Minulla on sellainen tunne, että puoluejohtajilta odotetaan pääsääntöisesti liian nopeasti tuloksia. Kannattajakunta on liian herkästi antanut tuomion mielipidekyselyjen - aivan liian tiheään toteutettujen mielipidekyselyjen - perusteella. Lisäksi niin sanottuja liikkuvia kannattajia, itselleen sopivaa ryhmittymää = puoluetta etsiviä kannattajia on entistä enemmän.
Olin itse paikalla Rovaniemellä, kun Juha Sipilä tuli valituksi Suomen Keskusta rp:n puheenjohtajaksi. Näin maallikon silmin, Keskustalla oli silloin rohkeutta ajaa osittain vanhoja vaikuttajia sivuraiteille ja hakea jotain uutta.
Se oli hyvä puheenjohtajavalinta. Mies tuli framille politiikan pystymetsästä - jotakuinkin noviisina...
Tosin puheenjohtaja Juha Sipilä on itse ilmaissut näkemyksen, että jos ei tulosta synny, hänet on syytä vaihtaa. Ilmeisesti hän siinä tapauksessa itse siirtyy syrjään puoluejohdosta.
Minulla on itselläni tunne, että miestä ei tarvitse vaihtaa vähään aikaan.
Niin varsinaiseen alla olevan artikkelin aiheeseen totean, että Suomessa ei tarvitse olla kuin yksi vasemmistopuolue.
Minun mielestäni SDP ja Vasemmistoliitto olisi syytä pistää yhteen nippuun, silloin ryhmittymällä olisi sille kuuluva arvonsa. Nyt homma on populistista näpertelyä ja puuhastelua...
Minun mielestäni SDP ja Vasemmistoliitto olisi syytä pistää yhteen nippuun, silloin ryhmittymällä olisi sille kuuluva arvonsa. Nyt homma on populistista näpertelyä ja puuhastelua...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Antti Rinteestä ei tullut Sdp:n uutta messiasta
Puolueissa ei osata määritellä, mitä johtajalta oikein halutaan.
EIHÄN siitä ole kuin hieman yli kaksi vuotta, kun Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei tuntunut osaavan tehdä mitään oikein.
”Urpilainen on jäänyt itselleni hirveän etäiseksi. Puoluevaltuuston kokouksessa huomasin, että toveri-sanan käyttökin tuntui olevan hänelle vaikeaa”, tilitti yksi Sdp:n rivijäsenistä, kun Helsingin Sanomat kyseli keväällä 2014 kenttäväen tuntoja.
Vastaajat muistuttivat myös, että Urpilaisen johdolla Sdp oli hävinnyt viidet vaalit peräkkäin.
Kävi kuten tunnettua: Urpilainen menetti kesän 2014 puoluekokouksessa täpärästi puheenjohtajan paikan Antti Rinteelle.
EI TULLUT sitten Rinteestäkään Sdp:n uutta messiasta. HS kertoi tällä viikolla, että puolueessa kuhisee jo ennen ensi vuoden puoluekokousta.
Rinne voi mennä vaihtoon. Perussyy on se, että Sdp:n tulos viime eduskuntavaaleissa oli historiallisen huono, 16,5 prosenttia. Sittemmin mielipidetiedusteluissa kannatus on ollut kohenemaan päin, mutta sekään ei enää riitä.
Rinne ei ollutkaan täydellinen. Hänen viakseen luetaan muun muassa se, että hän on takellellut julkisissa esiintymisissään ja jäänyt pienempien oppositiopuolueiden johtajien varjoon.
ODOTUKSET puoluejohtajia kohtaan ovat nousseet jo melkein epäinhimillisiksi.
Usein syyksi mainitaan puutteet ”johtajuudessa”, kuten Rinteen ja kokoomuksen Alexander Stubbin tapauksissa.
Johtajuus on käsitteenä vähän kuin pornografia: vaikea määritellä, mutta helppo tunnistaa, kun sitä näkee.
Puolueissakaan ei osata määritellä, mitä johtajalta oikein halutaan. Seurauksena on epämääräinen marina, joka alkaa pian sen jälkeen, kun johtajavalinnat on tehty.
Marisijoiden mielessä on jokin epämääräinen haavekuva johtajasta, joka valtaistuimeltaan palauttaa äänestäjien luottamuksen, inspiroi kenttäväen kiihkeään puoluetyöhön, debatoi televisiossa sulavasti ja halaa sylivauvoja. Näytöt on parasta antaa äkkiä, jos ei halua päätyä takaisin eduskunnan takariviin murjottamaan.
PUOLUEJOHTAJIEN vaihtoviikot kertovat samasta epävarmuudesta kuin viime viikolla julkistettu eduskuntavaalitutkimus. Yhteiskunta muuttuu, puolueet eivät pysy mukana. Valmentaja menee vaihtoon, vaikka koko joukkue tarvitsisi pöllytyksen.
