UUTINEN Tukholman kaupunginteatterin entisen johtajan Benny Fredrikssonin itsemurhasta
(HS Kulttuuri 21.3.) pysäytti. Missä menee syyttämisen ja jälkipyykin raja?
Fredrikssonin paneutuminen Ruotsin teatterikentän uudistamiseen näyttää olleen yhtä intohimoista kuin Aku Louhimiehen elokuvanteko Suomessa. Tarkoitus on pyhittänyt keinot. Fredrikssonia syytettiin muun muassa abortin vaatimisesta ehtona roolin saamiselle ja työolosuhteiden korjausehdotusten kuittaamisesta erottamisuhkauksilla. Johtamisen outouksia 16 vuoden ajalta puitiin julkisuudessa kolme kuukautta.
Lesken, Anne Sofie von Otterin lausunto Fredrikssonin itsemurhan jälkeen oli koruton: ”Perhe on murtunut rakkaan aviomiehen, isän ja isoisän poismenosta ja pyytää yksityisyytensä kunnioittamista.”
Itsekin tikun nokkaan vastikään nostettu Panu Rajala
kirjoitti blogissaan20.3.: ”Rankistelua elokuva-alalla. Louhimiehen vuoro roikkua häpeähirressä ja raskaimman kautta. Tasa-arvon päivänä hänet listittiin. Aikamoinen joukko naisia hänen menetelmiään on kokoontunut kynimään.”
Kuten Fredrikssonin myös Louhimiehen arvostelu perustuu toistakymmentä vuotta jatkuneen toimintakulttuurin kyseenalaistamiseen. Ihmisen perusoikeuksia loukkaavissa tilanteissa uhrien vastuun pohtiminen on herkkä asia. Silti on syytä kysyä: olisiko mielestään vääränlaisen johtamisen tai ohjauksen alaisuudessa olleet voineet herätä kunnioittamaan itsemääräämisoikeuttaan aikaisemmin, tilanteen ollessa päällä tai pian sen jälkeen? Ylittikö kunnianhimo ja tarve olla mukana omien rajojen kunnioituksen?
Ruotsalaiskirjailija Lena Andersson totesi haastattelussa
(HS Kulttuuri 18.3.), että ”meillä kaikilla on taipumus leikata tarina niin, että se sopii omaan näkökantaamme”.
Mikä on täysi-ikäisen ihmisen mahdollisuus ja vastuu säilyttää subjektiutensa? Onko oikein alistua toistuvasti uhriksi, väärinkäytetyksi ja nujerretuksi? Onko tätä ratkaisua mahdollisuus katua tehokkaasti vuosien jälkeen? Onko kaikki #metoo-keskustelu arvokasta ja eteenpäin vievää? Milloin oikeuden hakeminen muuttuu kostoksi?
Ylen A-studiossa 19.3. toimittaja Kirsi Heikel sanoi, ettei tv-ohjelma ole mikään tuomioistuin, mutta oli järjestänyt tilanteen sellaiseksi, että yksin puolustautuvaa Louhimiestä vastassa oli kolme syyttäjää.
Katarina Baerin kirjoituksessa ”Aku Louhimies nöyrtyi yhdessä päivässä”
(HS Kulttuuri 21.3.) toimittaja tyrmäsi syytetyn katumisen ja uuden alun mahdollisuuden: ”Louhimies pyysi pyytämistään anteeksi suorassa tv-lähetyksessä. – – Jotta lumipallo ei lähtisi vyörymään, Louhimiehen kannattikin esiintyä viestintäkonsulttien opaskirjojen mukaisesti.”
Kun empatia loppuu, alkaa tyrannia. Uhreja on silloin liikaa – sekä rikospaikalla että kansantuomioistuimessa.
Pekka Gestrin
varatuomari, Tampere