Pekka Ervasti: Oppositio lihottaa
Olipa oppositiojohtaja hyvä tai huono, oppositio on kuitenkin kansan mielestä parempi kuin hallitus, kirjoittaa politiikan erikoistoimittaja Pekka Ervasti
Oppositio on vuodessa suistanut hallitusrintaman enemmistöasemasta. Vaaleissa hallituspuolueet keräsivät 57 prosentin kannatuksen. Tuoreimman Ylen kannatusmittauksen mukaan se on sulanut 45,9 prosenttiin.
Eniten kannatustaan vuoden aikana ovat nostaneet demarit ja vihreät, molemmat viisi prosenttiyksikköä. Myös vasemmistoliitto ja kristilliset ovat vaalikannatusta korkeammalla tasolla. Vain Rkp on tullut hieman alas (0,4 prosenttiyksikköä) vaaleista.
Oppositiojohtajat Antti Rinne (sd.), Ville Niinistö (vihr.), Paavo Arhinmäki (vas.), Carl Haglund (r.) ja Sari Essayah (kd.) voivat paukutella henkseleitään saavutuksesta, mutta enemmän kuin opposition ansiota, hallitusrintaman romahdus on tietenkin sen omaa syytä. Pakkolait, leikkaukset, pakolaistulva, Kreikka-tukipaketit, ministerimokat ovat tehneet tehtävänsä.
Politiikassa on harvoja rautaisia lakeja, mutta yksi on lähellä: oppositioasema nostaa yleensä kannatusta – varsinkin taloudellisesti hankalina aikoina.
Ville Niinistö on kansalaisten mielestä pärjännyt parhaiten oppositiojohtajana. Hallituspuolueiden kansanedustajien parissa tekemäni epävirallisen otannan perusteella Niinistö on sitä vastoin kaikista kamalin oppositiojohtaja. Se osoittaa, että Niinistö on osunut parhaiten maaliin. Miehessä on virtaa kuin keskisuuressa ydinvoimalassa ja tulivoimaa kuin liminganlahdellisessa sorsanmetsästäjiä.
Niinistö ei tietenkään metsästä, mutta hänen poliittinen hehtaaripyssynsä roiskii kestotulella kaikkiin ilmansuuntiin. Kun paljon ampuu, joskus myös osuu.
Ensi vuonna tulee hatkat puoluejohtajan tehtävistä, mutta Niinistö taitaa jo sovitella askelmerkkejä toiseen taistoon erästä toista Niinistöä vastaan.
Arhinmäki on kansalaisten mielestä surkein oppositiojohtaja, ja kyllä häntä aika lailla karsastetaan myös edustajakollegoiden parissa – omaa eduskuntaryhmää ehkä lukuun ottamatta.
Arhinmäki on siinä mielessä johdonmukainen oppositiojohtaja, että hän ääntelehti kuin oppositiojohtaja myös ollessaan viime kaudella halituksessa. Vasemmistojohtaja on varsinainen poliittinen linssilude eduskunnan täysistunnoissa. Hoilaamalla takinkääntäjistä pääsee otsikoihin ja uutisklippeihin, mutta uskottavuutta helppoheikkimäinen hääriminen parlamentin puhujakorokkeella ei näytä vahvistaneen.
Demarien Rinne ei saa kyselyssä kaksista arvosanaa, vaikka Sdp on kivunnut puoluerankingin kärkeen. Ay-jyränä Rinne oli ammattireiska, mutta puoluejohtaja Rinteestä paistaa edelleenkin outo epävarmuus ja päälleliimattu argumentointi.
Ei ole salaisuus, että puolueessa on ryhmittymiä, jotka hautovat puheenjohtajan vaihtoa. Kannatusnousu on kuitenkin ollut Rinteen pelastus – toistaiseksi.
Carl Haglund on Arhinmäen poliittinen peilikuva. Hillitty, hallittu, mirrikaulainen mittapukumies, joka saa arvostusta myös halllituspuolueiden kansanedustajilta. Se ei ole ihme. Maassa on porvarihallitus ja Haglund on porvari på svenska. Hän ei halua, eikä voi ampua suoralta kädeltä alas kaikkia hallituksen esityksiä. Siitä tulee respektiä valtioneuvoston aitiosta.
Kristillisten Sari Essayah ei ärsytä ketään – eikä erityisemmin vakuutakaan. Korrekti käytös saattaa kantaa hedelmää pitkässä juoksussa, tai Essayahin kohdalla pitkässä kävelyssä. Voi koittaa päivä, että vaalien jälkeen uusi hallitusrintama tarvitsee lojaalin lisävahvistuksen. Silloin oppositiojohtaja Essayah voi löytää itsensä ministeri-Audin takapenkiltä.
Kun oppositio tykittää hallituksen linnaketta lakkaamatta, voi syntyä käsitys, että se olisi yhtenäinen. Näin ei tietenkään ole. Demarit ovat selvästi lähteneet omille teilleen. He eivät yhtyneet vihreiden ja vasemmistoliiton yhteiseen välikysymykseen valtiovarainministeri Alexander Stubbia (kok.) vastaan ja demarit väsäsivät tuoreimman välikysymyksensä täysin omin voimin.
Demarit ovat jo niin suuria, että he eivät välttämättä tarvitse muita oppositiopuolueita suunnitelmassaan seuraavan hallituksen pääministeripuolueeksi. Sensijaan kokoomusta tai keskustaa he todennäköisesti tarvitsevat. Se vaikuttaa oppositiopolitiikkaan – ainakin kulisseissa. Kaikkia siltoja ei pidä polttaa.
Oppositio ei siis ole yhtenäinen, eivätkä oppositiopuolueetkaan ole sisäisesti yhtenäisiä. Kuppikuntia löytyy joka porukasta.
