Ah, mit on tää elämä...

Olen ottanut tavaksi silloin tällöin katsella=selailla vanhoja tekstejäni tietokoneen muistista. Tekstejä on paljon… Tässä yksi. Varoituksen sana: Teksti on pitkänpuoleinen, mutta kannattaa lukea. AH, MIT ON TÄÄ ELÄMÄ... Lueskelin kirjailija Veikko Huovisen Puukansan tarinan. Todella mielenkiintoinen tarina, kirja, joka hiukan – ainakin omasta mielestäni – avarsi omaa paradigmaani eli käsitystä ympäröivästä maailmasta, sen raadollisesta yksinkertaisuudesta mutta toisaalta taas äärettömän mielenkiintoisesta monimuotoisuudesta. Kirja antoi ajattelemisen aihetta. Se toi esiin muun ohessa elämän satunnaisuuden ja sen, miten vähästä kaikki on kiinni ja että kaikella, aivan kaikella on syy-seuraus-suhteensa. Me emme omassa toiminnassamme tee mitään, mikä ei jossain vaiheessa putkahda esiin tavalla tai toisella. Suomalainen sanonta: ”Perästä kuuluu!” sanoi torventekijä, on kiistaton tosiasia. Kirjaa lukiessani vahvistui myös se, että – tämä on puhtaasti henkilökohtainen tulkintani arvostetun kirjailijan teoksesta – kaikki elämässä on loppujen lopuksi puhdasta sattumaa... Puukansan tarina on lukemisen arvoinen kirja, varsinkin nykyisinä globalisaation aikoina kaiken maailman Greenpeace-hörhöjen pöllähtäessä pörräillemään ja sekoilemaan pohjoisille kotikulmillemme. Hämmentämään käsityksiämme, mikä juuri meille on oikein ja oikeutettua. Viime aikoina on puhuttu paljon pohjoisen, oikeastaan aivan pohjoisen Lapin metsistä ja niiden moninaiskäytöstä. Niihin me emme tarvitse ulkopuolisia saarnamiehiä. En tiedä, kuinka monelle kielelle Veikko Huovisen Puukansan tarina on käännetty, mutta sen olisi syytä lukea jokaisen maamme rajojen ulkopuolelta saapuvan maailmanparantajan ennen kuin tulee neuvomaan meitä suomalaisia esimerkiksi metsiemme moninaiskäytöstä. Puhumattakaan eriasteisten ja erilaisten uhkakuvien luomisesta ja suoranaisesta uhkailusta: ”Jos ette tee niin ja näin, niin...!” Kirjaan liittyvänä erityisesti metsämies- Jerun veisailua pakkasaamuna lämmitysnaukun ja piiputtelun jälkeen, pisti kiistatta henkilökohtaiseen mietintämyssyyn hiukan entistä suurempia kierroksia... Vaimoni tunnisti välittömästi em. tekstin vanhaksi virreksi. Niinhän se totta tosiaan onkin! Johan Rosenthal (saksalainen), vuosina 1615-1690 eläneen henkilön tekstiä... Veikko Huovinen oli lainannut kirjaansa vanhasta virrestä – tuskinpa hän oli kysellyt perään tekijänoikeuskorvauksista – neljä ensimmäistä säkeistöä eli seuraavat: 1 Ah, mit on tää elämä? Tuska tuima, särkevä, Työ ja vaiva rauhaton, Silloinkin kun parhain on. 2 Mitä aikamme tää on? Taisto taukoamaton, Toinen toistaan vaivaapi, Kaikin keinoin kalvaapi. 3 Mit`on riista, tavara? Tomu, multa katoova. Varat kootaan vaivalla, Katoavat murheella. 4 Mit´ on maine, kunnia? Kukistuva kukkula. Tyhmä niitä ahnehtii, Toinen tyhmä kadehtii. Minä panen hiukan paremmaksi ja lisään vielä viidennen säkeistön! Muuten todettakoon, että kyseisessä vanhassa virressä on kaiken kaikkiaan kymmenen säkeistöä. Kaikki kymmenen säkeistöä hyvin ajankohtaista ja puhuttelevaa tekstiä, joskin loppua kohti yhä voimallisemmin erittäin tiukkaa uskonnollista sanomaa, niin kuin toki virressä täytyykin olla. Niin, viides säkeistö on seuraavanlainen: 5 Mit´ on ihmissuosio? Haihtuva kuin tuokio. Ystävykset riitaantuu, Veljein väli rikkoontuu. Ensimmäiset viisi säkeistöä kuvaavat hyvin mielestäni myös nykyistä suomalaista elämänmenoa, vaikka kirjoittaja on saksalainen ja teksti on kirjoitettu lähes neljäsataa (400) vuotta sitten – se on sitä globalisaatiota, jota meille siis kaikin tavoin pyritään nykyisin opettamaan. Mit´ on ihmissuosio? Haihtuva kuin tuokio. Maamme poliittisessa elämässä on käynnistymässä monia mielenkiintoisia valintaprosesseja, joiden yhteydessä tulee todennäköisesti mitatuksi myös suomalaisten näkemyksiä, mitä julkisessa huippuvirassa oleva henkilö voi tehdä tai olla tekemättä. Onneksi tämä on vain elämää.