaisuudessakaan. Olen vuosikymmeniä markkinoinut ajatusta, että raha ei oikeastaan ole erityisen tärkeä, kunhan sitä on kulloiseenkin tarpeeseen riittävästi. Elämme - minä ja vaimoni - nykyisin erittäin vaatimatonta, yksinkertaista elämää täällä Meri-Lapin Kemin Haukkarin Kainuunkadun varrella. Täällä on hyvä elää, ei kahta sanaa.