maanantai 14. syyskuuta 2015

Itä-Lapissa pettymys on suuri Yaran päätöksestä...

Kauan sitten eli Kemiran aikaan suunniteltiin jopa rikastelietteen pumppaamista välipumppuasemia hyväksi käyttäen Perämeren pohjukkaan Kemiin. Kemin Ajokseen ja/tai takalistoille suunniteltiin myös fofforilietteen jalostuslaitosta - käytännössä fosforihappotehdasta.

Mikäli oikein muistan, siihen maailman aikaan vastustettiin kaikkea = valitettiin kaikesta, mikä olisi tuonut alueelle työpaikkoja ja vaurautta. Nyt mahdollisesti ainakin rivikansalaisen ajatusmaailma on orientoitunut toiseen asentoon... 

Suora nettilainaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:


Yara keskeyttää Soklin kaivoshankkeen ”ei yksittäistä tappajatekijää”

JUSSI LEINONEN
Kylmä suihku Sokli-hankkeelle.
Norjalainen Yara keskeyttää Soklin fosfaattikaivoksen kehittämisen, koska Savukoskella sijaitsevan Soklin kannattavuus ei yllä yhtiön vaatimalle tasolle.
Yaran sijoittajasuhteista vastaava johtaja Thor Giaever kertoi STT:lle, että päätöksessä painoivat sekä fosfaatin hintanäkymät että kaivoksen rakentamiskustannukset. Hän huomauttaa, että kaivoksen perustaminen vaatii suuren pääomapanostuksen.
Päätökseen vaikuttivat Giaeverin mukaan myös kuljetuskuljetukset kaivokselta tuotantolaitoksiin ja edelleen markkinoille.
- Ei ole olemassa mitään yksittäistä ”tappajatekijää”, vaan kyse on enemmänkin kokonaisarviosta, joka on päätynyt käsitykseen hankkeen kannattamattomuudesta, Giaever sanoo.
Keskeytyspäätös on alustava. Yara kertoo jatkavansa edelleen ympäristö- ja kaivoslupien hakua. Giaever arvioi, että yhtiö saa lupa-asiansa kuntoon vuoden loppuun mennessä.
Hänen mukaansa Yara saattaa vielä jatkaa kaivoshanketta joskus myöhemmin.
- Lopullinen päätös tehdään kaukana tulevaisuudessa.

Löytyi jo 1967

Soklin fosfaattikaivoksen perustaminen on ollut vireillä vuosien ajan. Fosfaattiesiintymä löytyi jo vuonna 1967.
Kaivoksen on toivottu luovan työpaikkoja ja piristävän Itä-Lapin työttömyydestä kärsivää taloutta. Vastustusta on noussut poronhoitajien ja ympäristöliikkeiden piiristä.
Suomen valtio päätti olevansa valmis osallistumaan kaivoksen vaatimiin liikennejärjestelyihin viime maaliskuussa. Soklin fosfaatti olisi kuljettu rekka-autoilla Kemijärvelle ja siitä eteenpäin rautateitse Perämeren satamiin.
Myös rautatievaihtoehto Venäjän kautta Jäämerelle on ollut esillä.
Yaralle Soklin kaivoshanke päätyi vuonna 2007, kun yhtiö osti suomalaisen lannoiteyhtiö Kemira GrowHown.
Lisää aiheesta

Turvapaikanhakijoiden määrä sietämättömän suuri länsirajalla...


Miten Haaparanta, Tornio ja Kemi selvityvät kaaosmaisesta tilanteesta? Varsinkin jos porukkaa tulee niin sanotusti maa mullalla jatkossakin...

Alla olevan artikkelin henkilömäärä on yläkanttiin, tänään saatujen tietojen mukaan sunnuntaina rajan yli tuli 300 henkilöä - se on paljon sekin.

Suora nettilainaus Ilta-Sanomista hiukan tuunattuna:

Turvapaikanhakijoiden määrä räjähti tänään Torniossa: ”Voi sanoa, että täällä on nyt kaaos”


Tornioon saapuu sunnuntaina poliisin arvion mukaan ainakin 500 turvapaikanhakijaa.

Poliisin ja seurakunnan työntekijöiden mukaan tänne tulee nyt syyrialaisia ja irakilaisia. Valtaosa näyttää olevan miehiä, mutta mukana on selvästi myös lapsiperheitä, kertoo Torniossa oleva IS:n avustaja Hannele Lamusuo.Tornioon saapuu sunnuntaina poliisin arvion mukaan ainakin 500 turvapaikanhakijaa, raportoi Ilta-Sanomien avustaja Hannele Lamusuo.

– Voi sanoa, että täällä on nyt aivan hirveä kaaos, seurakunnan työntekijät kuvailevat tilannetta Lamusuolle.



Rajan yli on tullut ihmisiä jo viikkojen ajan, ja eilen lauantaina Tornioon arvioidaan tulleen 70–80 turvapaikanhakijaa. Tänään sunnuntaina saapuneiden ihmisten määrä on kuitenkin ollut yllätys pakolaisia auttaville seurakunnan työntekijöille ja vapaaehtoisille. Poliisi arvioi iltapäivällä, että kaupunkiin oli tullut tai tulossa ainakin 500 ihmistä.

– Haaparannan poliisin mukaan iltapäivään mennessä oli tullut ainakin kuusi linja-autolastillista, ja seitsemäs on tulossa, Lamusuo raportoi sunnuntai-iltapäivänä puoli kuuden jälkeen.

– Kukaan ei ole osannut sanoa, miksi (tulijoita on juuri nyt niin paljon).



Tornioon saapuvat pakolaiset ovat tulleet junalla Ruotsin poikki Luulajaan, josta matka on jatkunut linja-autolla Suomen rajan yli. Tornion vastaanottokeskus on täynnä, ja seurakunta on Lamusuon mukaan järjestänyt ylimääräisen bussin ihmisten kuljettamiseksi Kemiin.



Lamusuon mukaan tulijoiden toiveena on päästä Kemiin, Ouluun tai näiden kautta Helsinkiin.

– Näille kolmelle paikkakunnalle he pyrkivät. Rovaniemen bussiin ei noussut ketään.

Kemissä seurakunta järjestää hätämajoitusta tyhjillään olevassa ravintolassa ja seurakunnan omissa tiloissa. SPR jakaa pakolaisille ainakin patjoja, tyynyjä ja hygieniatarvikkeita.

Hyvä Pekka! Rehellisesti...

On mukava lueskella Pekka Juntin tekstejä, vaikka väliin ne pyyhkivätkin minun ajatusmaailmaani suhteutettuna yli hilseen.

Alla oleva artikkeli on erittäin hyvin järkeen käyvää...

Suora nettilainaus Lapin Kansasta hiukan tuunattuna:


Pakolaisista – rehellisesti

Pakolaisista – rehellisesti
Minua ärsyttää heidän huoliteltu tukkansa. Heidän vaatteensa ja rennonletkeä, itsevarma olemus. He tulevat tänne liian hyvinvoivan näköisinä sodan melskeistä lähteneiksi. Nuoret miehet, iPhone-miehet. Tuntuu jotenkin katkeralta, vaikka tunteessa ei ole mitään järkeä. Silti se on olemassa.
Olen muutaman viikon tutkaillut pakolaisuutisointia, some-keskustelua ja itseäni. En ole pitkään aikaan ollut yhtä hämmentynyt. Tavallisista suomalaisista järki-ihmisistä on tullut somessa ihmispetoja, jotka palauttaisivat kaikki Lähi-idästä paenneet takaisin. Mitä muslimimpi tulija on, sitä vikkelämmin saisi lähteä. Miespuolisilla tänne ei ole mitään asiaa.
Keskustelun toinen puoli on sitten nämä vihertävänpunaiset kaupunkikeskustojen asukit, jotka katselevat eri mieltä olevia ylhäältä ja leimaavat jokaisen mamu-kriitikon rasisti-idiootiksi, jos sallitte kärjistykseni, ja ettehän te salli.
Kun pääministeri Sipilä sanoi kuun lopussa, että keskustelussa pakolaiskriisistä kärjistyvät tällä hetkellä ääripäät, vihreiden kansanedustaja Emma Kari herkesi heti kyselemään: ”Haluaisin kuulla pääministeriltä, mikä on se toinen ääripää? 
On selvää, että rasistiset ja henkensä edestä pakenevien syyrialaisten hätää pilkkaavat kirjoitukset edustavat ääripäätä, mutta mikä muu? Ovatko ne lukemattomat suomalaiset ääripäätä, jotka parhaillaan vievät vaatteitaan vastaanottokeskuksiin turvapaikanhakijoille? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka ovat alkaneet tukea Punaista Ristiä, Unicefia tai Pelastakaa Lapset -järjestöä? Ovatko ne ihmiset ääripäätä, jotka toivovat inhimillisyyttä ja lähimmäisen rakkautta sotaa pakenevia ihmisiä kohtaan?”

Se toinen ääripää on esimerkiksi sinä Emma Kari. Sinä, oikeassa oleva hyvä ihminen, joka muistaa vastustaa rasistisia syyrialaisten hätää pilkkaavia tomppeleita.
On itsetuntoa kohottavaa olla oikeassa homoavioliitoista, mamuista, eutanasiasta, uskontohihhuleista, päiviräsäsistä ja kylpeä siinä suloisessa sallivuuden tunteessa. Tiedän kuinka ihanalta se tuntuu. Olen kokeillut.
Ikävä kyllä viisastelu ja leimaaminen eivät johda mihinkään muuhun kuin oikeassa olevan suloisimpiin yöuniin. Kärjistäminen kärjistää aina lisää. Kun haukut ihmistä rasistiksi, hän viimeistään silloin muuttuu rasistiksi. Hän ärsyyntyy, sillä ihminen ei lähtökohtaisesti pidä siitä, ettei hänelle anneta ihmisarvoa. Pätee ihan samalla tavalla maahanmuuttokriitikoihin ja turvapaikanhakijoihin.
En silti puolusta kriitikoita niin kauan kuin heidän argumenttinsa pohjautuvat siihen samaan epämääräiseen inhoon, jota itse huomaan sairastavani tulijoita kohdatessani Tornion linja-autoasemalla ja ruokakaupassa.
Pitää pystyä perustelemaan paremmin. Pitää pystyä vastaamaan, miten turvapaikanhakijan huoliteltu tukka, hienot vaatteet ja ravittu olemus tekevät hänestä vähemmän kotimaassaan vainotun?
Vastaan itse kuin Stupukka, kolmella pointilla.
1. Turvapaikanhakijat eivät tule juuri koskaan suoraan sodan jaloista, vaan pitkältä, jopa vuosia kestäneeltä Euroopan taipaleelta. Luotisateesta ja paosta on jo aikaa. Euroopassa pulskistuu. Voi saada vaatteitakin. Silti kotimaassa voi lähteä henki, jos joutuu takaisin.
2. Rikas ja köyhä kuolevat luotiin ja pommiin aivan samalla tavalla. Jos luoti lävistää kallon, kalliista kampauksesta on kovin vähän hyötyä. Rikkaalla vain on köyhää paremmat edellytykset paeta. Köyhällä ei ole varaa Kuolemanmeren risteilylle.
Iltasanomat kertoi 3. syyskuuta, että Suomeen saapunut irakilainen Muhammed maksoi 11 000 euroa salakuljettajille, että pääsi pois. Suomalainen somemies kommentoi tuoreeltaan Muhammedista, että ”mistä näitä köyhiä yksittäistapauksia oikein riittää”. Somemiehen mielestä rikas ei voi olla vainottu. Ei miettinyt somemies ihan loppuun asti. Ei somemies ehdi, kun pitää kiirehtiä netissä loukkaantumaan.
3. Toimin rauhanturvaajana Kosovossa vuonna 2004. Opin reissullani jotain sikäläisestä köyhyydestä. Ihmisellä ei ole työtä, ei kunnon asuntoa, ei mitään, mutta siistit vaatteet hänellä on aina. Miesten tukka on hyvin. Naiset poistuvat köyhistä mökeistään kauppaan tällingissä, jossa suomalaiset marssivat vain Linnanjuhliin. Siellä kuuluu kulttuuriin näyttää hyvältä. Suomalainen keskituloinen kolmiraitaverkkari-Liisa ei tällaista tietenkään voi käsittää. Köyhän pitää näyttää köyhältä ja rikkaankin olisi syytä, ettei kukaan luule, että hänellä on noussut kusi päähän.
Miksi minua ja montaa muuta häiritsee se, että tulijat ovat niin usein miehiä? Entä miksi niin montaa sallimuksen nimeen vannovaa se ei haittaa ollenkaan?
Ajoimme viime maanantaina valokuvaaja Jussi Leinosen kanssa pohjoiseen työkeikalle. Rovaniemi, Sodankylä, Ivalo, Inari… Oli aikaa puhua.
Paasasin Jussille turvapaikanhakijoista. Kerroin ennakkoluuloistani ja kauhistelin keskustelun luokatonta tasoa, ihmettelin mikä meihin on tullut. Kyselin, miksi he tosiaan ovat nuoria miehiä ja miksi se ärsyttää minua? Jussi totesi, että nuori hyvinvoivan näköinen mies ei ole sellainen, jona autettavat on totuttu näkemään.
”Mieti Unicefin kampanjoita. Kuvissa on aina riutunut äiti ja nälkäinen lapsi. ”
Hyvä havainto. Nuori pulskaposkinen tyylitelty mies ei sovi meidän mielikuvaan autettavasta. Mielikuva on voimakas, mutta se ei ole totta. Se on tunnetta, epämääräistä huttua. Jos mietimme järjellä, toivotamme lapsen ja nuoren miehen yhtä tervetulleeksi maahan.
Mediassa on selitetty nuorten miesten invaasiota sillä, että nuoret miehet ovat vainotuimpia, heitä värvätään pakolla kaiken maailman heimoarmeijoihin tai tapetaan huvin vuoksi. He lähtevät, koska selviävät vaarallisesta matkasta paremmin. He lähtevät ensin, jotta voivat sitten järjestää perheensä myöhemmin perässä.
Kaikki tämä on varmasti totta, mutta samalla se on osatotuus. Se kuulostaa kriitikoiden mielestä puna-vihreältä puolustelulta, vaikka kyse on rohkeuden puutteesta.
Keskimääräinen toimittaja, poliitikko, tai kaupunkikeskustojen latte-ajattelija, ei tohdi sanoa ihan kaikkea mitä ajattelee tai tietää. On turvallisempaa olla salliva maailmanparantaja kuin arvostella.
Ei haluta sanoa ääneen, että kun tavallinen perhe Lähi-idässä tai Afrikassa miettii kenet lapsista lähettää viimeisillä rahoillaan turvaan, lähtijä on poikkeuksetta perheen poika eikä tyttö. Ei haluta sanoa ääneen, että monissa maissa tasa-arvo laahaa aika kaukana lintukotomme tasosta.
On melkein huvittavaa, että samat ihmiset räkyttävät Suomen lasikatosta ja naisen eurosta viikosta toiseen, mutta turvapaikanhakijoiden kohdalla hän unohtaa tasa-arvonäkökulman aktiivisesti. Kommentointihan voisi, hitto vie, näyttää siltä, ettei hän sallikaan ihan kaikkea.
Juha Sipilän teko antaa kotinsa turvapaikanhakijoille oli hieno, pyyteetön ja esimerkillinen. Se oli edestä johtamista, semmoista vänrikki Koskelan meininkiä. Se oli viesti meille pässeille. Tajuatteko, että meidän pitää auttaa, välittää, olla ihmisiä toisillemme.
Kriitikot pöyristyivät Sipilän teosta. He haukkuivat Sipilän lyttyyn. Tönö olisi pitänyt antaa suomalaisille kodittomille. Koko homma oli vain mediatemppu. Koettaako se Sipilä tehdä tästä Amerikkaa, hyvinvointivaltiosta hyväntekeväisyysyhteiskuntaa, jossa köyhä saa vain jos rikas antaa?
Kommentteja, analyyseja ja yleistä vinkunaa lukiessani petyin ihmiskuntaan ja tähän kansaan syvemmin kuin vuosiin. Mikä teitä vaivaa? Mitä olette itse tehneet yhtään minkään asian suhteen?
”Tässä olis ollu sotien jälkeen 70 vuotta aikaa hoitaa vanhukset ja invalidit ja muut kuntoon, ei oo maistunu. ”
Näin kommentoi kaverini näille Sipilän teosta hurjistuneille. On tosiaan ollut aikaa. Ei tosiaan ole maistunut eikä maistu. Edes omista mummoista ja papoista ei jakseta huolehtia. Liian moni ajattelee Suomessa, että vanhusten, vammaisten ja köyhien auttaminen on valtion asia.
Ei se ole. Se on myös minun ja sinun asia. Mutta me emme välitä enää, meillä on hoppu, kiire. Jonkun täytyy ehtiä golfaamaan, jumppaan, matkoille. Ja meikäläisen pitää päästä metille. On päästävä rentoutumaan kovan työviikon jälkeen. Minä, minä ja minun tarpeeni. Kauemmas emme osaa nähdä.
Jos pääministeri ja hänen vaimonsa tekee toisin, välittää ja antaa omastaan, nostan hattua ja koetan ottaa opikseni.
Pääministeri Sipilä on kertonut haluavansa rakentaa monikulttuurista Suomea. Jos olen rehellinen, ja tänään aion olla, en halua tämän monikulttuurisempaa Suomea. Huomaan ajattelevani kuten Kyrön mielensäpahoittaja: Ennen oli paremmin.
Mutta paljonpa haluni painaa. He tulevat silti. Niin kauan he tulevat, että maailman johtajat keksivät ratkaisuja ongelmiin, niin kauan, että salakuljetus saadaan taltutettua ja hirveimmät sodat lopetettua. Me itse pystymme vaikuttamaan vain siihen, millä mielin he tänne asettuvat.
Jos vedämme heitä asemalla turpaan, halveksimme ja sorramme, saamme katkeroituneita nuorten miesten joukkioita. Saamme aivan varmasti ghettoja, radikaalin islamin, väkivaltaa ja vastakkainasettelua.
Jos taas toivotamme heidät tervetulleiksi, tarjoamme rehdin kohtelun ja annamme mahdollisuuden, iso osa sen mahdollisuuden myös käyttää. Silloin moni heistä kokee, että aivan kuin he olisivat jotakin velkaa tälle maalle, joka antoi heille elämän.
Voi kuulostaa haihattelulta, mutta minusta se on kaikkein loogisinta mitä voimme tehdä. Maailmassa keskimäärin hyvään vastataan hyvällä ja pahaan pahalla. Vaikka joukkoon mahtuu varmasti epäilyttävää porukkaa, elintasopakolaisuutta, jopa Isisin väkeä, se tulijoiden suuri massa, ne tavalliset kodistaan pakenevat ihmiset meidän pitää rakastaa suomalaisiksi.
Muuta keinoa ei ole.
Kirjoittaja on toimittaja.


On itsetuntoa kohottavaa olla oikeassa homoavioliitoista, mamuista, päiviräsäsistä ja kylpeä siinä suloisessa sallivuuden tunteessa. Tiedän kuinka ihanalta se tuntuu. Olen kokeillut.
Jos olen rehellinen, ja tänään aion olla, en halua tämän monikulttuurisempaa Suomea. Huomaan ajattelevani kuten Kyrön mielensäpahoittaja: Ennen oli paremmin.
Ne tavalliset kodistaan pakenevat ihmiset meidän pitää rakastaa suomalaisiksi.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Haloo! Arkkipiispa Kari Mäkinen! Vai että ei Suomen etua...

En oikeastaan muista, olenko kirjoittanut aikaisemmin, että Suomen Luterilaisen kirkon nykyinen vetäjä, nokkamies on eräänlainen outo lintu. Ainakin olen vahvasti usein näin ajatellut tykönäni. Nyt se on myös esiin kirjoitettu. Outo lintu, jonka sanomisista ja/tai eräänlaisista kaapista ulos tuloistaan ei ota aina selvää erkkikään...

Alla olevan artikkelinkaan osalta arkkipiispan fundeeraamisista ei oikein saa kunnon otetta.

No - toki voihan se olla niinkin, että minä olen hiukan "syntymätyhmä" niin kuin edesmennyt opettajakollegani tapasi sanoa omista fundeeraamisistaan yrittäessän hahmottaa maailmanmenoa.

 

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:


Arkkipiispa Kari Mäkinen: Kirkon tehtävä ei ole puolustaa Suomen etua

Jos apua etsiviä luokitellaan uskonnon mukaan, arkkipiispan tekee mieli käyttää kovaa kieltä.

SUNNUNTAI  
LIISA TAKALA
Hallituksen tekemät leikkaukset huolestuttavat arkkipiispa Kari Mäkistä.  "Jos heikoimmat joutuvat kärsimään, se merkitsee, että kattoa korjataan ottamalla ainekset perustuksista. Suomalaisen yhteiskunnan eettinen pohja murenee."
Hallituksen tekemät leikkaukset huolestuttavat arkkipiispa Kari Mäkistä.  "Jos heikoimmat joutuvat kärsimään, se merkitsee, että kattoa korjataan ottamalla ainekset perustuksista. Suomalaisen yhteiskunnan eettinen pohja murenee."
Pian arkkipiispa Kari Mäkinen tarttuu vedettävään matkalaukkuunsa ja kävelee pois. Sitä ennen hän sanoo yhden asian Jeesuksesta.
"Jeesus ei ollut suomalainen. Tietoisuus tästä on vahvistunut viime vuosikymmeninä."
Raamatun mukaan Jeesus syntyi Betlehemissä, Lähi-idässä. Mäkiselle tämä tarkoittaa, ettei hänen johtamansa kirkko ole erityisen suomalainen.
"Kirkko nationalistisena instituutiona on historiaa", arkkipiispa sanoo.
Suomalaisuus ja luterilaisuus kietoutuvat yhä tiiviisti yhteen. Ja nyt kirkon johtaja sanoo, ettei kirkon tehtävä ole puolustaa kansallisia etuja. Eikä edes puolustaa pelkkiä kristittyjä.
Kirkko on eri mieltä kuin esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini, jonka mielestä Suomeen olisi otettava ensisijaisesti kristittyjä pakolaisia.
Onko sillä merkitystä, mitä kirkko sanoo? Kuunteleeko sitä kukaan?
"En minä tiedä. Mutta ainakaan en voi jättää puhumatta."
Kaksi eri lähdettä on kertonut, että arkkipiispa Mäkinen on viisas ihminen. Ainakin hän asettelee sanansa tarkasti. Niin tarkasti, että kärsimätön saattaisi hermostua. Sanoisi nyt jotakin!
Välillä Mäkinen ei nimittäin sano kerta kaikkiaan mitään. Hän tuijottaa kahvikuppiin tai vesikannuun ja miettii. Hiljaisuus kestää kahdeksan sekuntia. Viisitoista sekuntia. Puoli minuuttia.
Jos liikennevaloissa joutuu odottamaan yhtä kauan, sitä yleensä kaivaa jo älypuhelimen esiin. Nyt niin ei kehtaa tehdä.
Niinpä on aikaa katsella ympärilleen ja todeta, että arkkipiispan Helsingin-työhuone Kirkon talossa taitaa olla suomalaisen luterilaisuuden kuva. Seinillä on harmaa kangaspaneeli ja harmaata grafiikkaa, pöydällä valkoiset kahvikupit. Mieleen tulevat seurakuntasalit, rippikoulu, hautajaiset.
Ikkunasta näkyvät satamassa lähtöä odottavat ruotsinlaivat. Kuudennesta kerroksesta näkee kauas merelle. Mutta Mäkinen haluaa puhua siitä, millaista on, kun näkyvyyttä ei ole.
"Nyt eletään tietynlaista epävarmuuden aikaa", hän sanoo.
"Ei oikein tiedetä, mitä on tapahtumassa, missä mennään ja mitä meillä on edessä."
Mäkinen luettelee neljä asiaa, jotka aiheuttavat epävarmuutta.
Ensinnäkin on jatkuva puhe taloudellisesta kriisistä. Toiseksi on maailmanpoliittisen jännityksen kiristyminen. Kolmanneksi taustalla väijyvät ilmastonmuutos ja luonnonvarojen loppuminen, jota Mäkinen kutsuu ekologiseksi kestävyysvajeeksi.
Neljäntenä on pakolaiskriisi. 60-vuotias Mäkinen sanoo, ettei hänen sukupolvensa elinaikana ole koettu vastaavaa kansainvaellusta. Liikkeellä olevien ihmisten hätä ei ole enää asia, jota voi tarkastella etäältä.
Arkkipiispa Mäkinen ei ole koskaan kärsinyt sodasta, nälästä eikä edes köyhyydestä.
"Katson maailmaa tavattoman turvallisesta paikasta. Ei minulla ole työpaikankaan suhteen mitään varsinaista huolta."
Kun on itse turvassa, eikö silloin voi puhua rohkeasti muiden puolesta?
"Sitä minä yritän", hän sanoo.
"Mutta siihen liittyy kysymys siitä, osaanko oikein."
Mäkinen on ensimmäinen arkkipiispa, joka julkisesti kannattaa nais- ja miesparien oikeutta mennä naimisiin. Kehitysavun leikkaukset ovat hänestä merkki siitä, että yhteiskunnan eettinen perusta on murenemassa. Hänen johdollaan kirkko on vastustanut arktista öljynporausta.
Nyt hän kutsuu globaalin talouden vaatimuksia säälimättömiksi ja sanoo, että Suomen tulee kantaa vastuunsa Eurooppaan tulevista pakolaisista epäröimättä eikä pitkin hampain. Ihmisille pitäisi hänen mielestään luoda myös laillisia keinoja tulla maahan, jottei heidän tarvitsisi turvautua salakuljettajiin.
Kyllä, kyllä. Arkkipiispa antaa lausuntoja, jotka yleensä uutisoidaan tunnollisesti. Mutta harvemmin niistä puhutaan illallispöydissä tai huoltoasemilla.
Tekee mieli tehdä vähän epäreilu vertaus. Myös paavi Franciscus on kehottanut seurakuntia majoittamaan pakolaisperheitä, kutsunut luonnon tuhoamista synniksi ja kritisoinut sitä, miten kaikki alistetaan kilpailulle ja vahvimmat selviytyvät heikkojen kustannuksella.
Nämä puheet ovat kantautuneet luterilaiseen Suomeen asti. Mutta katolisessa kirkossa ne ovatkin uutta. Luterilaisen kirkon viesti on jo tuttu.
Eikä Mäkisen hillitty persoona varsinaisesti villitse kansaa. Paavi pesee vankien jalkoja. Mäkinen kiusaantuu jo ehdotuksesta, että hänet kuvattaisiin istumassa Tuomiokirkon portailla. Se ei kuulemma tuntuisi luontevalta.
Mäkinen korostaa heikompien auttamisen tärkeyttä, mutta ei kerro, miten itse auttaa muita.
"Pidän sen omana tietonani. Joo."
Minkä takia?
Hiljaisuus kestää 30 sekuntia.
"Ehkä minusta vain tuntuu oikealta niin. Enkä toivoisi, että ketään muutakaan syynättäisiin siitä näkökulmasta."
Miksi se tuntuu väärältä? Mihin syynääminen voi johtaa?
Seuraa haastattelun pisin hiljaisuus: 58 sekuntia. Lopulta selviää, että Mäkinen varoo ennen kaikkea syyttämästä pääministeri Juha Sipilää tekopyhyydestä. Sipilä on ilmoittanut majoittavansa turvapaikanhakijoita yhteen kodeistaan.
"En halua sanoa, että Sipilä näyttää tekopyhältä, koska ei hän minusta näytä."
Symbolisilla teoilla voi Mäkisen mielestä olla iso merkitys. Ne eivät vain ole hänen juttunsa.
Hiljaisuudet lyhenevät heti, kun puhe siirtyy pois arkkipiispasta itsestään, arkipyhiin ja kauppojen aukiolon vapauttamiseen. Ja niistä päästään Jeesukseen ja Jumalaankin.
"Peruslähtökohta näihin on Jeesuksen kirkas viesti, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Meidän ei tarvitse jonkin normin takia pitää näistä kiinni, vaan siksi, että se on ihmiselle hyväksi."
Jos ihmisillä ei ole riittävästi tilaa pysähtyä ja levätä, elämästä jää arkkipiispan mielestä löytämättä jotakin olennaista.
"Luomiskertomuksessa on seitsemäs päivä, jolloin Jumala ei tee mitään. Se ei ole sitä varten, että se jaksaisi taas luoda lisää."
Mäkisen mielestä seitsemäs päivä osoittaa, että luomistyö huipentuu levon ja joutilaisuuden luomiseen.
Levon ja joutilaisuuden sijaan seurakunnista on viime viikkoina välittynyt julkisuuteen puuhakkuus. Pakolaiskriisi on saanut monet seurakunnat toimimaan. Se muistuttaa Mäkistä 1990-luvun lamasta, jolloin seurakunnat perustivat ruokapankkeja.
Nyt pappien tervetulovideo turvapaikanhakijoille kiertää netissä, seurakunnat majoittavat tulijoita ja ateistitkin kärräävät kirkkoihin lahjoituksia. Pitkästä aikaa kirkon yhteydessä puhutaan muusta kuin homoliitoista.
Kirkko itse on yrittänyt puhua muusta jo kauan. Linjakin on pysynyt samana vuosikymmenet.
Arkkipiispa John Vikström vastusti uusliberalismia ja kannatti perustuloa jo 1990-luvulla. Hänen seuraajansa Jukka Paarma kehotti rikkaita jakamaan rahojaan köyhille. Kari Mäkinen on sanonut, että verotus on paras tapa huolehtia yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.
Mäkinen varoo kuitenkin puhumasta puolueista tai mainitsemasta poliitikkoja nimeltä. Ei edes Soinia, vaikka nyt viesti on selvästi suunnattu hänelle.
"On tarpeen sanoa mahdollisimman selvästi, että silloin, kun ihminen tarvitsee apua ja turvaa, ei kysytä kansallisuutta tai uskontoa."
Miltä kirkonmiehestä tuntuu, kun uskontoa käytetään ihmisten jaotteluun?
"Minut se tekee jotenkin kovin surulliseksi ja välillä vähän voimattomaksikin."
Taas hiljaisuus. Miten tämän nyt sanoisi, Mäkinen miettii.
"Joskus myös huomaan itsessäni sellaisia reaktioita. Hmm. Että tekee mieli käyttää kovaa kieltä. Että ei noin! Ei noin."
Se on jylisevin saarna, joka Mäkisestä nyt irtoaa. Hän ei ole saarnamies vaan fundeeraaja.
Nyt Mäkinen on fundeerannut, että ihmiset reagoivat epävarmuuteen eri tavoin.
"Yksi on tämmöinen suojautumisreaktio. Se näkyy kansallisena suojautumisena ja kansallisen edun korostamisena."
Ajatellaan, että tärkeintä on huolehtia omasta tai oman kansan pärjäämisestä. Reaktio johtaa Mäkisen mielestä maailmaan, jossa on lopulta oikein, että vahvat pärjäävät ja heikot eivät.
"Toiset joutuvat miettimään, että pitääkö mennä leipäjonoon vai ei. Toiset miettivät, että vaihtaisinko autoa tänä vuonna vai odottaisinko ensi vuoteen."
Toista tapaa reagoida epävarmuuteen Mäkinen kutsuu ekonomi- ja insinööriajatteluksi. Se on hänestä osa pitkää länsimaista yritystä hallita elämää.
"Ajatellaan, että kunhan saadaan tämä kone korjattua, niin kaikki menee hyvin. Se tapahtuu niin, että lasketaan tämä juttu ja tehdään laskujen mukaan tietyt johtopäätökset ja that's it."
Tällainen ajattelu näkyy arkkipiispan mielestä suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Hän ei mainitse, että pääministeri on insinööri.
Mäkinen ajattelee, ettei kumpikaan keino, ei suojautuminen eikä laskeminen, poista epävarmuutta. Se kuuluu elämään.
Epävarmoina aikoina on korostettava "ihan perustavia juttuja".
"Sellaisia, jotka on kiteytetty vaikkapa kultaiseen sääntöön. Että mitä tahdotte itsellenne tehtävän, tehkää se toisille."
Arkkipiispan mielestä kultaista sääntöä ei siis ole tarkoitettu vain suomalaisen yhteiskunnan sisäiseen käyttöön.
"Auttamisen täytyy lähteä tarpeesta. Kirkon työn lähtökohta on, että ensisijaisesti autetaan sitä, joka on kaikkein suurimmassa hädässä."
Kävelyllä Etelärannasta Tuomiokirkkoon ei näy ihmisiä, jotka vaikuttaisivat olevan suuressa hädässä. Neljä hyvätukkaista nuorta miestä ajaa ohi avoautolla. Senaatintorilla harhailee turisteja pakolaisten sijaan.
"Me elämme keskimäärin historiallisesti ja globaalisti ajatellen tavattoman turvallisessa ympäristössä", Mäkinen sanoo.
Tuomiokirkko on hiljainen ja autio. Kirkonpenkissä arkkipiispan mieleen tulee ajatus.
"Kun oli puhetta siitä, että kuullaanko kirkon ääniä. Niin voi ajatella niinkin, että ne saavat sen tilan, joka niillä nyt suomalaisessa kulttuurissa on."
Kirkko ei ole suomalainen, mutta suomalaiset päättävät, kuunnellaanko sitä täällä.