Varovaisuus ja pelko ovat arkipäivää – Tšetšeniassa saa kuulla pelkkää hyvää hirmuvallasta
Kaikki on hyvin, mutta minulta puuttuvat pojat, kertoi lapsensa sodassa menettänyt äiti Ylen kirjeenvaihtajalle Kerstin Kronvallille. Tšetšeenit kertovat elämästään avoimesti vasta sitten, kun kamerat ovat pois päältä.
Takapihalla Groznyin kaupungin laitamilla tuli vastaan nuorehko mies, joka halusi tietää, mistä ulkomaalainen oli ilmestynyt paikalle.
– Teillä Suomessa on varmasti kaikki hyvin, täällä täytyy pitää suu supussa, mies sanoi.
Ja supussa suuta Tšetšeniassa pidetäänkin, ainakin jos edessä on ulkomaalainen toimittaja kameroineen.
Juttumatkamme aikana oli koko ajan tunne, että asioiden ytimeen on vaikea päästä. Jokainen haastateltava harkitsee tarkkaan mitä hän sanoo ja mieluummin jättää puhumatta vaikeuksista tai kielteisistä asioista.
– Ramzanille kiitos, että kaikki on hyvin, lausui lähes jokainen haastateltava.
Ramzan Kadyrov on Tšetšenian kovaotteinen presidentti.
Sen huomaa hyvin, kun juttelee ihmisten kanssa ilman tallennusvälineitä. Moni kertoo sodanaikaisista menetyksistä ja läheisten katoamisista.
– Kaikki on hyvin, mutta minulta puuttuvat pojat, vanha nainen toteaa kyyneleet silmissä.
Naisen pojista toinen kuoli pommituksissa. Toisesta ei ole mitään tietoa sen jälkeen, kun taistelijajoukko haki hänet kotoa myöhään eräänä iltana.
Vielä yli kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen vain harva uskaltaa vaatia tietoja kadonneista. Heitä on tuhansia.
Nykyinen presidentti Kadyrov johti sodan aikana omaa joukkoa, joka tuli kuuluisaksi julmuudestaan.
Kadyrovin sotilaat ottivat kiinni ihmisiä ja kiduttivat heitä, usein kuoliaiksi.
Perheet joutuivat maksamaan lunnaat edes saadakseen ruumiit haudattaviksi. Monen kohtalosta ei edelleenkään ole tietoa. Vastaavia sotajoukkoja oli muitakin.
On ilmeistä, että vaikka silmin nähtäviä jälkiä sodista ei käytännössä enää ole, ihmisten sydämissä ja ajatuksissa niitä on sitäkin enemmän.
Tšetšenia tarvitsisi totuuskomission ja tuomioistuimia, jotka selvittäisivät rikoksia ja tuomitsisivat syyllisiä.
Mistään sellaisesta eivät tšetšeenit voi edes unelmoida, saati puhua ääneen.
Kaikki tšetšeenit eivät tosin edes halua tutkimuksia. Heille on tärkeämpää syvästä surusta huolimatta jatkaa elämää ja jättää sota taakse.
On täysin ymmärrettävää, että sodan keskellä elävän ihmisen mielestä on aivan samantekevää, kuka on vallassa – kunhan ei olisi sotaa.
Näin on osittain myös Tšetšeniassa, jossa kahden erittäin verisen sodan jälkeen rauhan mukana tuli nykyinen kova keskushallinto. Vuonna 2007 presidentiksi valittu Ramzan Kadyrovia pidetään Venäjän presidentin Vladimir Putinin uskottuna miehenä.
Tšetšeeneillä on itse asiassa hyviä syitä olla vähintäänkin varautuneita Venäjän keskusvaltaa kohtaan.
Toisen maailmansodan aikana Stalin karkotti koko kansan Kaukasukselta Keski-Aasiaan. Ihmisiä kuoli tuhansittain. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen tšetšeenit pystyivät palaamaan kotiseudulleen.
Vuonna 1994 pääkaupunkiin Groznyiin pystytettiin muistomerkki karkotusten uhreille.
Tasavallan nykyinen presidentti Ramzan Kadyrov 2008 siirrätti muistomerkin pois keskustasta. Hän haluaa kaikin keinoin häivyttää muistot Neuvostoliiton ja Venäjän kielteisestä roolista tšetšeenien historiassa.
Sodat Tšetšeniassa 1900-luvun lopulla olivat Venäjän sotia omia kansalaisiaan vastaan. Päämääränä oli palauttaa Tšetšenia Venäjän keskusvallan alle.
Neuvostoliiton hajoamisen alla vuonna 1991 separatistijohtaja Džohar Dudajev nimittäin julisti alueen itsenäiseksi nimellä Itškerian tasavalta. Ensimmäisen Tšetšenian sodan jälkeen 1997 Venäjä ja Itškeria allekirjoittivat rauhansopimuksen.
Mitään rauhaa ei käytännössä tullut, vaan alueella oli jatkuvia taisteluja erilaisten joukkojen välillä.
Vasta toisen sodan jälkeen Tšetšenia rauhoittui, kun Kreml antoi tasavallan nykyiselle presidentille Ramzan Kadyroville vapaat kädet. Hän pitää tasavallan täydessä kontrollissa ja kaikki mahdollinen vastarinta kytee salassa.
Tästä syystä on vaikeata uskoa, että kaikki olisivat tyytyväisiä nykytilaan. Ihmiset ovat ilmeisesti vaan alistuneet.
