Finlandia-voittaja Laura Lindstedt ottaa kaiken irti suosiostaan - ehkä hyvä niin, sillä vastaavaa mahdollisuutta ei tule tai ainakin sitä saa odottaa tovin...
Olen seurannut Suomen televisiosta erästä historiasarjaa, jonka perusteella voin valistaa Laura Lindstedtiä, että poliittisia murhia on tehty aikaisemminkin Suomessa ja ilmapiiri Suomessa on varmasti ollut aikaisemmin sata-nolla kovempi kuin nykyään.
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt pelkää, että Suomessa tehdään poliittinen murha
Kirjailija Laura Lindstedtin mielestä Suomessa taistellaan nyt elämisen ehdoista. Ilmapiiri on niin kova, että poliittinen murhakin on ”varteenotettava uhka”.
TUOMAS MARTTILA
Kohta Laura Lindstedt nousee barrikadille puolustamaan itsensä työllistäjien oikeuksia, joten on selvää, että Musiikkitalon kahvilan ikkunapöydässä ollaan yhteiskunnallisesti virittyneessä mielentilassa.
Tai no, barrikadi on tietysti kuvaannollinen ilmaus. Oikeasti hän pitää puheensa vihreällä kankaalla katetulla pikkuruisella lavalla, jota roudarit parhaillaan ruuvailevat kasaan hämärtyvälle Kansalaistorille. Mutta säätila, se on oikeassa moodissa: synkkää, synkkää, synkkää, sillä niin on tämä aikakin.
Onneksi Lindstedt kertoo näkemyksiään maailmanmenosta lämpimässä, kahvin ääressä. Puhe on silti kylmäävää.
Hyvinvointivaltiota jyrätään. Luokkayhteiskunta tekee paluuta. Kärjistynyt muukalaisvihamielinen puhe lisääntyy. Mielenosoituksissa tehdään Hitler-tervehdyksiä. Intellektualismin taso on menetetty.
”Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että ihmiset eivät ehkä tajua, miten paljon meiltä ollaan viemässä. Minulla on sellainen olo, että tällä hetkellä taistellaan elämisen ehdoista. Siitä, millä tavalla ja millaiseksi tätä yhteiskuntaa halutaan rakentaa ja keillä täällä on oikeus elää”, Lindstedt sanoo.
”Minua pelottaa, milloin saadaan Suomessa nykyajan ensimmäinen poliittinen murha. Se on varteenotettava uhka. Semmoisissa tunnelmissa elän”, Lindstedt lisää. Hän haukkaa pikaisesti sämpyläänsä ja potee huonoa omaatuntoa. Sämpylän välistä nimittäin pilkistää siivu juustoa, joka on valmistettu maidosta, joka taas on tikistetty ties millaisissa olosuhteissa eläneistä tuotantoeläimistä.
Vuosikaudet Lindstedt noudatti vegaanista ruokavaliota, johon ei kuulunut mikään muu eläinperäinen kuin hunaja. Nyt hän tunnustaa syövänsä sen hemmetin juuston lisäksi myös riistaa ja eettisesti tuotettua kalaa.
”Pitäisi olla rehellinen ja toimia käytännön elämässä niin kuin ajattelee. Henkilökohtainen on poliittista, ja totta kai vegaanius olisi oikein, mutta mulla lähti tuon kirjan julkaisemisen jälkeen homma käsistä”, hän selittää.
Se kirja on tietysti tämä Finlandia-voittaja Oneiron, ja se on todellakin pitänyt kirjoittajansa kiireisenä. Finlandia-voittaja on kirjasyksyn kuumin nimi, ja ainahan sellaista retuutetaan sinne ja tänne. Lindstedtille erityiskiireitä on tuonut hänen palkintojuhlassa pitämänsä kiitospuhe, jossa hän haukkui porvarihallituksen maanrakoon.
”Minulle on sanottu sen puheen jälkeen, että se oli rohkea teko. Itse en ajatellut sitä rohkeuden kysymyksenä ollenkaan. Ajattelin vain, että kadun myöhemmin, jos en käytä tätä tilaisuutta hyväkseni tässä ajassa, jossa on pakko avata suu.”
Mutta nyt mielenosoituksen alkuun on enää vartti, ja Lindstedt ilmoittaa, että on aika käydä vessassa ja keskittyä esitykseen. Puhe on taskussa valmiiksi kirjoitettuna, niin kuin aina. Ikinä hän ei mene julkiseen tilaisuuteen ilman huolellista valmistautumista.
”Mitä tahansa voi tapahtua. Mikä tahansa demoni voi yhtäkkiä tyhjentää pääni.”
Kohta hän marssii ylväin askelin parin sadan mielenosoittajan eteen huteronoloiselle lavalle, jonka vieressä Eternal Erection -yhtyeen romuluinen bussi pöristelee virtaa äänentoistolaitteisiin.
Hän saa käteensä mikrofonin ja lukee puheensa aloituslauseen: ”Tervehdys toverit.”
Lämmin nostalginen tuulahdus pyyhkäisee viimaisen aukion yli.
Ei, toverit-sanaa ei pidä ymmärtää väärin. Laura Lindstedt ei ole ajassamme kummitteleva kommunismin aave, eikä voisikaan olla. Hän syntyi vuonna 1976, ja ennen kuin hän alkoi ymmärtää mitään politiikasta, kommunismi kouristeli henkitoreissaan.
Hänen opettajavanhempansakin olivat hyvin epäpoliittisia.
Lindstedt syntyi Kajaanissa, mutta perhe muutti isän opintojen takia Kuopioon kymmeneksi vuodeksi. Sitten työt toivat takaisin Kajaaniin. Lapsuus oli huoleton.
”Olen saanut unelmoida lapsena tosi paljon. Minulla on paljon muistikuvia hetkistä, joissa on niin voimakkaasti kiinni jossain määrittelemättömässä hyvässä. Esimerkiksi kun kesällä työnsi varpaan sammaleen sisälle. Se lämmön ja hyvänolon läsnäolo tuntui niin voimakkaalta. Sai vain olla eikä tarvinnut kantaa huolta mistään”, Lindstedt muistelee.
Hän oppi lukemaan nelivuotiaana ja luki paljon, mutta ennen kaikkea hän kirjoitti. Kirjoja hän teki jo ennen kuin oikeastaan oppi kirjoittamaan. Kirjaimet ja sanat tuntuivat maagisen kiehtovilta.
Onnellista lapsuutta seurasi hankala nuoruus. Kuudennella luokalla oli jakso, jolloin hän oli yksinäinen ja koulukiusattu. Tilanne pääsi niin pahaksi, että Lindstedt kieltäytyi menemästä kouluun.
14-vuotiaana hän sai käsiinsä kirjan nimeltä Nancy. Se kertoo punk-ikoni Sid Viciouksentyttöystävän Nancy Spungenin huumehuuruisesta elämästä, joka päättyi vuonna 1978 puukotukseen New Yorkissa Chelsea-hotellin huoneessa 100.
”Jostain syystä se kirja vaikutti minuun paljon. Äiti sanoi, että kun luin sen, minun murrosikäni alkoi yhdessä yössä.”
Lindstedt alkoi ahmia lisää huumeista kertovaa kirjallisuutta ja muuttui piittaamattomaksi nuoreksi kapinalliseksi – tosin vain mielikuvituksessaan.
”Kuoleman lähellä olemista, paheellisuutta ja vaarallisuutta. Todellisuudessa elin viattomasti, ja se kaikki tapahtui päässä ja päiväkirjan sivuilla. Se oli teinitytön kaipuuta jonnekin muualle kuin siihen pieneen ja onnettomaan Kajaaniin. Ihan viattomasti ajattelin, että huumeet on ihan jees. En ruvennut mitään käyttämään, mutta kirjojen kautta olen elänyt monenlaisia elämiä.”
Kapinavaihe meni melko nopeasti ohi. Kavereitakin löytyi, kun Lindstedt lähti eläinsuojelujärjestö Animalian toimintaan mukaan.
Pian hän osallistui ensimmäiseen mielenosoitukseenkin, sellaiseen, jossa animalialaiset maalasivat kissanaamarit, sulkeutuivat häkkiin ja häiritsivät ohikulkijoita.
Enempäänkin hän olisi ollut valmis.
”Olisin varmaan ollut kettutyttö, jos olisi ollut sellainen porukka ja oikea aika ja paikka”, Lindstedt pohtii.
Kapinavaiheessa Lindstedtin keskiarvo putosi 8,4:ään. Lukiossa hän innostui jälleen, ja päästötodistuksessa keskiarvo oli 9,5.
Ensimmäinen proosateos oli avaruusseikkailu. Lindstedt kirjoitti sen 12-vuotiaana. Se oli oikean romaanin mittainen, pitkä tarina, ja hän lähetti sen arvosteltavaksi Nuoren Voiman Liittoon.
”Olin herkkä ja arka, mutta samalla minulla oli posketon itseluottamus. Arvelin, että kohta sieltä joku soittaa ja kertoo, että se pitää julkaista heti. Olin hirveän pettynyt, kun sain vain kannustavan palautteen.”
Lindstedt tympiintyi proosaan ja alkoi kirjoittaa runoja. Menestys ei ollut mainittavaa, mutta yksi hänen 15-vuotiaana kirjoittamansa runo julkaistiin Heti tänään -antologiassa.
”Se oli aika omituinen runo”, Lindstedt muistelee.
Hän kirjoitti paljon lisää runoja, joita ei julkaistu missään, mutta hän nitoi itse niistä kaksi kokoelmaa ja antoi niille runolliset nimet: Etyylilehmä ja Luutunneli.
Lukion jälkeen Lindstedt muutti Helsinkiin opiskelemaan yleistä kirjallisuutta. Meni monta vuotta, joiden aikana hän ei kirjoittanut oikeastaan muuta kuin päiväkirjaa.
”Tajusin, että runojen kirjoittaminen ei ole mun juttu, eikä se tuntunut enää luontevalta. Yhtäkkiä minulla ei ollut enää omaa kieltä. Alkoi valtava uuden etsimisen aika. Miten minä kirjoitan?”
Lindstedt etsi, yritti ja kokeili. Hän pötkötteli psykoanalyysissa ja kirjoitti loputtomasti proosatekstin aloituksia, mutta heitti yritelmät roskiin seuraavana päivänä. Hän ihaili kovasti sellaisia kirjailijoita kuin Jean-Paul Sartre ja Milan Kundera, mutta tajusi, ettei hänen kuulu kirjoittaa niin kuin he.
Vuonna 1998 hän osallistui yliopistolla kurssille, jossa käsiteltiin yhtä uuden romaanin keskeistä hahmoa, kirjailija ja elokuvaohjaaja Alain Robbe-Grillet’tä.
Kurssin opettaja oli Martti-Tapio Kuuskoski.
Lindstedt ystävystyi Kuuskosken kanssa. Eräänä iltana he olivat viettämässä opiskelijaporukan kanssa kosteaa iltaa, jonka viimeinen etappi oli yökerho Lost and Found.
Ilta lipsahti pikkutunneille saakka. Kun Lindstedt oli lopulta poistumassa, Kuuskoski huusi hänen peräänsä: ”Lue Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät.”
Lindstedt luki, ja siitä seurasi yhtä ja toista.
Hänen gradunsa käsitteli Sarrautea ja vuosikaudet hän on tehnyt aiheesta väitöskirjaa. Viime kesänä Lindstedt ja Kuuskoski avioituivat pitkän seurustelun jälkeen, Oneironin julkistamisjuhlissa.
Ja vihdoin Lindstedt löysi uuden tavan kirjoittaa.
”Nathalie Sarraute antoi minulle äidinkielen. Hän kuvaa mikroskooppisen pieniä mielenliikkeitä. Ymmärsin, että kielen ei tarvitse edetä tarinan kaltaisesti. Minulla oli hirvittävä tarve kirjoittaa, mutta ei ollut tarinaa, ja sitten tajusin, että herra jestas, ei tarvitsekaan olla. Sarraute antoi välineitä ymmärtää, että toisinkin voi kirjoittaa.”
Pian tämän jälkeen Lindstedt kirjoitti jälleen pätkän proosatekstiä. Siinä pieni, tummatukkainen tyttö istuu keittiön pöydän äärellä, nojaa poskeensa ja piirtää maanisesti &-merkkejä paperille.
”Katsoin tekstiä seuraavana päivänä, ja luin sitä kuin vieraan ihmisen kirjoittamaa. Silloin tiesin, että minulla on romaanin alku. Siitä alkoi pitkä ja helvetin tuskallinen prosessi. Minä todella opettelin kirjoittamaan kirjaa.”
Lopulta siitä syntyi eri vaiheiden jälkeen Lindstedtin ensimmäinen romaani Sakset, joka pääsi heti Finlandia-palkintoehdokkaaksi.
Seuraavan romaanin kirjoittamisesta tuli pitkä, mutta ei tuskallinen prosessi. Tuloksena syntyi kahdeksan vuoden kuluttua Oneiron.
”Palkinto antaa sellaisen tunteen, että on pikkusen vapaampi olo. Vaikka inhoan rahaa ja ajatusta, että raha tuo vapautta, niin rahattomuus kyllä syö. Huoli ei kasvata luovuutta.”Mitenkähän Finlandia-palkinto mahtaa muuttaa Laura Lindstedtin elämää?
Lindstedt kertoo olleensa kaksi kertaa elämässään työttömänä. Edellinen työttömyysjakso alkoi viime helmikuussa ja päättyi marraskuussa, kun apuraha alkoi jälleen juosta.
”Ihan helvetin tiukkaa oli taloudellisesti, kun puolisokin on työtön.”
Lindstedt lupaa kamppailla sitä vastaan, ettei palkinto vaikuttaisi kirjoittamiseen.
”Täysin tiedostan, että jos jollain lailla kuvittelee odotuksia jonnekin, niin sellainen tuhoaa kirjoittamisen.”
Ja narsismiin sortuminen olisi vielä vaarallisempaa.
”Jos hetkeksikään sortuu narsismiin siinä kirjoittamisen tilanteessa, se pitää heti repiä pois. Hyvää kirjallisuutta ei synny siitä ajatuksesta, että olen joku, joka kirjoittaa. Se lähtee ihan muualta.”
Niin mistä?
”Siitä, että on hyvin voimakas kamppaileva, vähän hiostuttava tunne. Jonkinlainen näky siitä, mitä kohden alkaa mennä.”
Ja Lindstedtillä on nyt sellainen.
Ajatuksissa on jo seuraava kirja. Sen pohjana on sota-aikainen muistokirja, joka löytyi hänen Vieno -tätinsä jäämistöstä. Vieno-täti oli töissä sairaalassa, ja hänen hoidossaan oli paljon saksalaisia sotilaita, jotka pitivät häntä ihanana hoitajana. Sotilaat tekivät Vieno-tädille kirjan, jossa on piirustuksia ja poikamaisia rakkaudentunnustuksia.
”Se on vähän hämmentävää luettavaa. Rakkausvärssyjen lomassa heiluvat upeasti piirretyt hakaristiliput.”
Kirja löytyi vuonna 2004, ja Lindstedt on tiennyt koko ajan, että hän tulee tekemään muistokirjan pohjalta jotain.
”Joka kerta, kun ajattelen sitä, tulee jännitys ja kihelmöinti ja halu ajatella sitä. Se on myös pelottavaa, sillä on miljoona tapaa tehdä se väärin.”
