Minun tapahtumani liittyy Muurmanskiin syksyllä 1993. Olin Lapin lääninhallituksen järjestämässä matkassa, delegaatiossa mukana. Meitä oli ammatilliselta sektorilta kolme opettajaa ja 25 opiskelijaa eri puolilta silloisen Lapin läänin.
Alkuepäilyistäni huolimatta matka oli mielenkiintoinen, oikeastaan erittäin antoisa. Antoisa myös siksi, että päätin ostaa eräästä paikallisesta kirjakaupasta Muurmanskin alueelta tavallisen kartan.
Tulkin välityksellä asia eteni niin, että myyjä toi eteeni parin senttimetrin paksuisen nipun karttoja - kymmeniä erilaisia kartoja. Hämmästykseni oli suuri, sillä tarkoitukseni oli ostaa
yksi karttalehti.
Ilmeisesti heidän silloiseen kaupankäyntiin liittyi se, että yksittäisiä karttoja ei myydä vaan on ostettava koko alueen kartat - tässä tapauksessa Kuolan niemimaan kartat, jotka ulottuivat pitkälle Venäjän Karjalaan rajapintaa myöten - myöhemmin asiaa tutkittuani...
Pakkohan ne kartat oli ostaa, sillä hinnankiroissa ne eivät olleet. Muistaakseni koko nippu muutaman markan! Kävi mielessä vanha suomalainen viisaus: Aina kannattaa ostaa, kun halvalla saa.
Kerroin aikanaan asiasta edesmenneelle kalakaverilleni. Hän oli erittäin kiinnostunut em. kartoista ja pyysi niitä nähtäviksi. Muistan hyvin, miten hän tutki niitä suurennuslasin avustuksella. Erityisesti rajanpinta häntä kiinnosti, sillä hänellä oli takanaan aktiivinen sotilastausta.
Kerroin aikanaan asiasta edesmenneelle kalakaverilleni. Hän oli erittäin kiinnostunut em. kartoista ja pyysi niitä nähtäviksi. Muistan hyvin, miten hän tutki niitä suurennuslasin avustuksella. Erityisesti rajanpinta häntä kiinnosti, sillä hänellä oli takanaan aktiivinen sotilastausta.
Kyseiset kartat olivat erittäin tarkkoja. Jossakin ne ovat varmaan vieläkin "tallessa" kirjahyllykköni uumenissa. Eipä noita ole loppujen lopuksi tarvinnut...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Suomi haali Neuvostoliitosta salaisia sotilaskarttoja 1990-luvulla – tavaraa tuli Tallinnasta ”vetokärryillä”
SAMI KERO HS
Puolustusvoimat osti Neuvostoliiton asevoimien salaisia sotilaskartastoja 1990-luvun alussa. Karttoja hankittiin kaikessa hiljaisuudessa suomalaisen välikäden kautta Moskovasta, Baltiasta ja Yhdysvalloista.
Välikätenä toimi karttayritys Geodatassa työskennellyt kartografi Erkki-Sakari Harju. Neuvostoliiton asevoimien tarkoin varjelemat kartat tulivat tarjolle, kun Neuvostoliitto alkoi hajota.
Harju keräsi Geodatassa varastoon neuvostokarttoja, joita myytiin halukkaille. Yksi asiakkaista oli Puolustusvoimat.
Harju ei halua yksilöidä tarkemmin, mutta todennäköisimmin karttoja meni sotilastiedustelulle, Viestikoelaitokselle ja topografikunnalle. Nykyään ne on yhdistetty Puolustusvoimien tiedustelulaitokseksi.
Pääesikunnasta vahvistettiin HS:lle, että neuvostoliittolaista kartta-aineistoa on aikoinaan hankittu yhteistyötahon kautta.
Puolustusvoimat turvautui ulkopuoliseen tahoon, koska virkamiesten ei haluttu sekaantuvan mahdollisesti uskaliaaseen hankkeeseen. Geodata Oy oli yksityinen yritys.
"Kerran rahtasin työtoverin kanssa karttoja Tallinnan lautalta. Kummallakin oli vetokärryt. Meillä oli mukana toista tuhatta karttaa", Harju naurahtaa.
"Työkaveri oli hermona, että jos tästä kärähdetään, niin kyllä Ilta-Sanomat repii kunnon otsikoita. Kartat olivat lähes Uralille asti, Novaja Zemljaa myöten."
Harju kävi ostamassa Moskovasta karttoja muun muassa ilmavoimille, joka halusi niitä satojen kilometrien syvyyteen Venäjän puolelle. Mittakaava oli 1:500 000, jossa yksi sentti kartalla vastaa viittä kilometriä maastossa.
"Toin karttoja myös Tallinnasta ja Moskovasta erään kirjaston keskusarkistosta. Meillä oli karttojen lehtijakoindeksi. Sovimme hinnan ja alueen. Tavara hoidettiin tavalla tai toisella Suomeen."
Sotilaskarttojen yläkulmassa luki "sekreto" eli salainen. Jotta mahdollisilta ongelmilta olisi vältytty, venäläinen toimittaja leikkasi sekreto-sanan pois erityisellä työkalulla.
"Se oli sellainen varren päässä oleva terä. Sillä vedettiin kartan kulmasta aina pala pois."
Karttoja myytiin myös esimerkiksi Geologian tutkimuslaitokselle, jolla oli malminetsintähankkeita itärajan takana. Venäläiset yhteistyökumppanit eivät kyenneet itse hankkimaan oman maansa salaisia karttoja.
Neuvostokartat olivat erittäin laadukkaita ja kattoivat käytännössä koko maailman. Niinpä Geodata myi niitä myös kansainvälisille telekommunikaatioyrityksille, jotka laajensivat verkkoaan Afrikassa ja Aasiassa.
Myittekö karttoja myös muiden maiden asevoimille tai tiedustelulle?
"Kyllä. Enempää en kerro", Harju sanoo.
"He tulivat käymään, soittivat tai lähettivät kirjeen. Sitten istuttiin alas, juotiin kuppi kahvia ja he antoivat listan, mitä halusivat ostaa. Kiitimme tilauksesta. Se oli herrasmieshommaa."
Ostajien jäljiltä jäi käyntikortteja Harjun kansioihin. HS:n näkemissä korteissa työnantajaksi oli merkitty muun muassa Military Survey UK ja United States Department of State.
Karttahankkeiden taustalla oli Harjun vuonna 1976 saama stipendi Unkarin valtion kartoituslaitokseen Cartographiaan.
"Siellä tutustuin sosialistiseen kartanvalmistukseen. Opiskelin esimerkiksi, kuinka kaupungin opaskartta väärennetään."
"Unkarissa näin, kuinka Varsovan liitto hankki tietoa eri maiden kartoituslaitoksilta. Eri karttatyyppien teko oli jaettu eri maille. Siellä meitä oli samanikäisiä kartantekijöitä eri maista, mistä oli myöhemmin iso apu, koska sain siten valmiita yhdyshenkilöitä itäblokin maista."
Kontaktit salaisten sotilaskarttojen ostoon syntyivät vuonna 1989 Moskovan kirjamessuilla, jossa Harju tapasi neuvostoliittolaisen karttaorganisaation Kosmokartan johtajan Anatoli Nikolajevin.
"Se oli aika pitkä tie. Niillä oli siellä osasto ja rupesin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli aluksi hirveän epäluuloinen, mutta siitä lähdettiin eteenpäin. Sen jälkeen siirryttiin keskustelemaan Leningradiin."
Venäläiset eivät aluksi ymmärtäneet karttojensa arvoa.
"Niitä sai aluksi puoli-ilmaiseksi. Sitten iski rahanahneus ja hinnat nousivat pilviin."
Hintojen noustua Harju löysi yhdysvaltalaisen karttakaupan, joka oli hankkinut suuren määrän neuvostokarttoja ja myi niitä halvemmalla.
Sotilaskarttojen hankinta hyytyi 1990-luvun puolivälissä, kun niiden myynti kiellettiin.
"Se vain tyrehtyi. Pala palalta. Jäljellä olivat vain ne, jotka oli saatu ulos, ennen kuin paikat menivät kiinni Venäjällä. Uusia ei saatu enää."
