NOVOHORODSKE. Vaikka ulkona kevät on pitkällä, aurinko paistaa ja aprikoosipuut täydessä kukassa, Slovjanskinkadun ainoan kaupan ainoa myyjä Jelena Strižak pitää pipoa ja toppakenkiä.
”Putket jäätyivät viime talvena”, Strižak sanoo.
Hän käy säännöllisesti kaupan ovella lämmittelemässä ja polttamassa tupakan. Tällaisena hiljaisena lauantaina hän voi oikeastaan viettää pääosan ajastaan ovella ja katsella, mitä Slovjanskinkadulla tapahtuu.
ITÄUKRAINALAISEN Novohorodsken taajaman Slovjanskinkatu on yli kolmen ja puolen kilometrin mittaisen suoran loppupää. Suora alkaa Novohorodsken keskustasta ja päättyy sotaan.
Kadun päässä alkavalla pellolla on nimittäin niin sanottu Itä-Ukrainan sodan kontaktilinja. Se on virallinen nimitys rintamalle, jonka tällä puolella ovat Ukrainan joukot ja toisella puolella Venäjän myös sotilaallisesti tukemat kapinalliset. Tässä keväällä 2014 alkaneessa sodassa on kuollut jo ainakin 10 000 ihmistä, eikä loppua näy.
Jos videokuvan kääntely ei toimi yllä, voit katsoa videon Youtube-palvelussatästä linkistä.
Käytännössä kontaktilinja muistuttaa koko ajan enemmän rajaa, vaikka toisella puolella sijaitsevat niin kutsutut kansantasavallat ovatkin virallisesti Ukrainalta miehitettyjä maita.
Linjan toisella puolella käytetään jo Venäjän ruplaa, eletään Moskovan ajassa ja luetaan venäläisiä koulukirjoja, minkä lisäksi Venäjä hyväksyy sikäläiset dokumentit matkustusasiakirjoina. Tänä keväänä rintaman yli käyty kauppakin käytännössä päättyi, kun hiili- ja koksijunien raiteet katkaistiin.
STRIŽAKIN pyörittämä pieni kyläkauppa on siis viimeinen kauppa ennen sotaa, rintamalle on satoja metrejä. Tosin sota ei tietenkään pysy Slovjanskinkadun päässä, vaan työntyy usein kaupalle asti.
Harvoin kuitenkaan yllättäen. Yleensä sota vyöryy päälle hitaasti ja vääjäämättömästi kuin ukkosrintama.
Ammunta alkaa yleensä parinkymmenen kilometrin päässä Avdijivkassa, joka on nykyisin Itä-Ukrainan sodan keskipiste. Sieltä se nousee hitaasti kontaktilinjaa ylöspäin pohjoiseen, kunnes jylinä ja räjähdykset ovat täällä slovjanskinkatulaisten niskassa.
”Silloin voi käydä näin”, Serhei Bilonožko sanoo pihallaan vinosti kauppaa vastapäätä.
Hän näyttää ulkoseinän halkeamia, jotka syntyivät räjähdyksen täräytettyä koko taloa. Toisella kerralla ikkuna meni rikki, joten hän on peittänyt loputkin ikkunat läpinäkyvällä muovilla. Kerran ohjus osui pihapuun latvaan.
”Tulitauosta puhutaan paljon, mutta emme me sitä ole huomanneet. Jos on julistettu jokin erikoistulitauko, niin sitten sotivat öisin.”
BILONOŽKON naapurissa asuu Olga Mirošnitšenko, joka muutti miehensä Aleksein kanssa Slovjanskinkadulle eli silloiselle Stahanovinkadulle alkuvuodesta 2014. Nuoripari oli juuri mennyt naimisiin ja sai talon häälahjana.
Talo on kadulle tyypillinen pieni tiilistä muurattu omakotitalo, käytännössä kolmio. Tonttia ympäröi korkea aita, pihalla on äkäiseltä kuulostava koira. Katu puolestaan oli tyypillinen rauhallinen itäukrainalainen katu, jolle Google maps ei anna edes nimeä.
Sota alkoi pari kuukautta muuton jälkeen. Nyt punaisessa peltiaidassa on reikiä, koska ojaan lentänyt kranaatti räjähti.
Jos Avdijivkassa aloitetaan päivällä, Mirošnitšenko säätää televisiota kovemmalle. Öisin ei voi kuin kuunnella ja odottaa, pitääkö jossain vaiheessa siirtyä kellariin. Hermostua ei kuitenkaan saa, sillä puolitoistavuotias Timur huomaa sen heti.
”Joskus ulko-ovi oikein heiluu”, Mirošnitšenko sanoo.
”Tähän ajattelee tottuneensa, mutta ei tähän tietenkään totu. Joka kerta pelottaa.”
Joskus sota katkaisee vedentulon. Siksi kylpyhuoneessa kaikki mahdolliset kipot ovat täynnä vettä.
TIMUR ei kuitenkaan ole kadun ainoa pikkulapsi.
”Ei ollenkaan. Täällä on aika paljon lapsia. Eihän elämistä voi keskeyttää”, Mirošnitšenko sanoo.
”Sitä paitsi ennemmin tai myöhemmin sota loppuu.”
Hän lisää, että monet vuonna 2014 pakoon lähteneistä ovat palanneet. Lähes jokaisessa kadun lähes sadassa talossa asutaan.
KAUPALLA hiljainen lauantai jatkuu.
Strižak on palannut tiskin taa, jossa valtaosa tuotteistakin on. Tiskillä on valtava vanha vaaka, mutta myös korttimaksupääte.
”Sota ei ole näkynyt asiakasmäärissä. Mitä nyt sotilaita on alkanut käydä, mutta he eivät isoja ostoksia tee”, Strižak sanoo.
Pieni vaikutus johtuu siitä, että kaupasta ostettiin ennen sotaakin vain välttämätön. Kaikilla on takapihallaan kasvimaa, monella kanoja. Ne ovat nyt entistä tärkeämpiä, sillä monen työpaikka jäi rintaman taa. Työnsä säilyttäneidenkin palkat ovat pienentyneet.
Sodan myötä seinään on tullut vain uusi kyltti: Alkoholijuomien myynti sotilaille kielletty.
Kello on jo kaksikymmentä yli kaksi iltapäivällä. Näin lauantaisin kahden tunnin välein kulkeva pikkubussi 19 Toretskista Slovjanskinkadun päähän ajaa kaupan pysäkin ohi. Bussi ei tuonut asiakkaita, Strižak sytyttää uuden tupakan.
SILLOIN tällöin katua pitkin huristaa auto. Joku käy tonkan kanssa yhteiskaivolla. Lapsiperhe kävelee hitaasti itään ja tulee kohta takaisin. Vähän etäämmällä naapurin emännät seisovat kadun varressa juttelemassa.
Sitten alkaa kuulua haukuntaa. Ensin aloittaa yksi koira, sitten toinen, kolmas, neljäs.
Niiden yli kuuluu naisen ääni.
”Isäntäväki! Isäntäväki!”
Kaasumittarinlukija Jelena kolkuttaa talon numero 166 eli Viktor Ignatovin porttia.
Lauantait ovat parhaita tarkastuspäiviä, sillä ihmiset ovat yleensä kotona.
”Isäntäväki! Mittarinlukija!”
Tälläkin kertaa hän on tosin soittanut kaikille etukäteen, varmuuden vuoksi.
”Isäntäväki! Isäntäväki!”
IGNATOVIEN mittari saadaan luettua. Jelena jatkaa kadun yli Vasiljanoveille.
Siellä esiin pitää kaivaa taskulamppu.
Kun Jelena lähtee, taloja on vielä ainakin 40 tarkastamatta. Anatoli Vasiljanov esittelee sivurakennuksensa kellarin. Se on laatoitettu tyylikkääksi.
”Kertaakaan en ole sinne mennyt sotaa piiloon. Käy miten käy”, hän sanoo ja näyttää halkeamia kivijalassa. Pari kertaa on ollut lähellä.
Sen hän tietää, ettei pääse ensimmäisen vaimonsa, isänsä tai veljensä viereen, jos pahin käy. Heidät on haudattu kadun päässä olevalle hautausmaalle, joka on armeijan katusulun takana kontaktilinjalla.
”Haluaisin käydä siellä, mutta sotilaat sanoivat, etteivät voi taata turvallisuutta.”
KAUPALLA Strižakin aviomies Aleksandr tulee ulos tupakalle.
Toisen tupakan kohdalla selviää, että kolmen talon päässä kaupasta asuva Jelena on henkilökohtaisesti sodan suhteen voiton puolella. Se antoi aviomiehen.
”Olen Keski-Ukrainasta. Tulin vapaaehtoisena rintamalle tänne syyskuussa 2015. Helmikuussa 2016 olimme sitten jo naimisissa”, Aleksandr Strižak sanoo.
Viime syyskuussa hän haavoittui jalkaan. Onneksi paikalla oli helikopteri, joten hän oli jo kahden tunnin päästä Dniprossa sotilassairaalassa.
”Sairaalasta palasin tänne.”
”Putket jäätyivät viime talvena”, Strižak sanoo.
Hän käy säännöllisesti kaupan ovella lämmittelemässä ja polttamassa tupakan. Tällaisena hiljaisena lauantaina hän voi oikeastaan viettää pääosan ajastaan ovella ja katsella, mitä Slovjanskinkadulla tapahtuu.
ITÄUKRAINALAISEN Novohorodsken taajaman Slovjanskinkatu on yli kolmen ja puolen kilometrin mittaisen suoran loppupää. Suora alkaa Novohorodsken keskustasta ja päättyy sotaan.
Kadun päässä alkavalla pellolla on nimittäin niin sanottu Itä-Ukrainan sodan kontaktilinja. Se on virallinen nimitys rintamalle, jonka tällä puolella ovat Ukrainan joukot ja toisella puolella Venäjän myös sotilaallisesti tukemat kapinalliset. Tässä keväällä 2014 alkaneessa sodassa on kuollut jo ainakin 10 000 ihmistä, eikä loppua näy.
Jos videokuvan kääntely ei toimi yllä, voit katsoa videon Youtube-palvelussatästä linkistä.
Käytännössä kontaktilinja muistuttaa koko ajan enemmän rajaa, vaikka toisella puolella sijaitsevat niin kutsutut kansantasavallat ovatkin virallisesti Ukrainalta miehitettyjä maita.
Linjan toisella puolella käytetään jo Venäjän ruplaa, eletään Moskovan ajassa ja luetaan venäläisiä koulukirjoja, minkä lisäksi Venäjä hyväksyy sikäläiset dokumentit matkustusasiakirjoina. Tänä keväänä rintaman yli käyty kauppakin käytännössä päättyi, kun hiili- ja koksijunien raiteet katkaistiin.
STRIŽAKIN pyörittämä pieni kyläkauppa on siis viimeinen kauppa ennen sotaa, rintamalle on satoja metrejä. Tosin sota ei tietenkään pysy Slovjanskinkadun päässä, vaan työntyy usein kaupalle asti.
Harvoin kuitenkaan yllättäen. Yleensä sota vyöryy päälle hitaasti ja vääjäämättömästi kuin ukkosrintama.
Ammunta alkaa yleensä parinkymmenen kilometrin päässä Avdijivkassa, joka on nykyisin Itä-Ukrainan sodan keskipiste. Sieltä se nousee hitaasti kontaktilinjaa ylöspäin pohjoiseen, kunnes jylinä ja räjähdykset ovat täällä slovjanskinkatulaisten niskassa.
”Silloin voi käydä näin”, Serhei Bilonožko sanoo pihallaan vinosti kauppaa vastapäätä.
Hän näyttää ulkoseinän halkeamia, jotka syntyivät räjähdyksen täräytettyä koko taloa. Toisella kerralla ikkuna meni rikki, joten hän on peittänyt loputkin ikkunat läpinäkyvällä muovilla. Kerran ohjus osui pihapuun latvaan.
”Tulitauosta puhutaan paljon, mutta emme me sitä ole huomanneet. Jos on julistettu jokin erikoistulitauko, niin sitten sotivat öisin.”
BILONOŽKON naapurissa asuu Olga Mirošnitšenko, joka muutti miehensä Aleksein kanssa Slovjanskinkadulle eli silloiselle Stahanovinkadulle alkuvuodesta 2014. Nuoripari oli juuri mennyt naimisiin ja sai talon häälahjana.
Talo on kadulle tyypillinen pieni tiilistä muurattu omakotitalo, käytännössä kolmio. Tonttia ympäröi korkea aita, pihalla on äkäiseltä kuulostava koira. Katu puolestaan oli tyypillinen rauhallinen itäukrainalainen katu, jolle Google maps ei anna edes nimeä.
Sota alkoi pari kuukautta muuton jälkeen. Nyt punaisessa peltiaidassa on reikiä, koska ojaan lentänyt kranaatti räjähti.
Jos Avdijivkassa aloitetaan päivällä, Mirošnitšenko säätää televisiota kovemmalle. Öisin ei voi kuin kuunnella ja odottaa, pitääkö jossain vaiheessa siirtyä kellariin. Hermostua ei kuitenkaan saa, sillä puolitoistavuotias Timur huomaa sen heti.
”Joskus ulko-ovi oikein heiluu”, Mirošnitšenko sanoo.
”Tähän ajattelee tottuneensa, mutta ei tähän tietenkään totu. Joka kerta pelottaa.”
Joskus sota katkaisee vedentulon. Siksi kylpyhuoneessa kaikki mahdolliset kipot ovat täynnä vettä.
TIMUR ei kuitenkaan ole kadun ainoa pikkulapsi.
”Ei ollenkaan. Täällä on aika paljon lapsia. Eihän elämistä voi keskeyttää”, Mirošnitšenko sanoo.
”Sitä paitsi ennemmin tai myöhemmin sota loppuu.”
Hän lisää, että monet vuonna 2014 pakoon lähteneistä ovat palanneet. Lähes jokaisessa kadun lähes sadassa talossa asutaan.
KAUPALLA hiljainen lauantai jatkuu.
Strižak on palannut tiskin taa, jossa valtaosa tuotteistakin on. Tiskillä on valtava vanha vaaka, mutta myös korttimaksupääte.
”Sota ei ole näkynyt asiakasmäärissä. Mitä nyt sotilaita on alkanut käydä, mutta he eivät isoja ostoksia tee”, Strižak sanoo.
Pieni vaikutus johtuu siitä, että kaupasta ostettiin ennen sotaakin vain välttämätön. Kaikilla on takapihallaan kasvimaa, monella kanoja. Ne ovat nyt entistä tärkeämpiä, sillä monen työpaikka jäi rintaman taa. Työnsä säilyttäneidenkin palkat ovat pienentyneet.
Sodan myötä seinään on tullut vain uusi kyltti: Alkoholijuomien myynti sotilaille kielletty.
Kello on jo kaksikymmentä yli kaksi iltapäivällä. Näin lauantaisin kahden tunnin välein kulkeva pikkubussi 19 Toretskista Slovjanskinkadun päähän ajaa kaupan pysäkin ohi. Bussi ei tuonut asiakkaita, Strižak sytyttää uuden tupakan.
SILLOIN tällöin katua pitkin huristaa auto. Joku käy tonkan kanssa yhteiskaivolla. Lapsiperhe kävelee hitaasti itään ja tulee kohta takaisin. Vähän etäämmällä naapurin emännät seisovat kadun varressa juttelemassa.
Sitten alkaa kuulua haukuntaa. Ensin aloittaa yksi koira, sitten toinen, kolmas, neljäs.
Niiden yli kuuluu naisen ääni.
”Isäntäväki! Isäntäväki!”
Kaasumittarinlukija Jelena kolkuttaa talon numero 166 eli Viktor Ignatovin porttia.
Lauantait ovat parhaita tarkastuspäiviä, sillä ihmiset ovat yleensä kotona.
”Isäntäväki! Mittarinlukija!”
Tälläkin kertaa hän on tosin soittanut kaikille etukäteen, varmuuden vuoksi.
”Isäntäväki! Isäntäväki!”
IGNATOVIEN mittari saadaan luettua. Jelena jatkaa kadun yli Vasiljanoveille.
Siellä esiin pitää kaivaa taskulamppu.
Kun Jelena lähtee, taloja on vielä ainakin 40 tarkastamatta. Anatoli Vasiljanov esittelee sivurakennuksensa kellarin. Se on laatoitettu tyylikkääksi.
”Kertaakaan en ole sinne mennyt sotaa piiloon. Käy miten käy”, hän sanoo ja näyttää halkeamia kivijalassa. Pari kertaa on ollut lähellä.
Sen hän tietää, ettei pääse ensimmäisen vaimonsa, isänsä tai veljensä viereen, jos pahin käy. Heidät on haudattu kadun päässä olevalle hautausmaalle, joka on armeijan katusulun takana kontaktilinjalla.
”Haluaisin käydä siellä, mutta sotilaat sanoivat, etteivät voi taata turvallisuutta.”
KAUPALLA Strižakin aviomies Aleksandr tulee ulos tupakalle.
Toisen tupakan kohdalla selviää, että kolmen talon päässä kaupasta asuva Jelena on henkilökohtaisesti sodan suhteen voiton puolella. Se antoi aviomiehen.
”Olen Keski-Ukrainasta. Tulin vapaaehtoisena rintamalle tänne syyskuussa 2015. Helmikuussa 2016 olimme sitten jo naimisissa”, Aleksandr Strižak sanoo.
Viime syyskuussa hän haavoittui jalkaan. Onneksi paikalla oli helikopteri, joten hän oli jo kahden tunnin päästä Dniprossa sotilassairaalassa.
”Sairaalasta palasin tänne.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti