SOTA ON epävarmuuden valtakunta: kolme neljäsosaa sotaan liittyvistä tekijöistä on kiedottu suuremman tai pienemmän epävarmuuden sumuun, kirjoitti maailman kuuluisin sotateoreetikko, preussilainen Carl von Clausewitz.
Sodan sumu tuntuu leijuvan koko maailman yllä nyt, kun Turkki sotii kurdeja vastaan Syyriassa. Kuka on ystävä, kuka on vihollinen, ketkä ovat liittolaisia ja mitä tässä kaikessa on takana? Kaikki se on vielä sumun peitossa.
Turkin hyökkäys on uusi esimerkki siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys murenee.
Kun suuret murskaavat pienet jalkoihinsa, maailma ajautuu kohti vahvemman valtaa. Se on pelottava tilanne kaikille maille, eikä vähiten Suomelle.
ASIAT ovat tapahtuneet nopeasti. Ei ole kulunut kuin kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vetosi Prahassa kaunopuheisesti maailmanrauhan ja ydinaseriisunnan puolesta.
”Kun kansat ja kansakunnat antavat määritellä itsensä erojen kautta, kuilu niiden välillä kasvaa. Kun emme onnistu tavoittelemaan rauhaa, se pysyy ikuisesti tavoittamattomissa. Tiedämme, minne päädymme, kun valitsemme pelon emmekä toivoa. Yhteistyön ajatuksen hylkääminen tai torjuminen on helppo, mutta raukkamainen valinta. Niin alkavat sodat. Niin loppuu ihmiskunnan kehitys.”
Obama tarjosi muille yhteistyötä, mutta lähetti samalla varoituksen niille, jotka halusivat horjuttaa kansainvälisen järjestelmän tasapainoa. Se tarkoitti varsinkin Venäjää, joka oli vuotta aikaisemmin vallannut alueita Georgiasta.
AMERIKKALAISTEN mielestä maailmassa oli kylmän sodan jälkeen saatu todistaa rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien etenemistä. Mutta toisesta kulmasta tilanne näytti amerikkalaisten ylivallalta.
Toisesta näkökulmasta asioita katseli esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka oli haastanut Yhdysvaltain ylivallan jo puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.
Putinin mukaan amerikkalaiset käyttivät kansainvälistä oikeutta pelkkänä viikunanlehtenä omien etujensa ajamisessa ja niin, ettei kukaan ollut enää amerikkalaisilta turvassa. Hän vaati yksinapaisen maailman korvaamista moninapaisella.
”Uskon, että olemme saapuneet ratkaisevaan hetkeen, jossa meidän on vakavasti mietittävä maailmanlaajuisen turvallisuuden arkkitehtuuria”, Putin jyrisi.
Kahdessa puheessa toisiinsa törmäsivät kaksi maailmaa ja maailmankuvaa. Obaman optimismi oli julkisuudessa yhdistetty amerikkalaistutkija Francis Fukuyaman kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyaman mukaan liberaali demokratia oli voittanut ideologioiden kamppailun ja loppu historia olisi enää pientä säätöä.
Fukuyaman ajattelun oli kuitenkin jo vuonna 1996 haastanut toinen amerikkalainen tutkija Samuel Huntington kirjallaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Huntingtonin mukaan kylmän sodan loppuminen ei johtaisi liberaalien arvojen voittoon vaan kuuden tai seitsemän kulttuuripiirin väliseen kamppailuun.
Huntington oli oikeassa, Fukuyama väärässä – tai siltä ainakin nyt näyttää.
Sodan sumu tuntuu leijuvan koko maailman yllä nyt, kun Turkki sotii kurdeja vastaan Syyriassa. Kuka on ystävä, kuka on vihollinen, ketkä ovat liittolaisia ja mitä tässä kaikessa on takana? Kaikki se on vielä sumun peitossa.
Turkin hyökkäys on uusi esimerkki siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys murenee.
Kun suuret murskaavat pienet jalkoihinsa, maailma ajautuu kohti vahvemman valtaa. Se on pelottava tilanne kaikille maille, eikä vähiten Suomelle.
ASIAT ovat tapahtuneet nopeasti. Ei ole kulunut kuin kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vetosi Prahassa kaunopuheisesti maailmanrauhan ja ydinaseriisunnan puolesta.
”Kun kansat ja kansakunnat antavat määritellä itsensä erojen kautta, kuilu niiden välillä kasvaa. Kun emme onnistu tavoittelemaan rauhaa, se pysyy ikuisesti tavoittamattomissa. Tiedämme, minne päädymme, kun valitsemme pelon emmekä toivoa. Yhteistyön ajatuksen hylkääminen tai torjuminen on helppo, mutta raukkamainen valinta. Niin alkavat sodat. Niin loppuu ihmiskunnan kehitys.”
Obama tarjosi muille yhteistyötä, mutta lähetti samalla varoituksen niille, jotka halusivat horjuttaa kansainvälisen järjestelmän tasapainoa. Se tarkoitti varsinkin Venäjää, joka oli vuotta aikaisemmin vallannut alueita Georgiasta.
AMERIKKALAISTEN mielestä maailmassa oli kylmän sodan jälkeen saatu todistaa rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien etenemistä. Mutta toisesta kulmasta tilanne näytti amerikkalaisten ylivallalta.
Toisesta näkökulmasta asioita katseli esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka oli haastanut Yhdysvaltain ylivallan jo puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.
Putinin mukaan amerikkalaiset käyttivät kansainvälistä oikeutta pelkkänä viikunanlehtenä omien etujensa ajamisessa ja niin, ettei kukaan ollut enää amerikkalaisilta turvassa. Hän vaati yksinapaisen maailman korvaamista moninapaisella.
”Uskon, että olemme saapuneet ratkaisevaan hetkeen, jossa meidän on vakavasti mietittävä maailmanlaajuisen turvallisuuden arkkitehtuuria”, Putin jyrisi.
Kahdessa puheessa toisiinsa törmäsivät kaksi maailmaa ja maailmankuvaa. Obaman optimismi oli julkisuudessa yhdistetty amerikkalaistutkija Francis Fukuyaman kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyaman mukaan liberaali demokratia oli voittanut ideologioiden kamppailun ja loppu historia olisi enää pientä säätöä.
Fukuyaman ajattelun oli kuitenkin jo vuonna 1996 haastanut toinen amerikkalainen tutkija Samuel Huntington kirjallaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Huntingtonin mukaan kylmän sodan loppuminen ei johtaisi liberaalien arvojen voittoon vaan kuuden tai seitsemän kulttuuripiirin väliseen kamppailuun.
Huntington oli oikeassa, Fukuyama väärässä – tai siltä ainakin nyt näyttää.
OBAMAN varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Venäjä oli valinnut tiensä, eikä se kulje sillä enää yksin.
Obama ei suinkaan ole syytön tapahtuneeseen. Hän uskoi hyvään niin lujasti, että päätyi olemaan hyväuskoinen.
Juuri ennen Prahan puhettaan Obama oli lähettänyt ulkoministeri Hillary Clintonin viemään venäläisille pienen punaisen ”reset-nappulan”, jolla maiden suhteet piti käynnistää uudestaan.
Pian selvisi, että amerikkalaisten nappulaan kirjoittama venäjänkielinen teksti ei tarkoittanutkaan käynnistämistä vaan ylikuormitusta.
Kuten tiedetään, ylikuormitus voi johtaa oikosulkuun.
VUONNA 2012 Obama varoitti Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita – tai muuten!
Kun Assad pian käytti kemiallisia aseita, Yhdysvallat ei toteuttanut uhkaustaan.
Obaman heikkous ei jäänyt Yhdysvaltain haastajilta huomaamatta. Vuonna 2014 Venäjä valloitti Krimin ja lähetti sotavoimia Itä-Ukrainaan. Vuotta myöhemmin sen joukot olivat jo Syyriassa.
Länsimaat määräsivät Venäjälle talouspakotteita, mutta varoivat kärjistämästä tilannetta. Venäjä ymmärsi, ettei sillä ollut suurta pelättävää, joten se saattoi toimia yhä röyhkeämmin.
Vuodeksi 2016 Putin oli suunnitellut isoa kaappausta Euroopassa. Venäjän agenttien ja avustajien piti murhata Montenegron pääministeri, vallata parlamentti ja siepata valta ennen kuin maa ehtii liittyä sotilasliitto Natoon. Hanke paljastui viime hetkessä.
PUTINIA odotti kuitenkin suurempi voitto. Vuoden 2016 lopulla Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Putinin ihailijaksi ja Venäjän ystäväksi vaalikampanjassaan ilmoittautunut Donald Trump. Venäjän trolliarmeija oli tehnyt yötä päivää töitä Trumpin puolesta, mutta Trumpin ei ole todistettu sopineen yhteispelistä venäläisten kanssa.
Kansainväliselle järjestykselle Trumpin voitto oli melkoinen järistys. Hillary Clinton olisi jatkanut toisen maailmansodan jälkeisellä suurella linjalla, jossa Yhdysvallat pyrkii takaamaan ja tasapainottamaan maailman vakautta yhdessä liittolaistensa kanssa.
Sen sijaan Trump haluaa antaa muun maailman hoitaa omat asiansa ja puuttua asioihin vain silloin, kun Yhdysvalloille on tarjolla rahaa tai muita suoria etuja. Maailmankuvaltaan Trump on lähempänä Vladimir Putinia kuin Barack Obamaa.
Trump on osoittanut lukuisia kertoja, että hän arvostaa raakaa voimaa. Viesti tuntuu menneen perille.
Vuosi sitten Saudi-Arabian lähettämät murhamiehet tappoivat ja paloittelivat toimittaja Jamal Khashoggin Istanbulissa. Murhan mitä ilmeisimmin tilannut kruununprinssi Muhammad bin Salman joutui hetkeksi vähän sivummalle, mutta kesäkuun lopun G-20-kokouksessa hän hymyili taas maailman johtajien ryhmäkuvan keskellä, Trumpin ja Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin välissä.
Yhdysvaltoja syytettiin takavuosina siitä, että se sekaantuu maailmanpoliisina muiden asioihin. Nyt poliisi kaveeraa konnien kanssa.
WASHINGTONISTA katseltuna maailma on pitkään näyttänyt uuvuttavalta sekasotkulta. Täällä on sotia, tuolla vallankaappauksia, siellä terroristeja – ja rasittavat ulkomaalaiset ovat joko syyttäneet amerikkalaisia tai halunneet heidän ratkaisevan kriisinsä.
Tavalliset amerikkalaiset ovat olleet yhä kyllästyneempiä loppumattomilta tuntuviin sotiin. Yhdysvaltain asema maailman johtajana on murentunut myös sisältäpäin.
Eurooppa on toivonut amerikkalaisilta tasavertaista kohtelua ja sotilaallista suojelua, mutta ei ole halunnut kuluttaa rahaa eikä liata käsiään.
Vuonna 2003 amerikkalainen turvallisuuspolitiikan taustavaikuttaja Robert Kagan sohaisi aihetta kirjallaan Paratiisin vartijat, jossa hän muistutti, että Eurooppa on saanut nauttia pitkästä rauhan ja vakauden kaudesta, koska Yhdysvallat on suojellut ase kädessä sen paratiisin portteja.
Viime vuonna Kagan julkaisi teoksen Jungle Grows Back, jossa hän varoitti, että kansainvälinen järjestys on romahtamassa ja maailma palaamassa viidakon lakiin.
”Historia on palaamassa. Valtiot turvautuvat vanhoihin tapoihinsa ja perinteisiinsä”, Kagan varoitti.
EUROOPPALAISEN korviin vanhat perinteet eivät kuulosta hyvältä. Sotaako kohti tässä tosiaan ollaan menossa?
Pelkän kysymyksenkin esittäminen tuntuu vaikealta, sillä Euroopassa sota on liian iso ja kauhea asia edes ajateltavaksi.
Washingtonista katsoen sekin asia näyttää toisenlaiselta, sillä Yhdysvallat on sotinut jossain päin maailmaa melkein koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Sieltä katsoen Eurooppa on ollut poikkeus pahassa maailmassa, paratiisi.
Euroopan kannalta huolestuttavaa on se, että sotavoiman käyttö tuntuu arkistuvan ja tulevan samalla koko ajan lähemmäs. Väkivallan käytön kynnys laskee.
Rauhaan uskominen alkaa näyttää typeryydeltä.
Samanlainen kehitys nähtiin toisen maailmansodan alla, kun Mantšurian, Abessinian ja Tšekkoslovakian kriisit opettivat diktaattoreille, kuinka alas demokratiat olivat valmiita kumartumaan sodan välttääkseen.
Eurooppalaisia nöyryytetään nyt Turkissa, jonka presidentti Erdoğan kolkutteli vielä muutama vuosi sitten Euroopan unionin portteja, mutta kiristää nyt hajanaisia EU-maita uhkaamalla hukuttaa maanosan pakolaisiin.
Putinin opit ovat menneet perille.
Jos Erdoğan saavuttaa sodalla tavoitteensa, kuka on vuorossa seuraavaksi? Olisiko eurooppalaisista tekemään mitään, jos serbit aloittaisivat hyökkäyksen Kosovossa?
Eikä Naton sateenvarjokaan tunnu enää niin turvalliselta suojalta, kun Yhdysvallat hylkäsi kurdiliittolaisensa Syyriassa.
Yhdysvaltojen arvostuksen romahdus voikin olla nykyisen kriisin tärkein seuraus. Jos amerikkalaisiin ei voi luottaa, moni maa joutuu miettimään asioita uudestaan.
Kun Suomi on suunnitellut hävittäjien ostamista, amerikkalaiskoneiden etuna on pidetty linkkiä Yhdysvaltoihin: Suomi ostaisi rautaa ja rakkautta.
Pelkkä rauta ei ole yhtä arvokasta.
JO aiemmin mainittu Montenegro liittyi Venäjän kaappausyrityksen jälkeen Natoon pikavauhtia vuonna 2017. Se ei tosin tarkoita, että maa olisi Trumpin mielestä puolustamisen arvoinen. Viime kesänä hän pohti Montenegron puolustamista Foxin haastattelussa: ”Montenegro on pikkuinen maa, jossa on todella vahvoja ihmisiä… todella hyvin aggressiivisia ihmisiä. He voivat heittäytyä aggressiivisiksi, ja onneksi olkoon, siinä sitä ollaan kolmannessa maailmansodassa.”
Sellaisia aikoja me nyt elämme. Trump ei ole löytänyt suurempaa moitittavaa Venäjästä, Turkista eikä Saudi-Arabiasta, mutta on maailmassa sentään yksi todella vaarallinenkin valtio: 630 000 asukkaan ja 2 000 sotilaan Montenegro.
MYÖHEMMIN Trumpin arveltiin toistelleen Montenegrosta asioita, jotka hän oli kuullut kahdenkeskisissä keskusteluissaan Putinilta. Samalla tavalla Trump on nyt perustellut kurdien hylkäämistä ilmeisesti yhdestä konservatiivikirjoittajan kolumnista saamillaan tiedoilla:
Trumpin mukaan kurdit ”eivät auttaneet meitä toisessa maailmansodassa, esimerkiksi Normandiassa – kun puhutaan eri taistelujen nimistä, niin he eivät olleet siellä”.
Ennen aikaan Yhdysvaltain presidenttiä oli tapana kutsua vapaan maailman johtajaksi, mutta nyt vapaalla maailmalla ei ole johtajaa.
Talvi on tulossa.
Obama ei suinkaan ole syytön tapahtuneeseen. Hän uskoi hyvään niin lujasti, että päätyi olemaan hyväuskoinen.
Juuri ennen Prahan puhettaan Obama oli lähettänyt ulkoministeri Hillary Clintonin viemään venäläisille pienen punaisen ”reset-nappulan”, jolla maiden suhteet piti käynnistää uudestaan.
Pian selvisi, että amerikkalaisten nappulaan kirjoittama venäjänkielinen teksti ei tarkoittanutkaan käynnistämistä vaan ylikuormitusta.
Kuten tiedetään, ylikuormitus voi johtaa oikosulkuun.
VUONNA 2012 Obama varoitti Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita – tai muuten!
Kun Assad pian käytti kemiallisia aseita, Yhdysvallat ei toteuttanut uhkaustaan.
Obaman heikkous ei jäänyt Yhdysvaltain haastajilta huomaamatta. Vuonna 2014 Venäjä valloitti Krimin ja lähetti sotavoimia Itä-Ukrainaan. Vuotta myöhemmin sen joukot olivat jo Syyriassa.
Länsimaat määräsivät Venäjälle talouspakotteita, mutta varoivat kärjistämästä tilannetta. Venäjä ymmärsi, ettei sillä ollut suurta pelättävää, joten se saattoi toimia yhä röyhkeämmin.
Vuodeksi 2016 Putin oli suunnitellut isoa kaappausta Euroopassa. Venäjän agenttien ja avustajien piti murhata Montenegron pääministeri, vallata parlamentti ja siepata valta ennen kuin maa ehtii liittyä sotilasliitto Natoon. Hanke paljastui viime hetkessä.
PUTINIA odotti kuitenkin suurempi voitto. Vuoden 2016 lopulla Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Putinin ihailijaksi ja Venäjän ystäväksi vaalikampanjassaan ilmoittautunut Donald Trump. Venäjän trolliarmeija oli tehnyt yötä päivää töitä Trumpin puolesta, mutta Trumpin ei ole todistettu sopineen yhteispelistä venäläisten kanssa.
Kansainväliselle järjestykselle Trumpin voitto oli melkoinen järistys. Hillary Clinton olisi jatkanut toisen maailmansodan jälkeisellä suurella linjalla, jossa Yhdysvallat pyrkii takaamaan ja tasapainottamaan maailman vakautta yhdessä liittolaistensa kanssa.
Sen sijaan Trump haluaa antaa muun maailman hoitaa omat asiansa ja puuttua asioihin vain silloin, kun Yhdysvalloille on tarjolla rahaa tai muita suoria etuja. Maailmankuvaltaan Trump on lähempänä Vladimir Putinia kuin Barack Obamaa.
Trump on osoittanut lukuisia kertoja, että hän arvostaa raakaa voimaa. Viesti tuntuu menneen perille.
Vuosi sitten Saudi-Arabian lähettämät murhamiehet tappoivat ja paloittelivat toimittaja Jamal Khashoggin Istanbulissa. Murhan mitä ilmeisimmin tilannut kruununprinssi Muhammad bin Salman joutui hetkeksi vähän sivummalle, mutta kesäkuun lopun G-20-kokouksessa hän hymyili taas maailman johtajien ryhmäkuvan keskellä, Trumpin ja Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin välissä.
Yhdysvaltoja syytettiin takavuosina siitä, että se sekaantuu maailmanpoliisina muiden asioihin. Nyt poliisi kaveeraa konnien kanssa.
WASHINGTONISTA katseltuna maailma on pitkään näyttänyt uuvuttavalta sekasotkulta. Täällä on sotia, tuolla vallankaappauksia, siellä terroristeja – ja rasittavat ulkomaalaiset ovat joko syyttäneet amerikkalaisia tai halunneet heidän ratkaisevan kriisinsä.
Tavalliset amerikkalaiset ovat olleet yhä kyllästyneempiä loppumattomilta tuntuviin sotiin. Yhdysvaltain asema maailman johtajana on murentunut myös sisältäpäin.
Eurooppa on toivonut amerikkalaisilta tasavertaista kohtelua ja sotilaallista suojelua, mutta ei ole halunnut kuluttaa rahaa eikä liata käsiään.
Vuonna 2003 amerikkalainen turvallisuuspolitiikan taustavaikuttaja Robert Kagan sohaisi aihetta kirjallaan Paratiisin vartijat, jossa hän muistutti, että Eurooppa on saanut nauttia pitkästä rauhan ja vakauden kaudesta, koska Yhdysvallat on suojellut ase kädessä sen paratiisin portteja.
Viime vuonna Kagan julkaisi teoksen Jungle Grows Back, jossa hän varoitti, että kansainvälinen järjestys on romahtamassa ja maailma palaamassa viidakon lakiin.
”Historia on palaamassa. Valtiot turvautuvat vanhoihin tapoihinsa ja perinteisiinsä”, Kagan varoitti.
EUROOPPALAISEN korviin vanhat perinteet eivät kuulosta hyvältä. Sotaako kohti tässä tosiaan ollaan menossa?
Pelkän kysymyksenkin esittäminen tuntuu vaikealta, sillä Euroopassa sota on liian iso ja kauhea asia edes ajateltavaksi.
Washingtonista katsoen sekin asia näyttää toisenlaiselta, sillä Yhdysvallat on sotinut jossain päin maailmaa melkein koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Sieltä katsoen Eurooppa on ollut poikkeus pahassa maailmassa, paratiisi.
Euroopan kannalta huolestuttavaa on se, että sotavoiman käyttö tuntuu arkistuvan ja tulevan samalla koko ajan lähemmäs. Väkivallan käytön kynnys laskee.
Rauhaan uskominen alkaa näyttää typeryydeltä.
Samanlainen kehitys nähtiin toisen maailmansodan alla, kun Mantšurian, Abessinian ja Tšekkoslovakian kriisit opettivat diktaattoreille, kuinka alas demokratiat olivat valmiita kumartumaan sodan välttääkseen.
Eurooppalaisia nöyryytetään nyt Turkissa, jonka presidentti Erdoğan kolkutteli vielä muutama vuosi sitten Euroopan unionin portteja, mutta kiristää nyt hajanaisia EU-maita uhkaamalla hukuttaa maanosan pakolaisiin.
Putinin opit ovat menneet perille.
Jos Erdoğan saavuttaa sodalla tavoitteensa, kuka on vuorossa seuraavaksi? Olisiko eurooppalaisista tekemään mitään, jos serbit aloittaisivat hyökkäyksen Kosovossa?
Eikä Naton sateenvarjokaan tunnu enää niin turvalliselta suojalta, kun Yhdysvallat hylkäsi kurdiliittolaisensa Syyriassa.
Yhdysvaltojen arvostuksen romahdus voikin olla nykyisen kriisin tärkein seuraus. Jos amerikkalaisiin ei voi luottaa, moni maa joutuu miettimään asioita uudestaan.
Kun Suomi on suunnitellut hävittäjien ostamista, amerikkalaiskoneiden etuna on pidetty linkkiä Yhdysvaltoihin: Suomi ostaisi rautaa ja rakkautta.
Pelkkä rauta ei ole yhtä arvokasta.
JO aiemmin mainittu Montenegro liittyi Venäjän kaappausyrityksen jälkeen Natoon pikavauhtia vuonna 2017. Se ei tosin tarkoita, että maa olisi Trumpin mielestä puolustamisen arvoinen. Viime kesänä hän pohti Montenegron puolustamista Foxin haastattelussa: ”Montenegro on pikkuinen maa, jossa on todella vahvoja ihmisiä… todella hyvin aggressiivisia ihmisiä. He voivat heittäytyä aggressiivisiksi, ja onneksi olkoon, siinä sitä ollaan kolmannessa maailmansodassa.”
Sellaisia aikoja me nyt elämme. Trump ei ole löytänyt suurempaa moitittavaa Venäjästä, Turkista eikä Saudi-Arabiasta, mutta on maailmassa sentään yksi todella vaarallinenkin valtio: 630 000 asukkaan ja 2 000 sotilaan Montenegro.
MYÖHEMMIN Trumpin arveltiin toistelleen Montenegrosta asioita, jotka hän oli kuullut kahdenkeskisissä keskusteluissaan Putinilta. Samalla tavalla Trump on nyt perustellut kurdien hylkäämistä ilmeisesti yhdestä konservatiivikirjoittajan kolumnista saamillaan tiedoilla:
Trumpin mukaan kurdit ”eivät auttaneet meitä toisessa maailmansodassa, esimerkiksi Normandiassa – kun puhutaan eri taistelujen nimistä, niin he eivät olleet siellä”.
Ennen aikaan Yhdysvaltain presidenttiä oli tapana kutsua vapaan maailman johtajaksi, mutta nyt vapaalla maailmalla ei ole johtajaa.
Talvi on tulossa.
- Kansainvälinen politiikkaSeuraa
- Donald TrumpSeuraa
- KolumnitSeuraa
- SotaSeuraa
- YhdysvallatSeuraa
- Saska SaarikoskiSeuraa