Alla olevassa artikkelissa on mielestäni hiukan kevyehkö mutta oikeasuuntainen ote...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Pienen männynkylväjän esimerkki herätti: miten lapset saisi kotitöihin ilman suurta vastarintaa?
Rutiininomainen roskienvientivuoro voi tehdä hyvää lapsen maailmankuvalle, kirjoittaa HS:n toimittaja Katja Kuokkanen.
EDELLINEN sukupolvi onnistui kesäretkellä todella tekemään vaikutuksen. Seisoin keskisuomalaisessa männikössä, jossa puut kohosivat kohti taivaita täsmällisissä riveissä.
Retkellä minulle paljastui, että metsän oli kylvänyt 1950-luvulla äitini. Isoisä oli ladannut pikkutytölle taskut täyteen männynsiemeniä ja passittanut töihin.
Samalla reissulla katsottiin valokuvia 1960-luvulta. Silloin äiti oli jo muuttanut kaupunkiin, mutta kuvissa hän nostaa hellepäivänä lanttua pellosta. Kysyi kuulemma yleensä ensimmäisenä maalle palatessaan, että mitäs nyt tehdään.
NYKYÄÄN pikkulapsia tuskin komennetaan metsätöihin, eikä se ole mitenkään huono asia.
Tuttua sitä vastoin on, että lasta pyydetään tekemään jotain ja vastaus on ”kohta” tai ”en tee”. Lopulta asian annetaan ehkä olla.
Tuttua sitä vastoin on, että lasta pyydetään tekemään jotain ja vastaus on ”kohta” tai ”en tee”. Lopulta asian annetaan ehkä olla.
Latvuksia ihaillessa ajatus karkasi toimeliaisuuden etuihin. Millähän lapset saisi kotitöihin ilman suurta vastarintaa?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vierailevalla väitöskirjatutkijalla Piia Karjalaisella on hyviä ajatuksia aiheesta.
Omatoimisuuteen oppiminen ei ole itsestään selvää. Karjalainen ottaa esimerkiksi sen, ettei lasta kaupungissa noin vain lähetetä teiden yli maitokauppaan. Aluksi pitää mennä mukaan ja näyttää, miten kaupassa toimitaan. Rutiinin luominen vaatii toistoja ja kärsivällisyyttä, nopeampaa olisi kipaista kaupassa itse.
Jos lapsi sittenkin sanoo, että ”en tee”, voi pitää perhepalaverin. Käydä läpi kotityöt ja järkeillä, että perhe on yhteinen projekti. Kullakin on vastuuta osaamisensa mukaan. Karjalainen ei suosi rahapalkkioita vaan motivoi lasta lupaamalla, että kun tietty määrä hommia on hoidettu, mennään vaikka retkelle.
KUN kotitöistä sitten tulee rutiinia, niistä ei enää tarvitse palkita.
Lopulta kyse on suurista asioista – itsenäisyydestä, itsetunnosta, vastuun kantamisesta ja elämänasenteen siirtämisestä jälkipolvelle.
Lopulta kyse on suurista asioista – itsenäisyydestä, itsetunnosta, vastuun kantamisesta ja elämänasenteen siirtämisestä jälkipolvelle.
Kun lapseen ja elinympäristöön luotetaan, lapsi rohkaistuu ja saa tunteen, että pystyy hoitamaan asioita itse.
Karjalainen kulki jo kuusivuotiaana maalta 20 kilometriä kaupunkiin viulutunneille. Myöhemmällä iällä häntä on kantanut kokemus, ettei maailma ole lähtökohtaisesti paha. Tietysti pitää sanoa, ettei vieraiden matkaan lähdetä.
Enää pikkulasta ei ehkä laitettaisi yksin bussiin, mutta roskien vienti voi olla hyödyllinen rutiini.
Tulee tekevän ihmisen maailmankuva, ja usko omiin kykyihin kasvaa.
Tulee tekevän ihmisen maailmankuva, ja usko omiin kykyihin kasvaa.
