maanantai 14. lokakuuta 2019

Essee: Talvi on tulossa

Hmmmmm - niinpä - hyvää tekstiä taas kerran Saska Saarikoskelta, ei kahta sanaa...

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Sunnuntai    |   Essee

Essee: Talvi on tulossa

Kun kansainvälinen maailmanjärjestys murenee, asioista päätetään viidakon lailla, kirjoittaa Saska Saarikoski.



SOTA ON epävarmuuden valtakunta: kolme neljäsosaa sotaan liittyvistä tekijöistä on kiedottu suuremman tai pienemmän epävarmuuden sumuun, kirjoitti maailman kuuluisin sotateoreetikko, preussilainen Carl von Clausewitz.


Sodan sumu tuntuu leijuvan koko maailman yllä nyt, kun Turkki sotii kurdeja vastaan Syyriassa. Kuka on ystävä, kuka on vihollinen, ketkä ovat liittolaisia ja mitä tässä kaikessa on takana? Kaikki se on vielä sumun peitossa.

Turkin hyökkäys on uusi esimerkki siitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys murenee.

Kun suuret murskaavat pienet jalkoihinsa, maailma ajautuu kohti vahvemman valtaa. Se on pelottava tilanne kaikille maille, eikä vähiten Suomelle.

ASIAT ovat tapahtuneet nopeasti. Ei ole kulunut kuin kymmenen vuotta siitä, kun Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vetosi Prahassa kaunopuheisesti maailmanrauhan ja ydinaseriisunnan puolesta.

”Kun kansat ja kansakunnat antavat määritellä itsensä erojen kautta, kuilu niiden välillä kasvaa. Kun emme onnistu tavoittelemaan rauhaa, se pysyy ikuisesti tavoittamattomissa. Tiedämme, minne päädymme, kun valitsemme pelon emmekä toivoa. Yhteistyön ajatuksen hylkääminen tai torjuminen on helppo, mutta raukkamainen valinta. Niin alkavat sodat. Niin loppuu ihmiskunnan kehitys.”

Obama tarjosi muille yhteistyötä, mutta lähetti samalla varoituksen niille, jotka halusivat horjuttaa kansainvälisen järjestelmän tasapainoa. Se tarkoitti varsinkin Venäjää, joka oli vuotta aikaisemmin vallannut alueita Georgiasta.

AMERIKKALAISTEN mielestä maailmassa oli kylmän sodan jälkeen saatu todistaa rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien etenemistä. Mutta toisesta kulmasta tilanne näytti amerikkalaisten ylivallalta.

Toisesta näkökulmasta asioita katseli esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin, joka oli haastanut Yhdysvaltain ylivallan jo puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007.

Putinin mukaan amerikkalaiset käyttivät kansainvälistä oikeutta pelkkänä viikunanlehtenä omien etujensa ajamisessa ja niin, ettei kukaan ollut enää amerikkalaisilta turvassa. Hän vaati yksinapaisen maailman korvaamista moninapaisella.

”Uskon, että olemme saapuneet ratkaisevaan hetkeen, jossa meidän on vakavasti mietittävä maailmanlaajuisen turvallisuuden arkkitehtuuria”, Putin jyrisi.

Kahdessa puheessa toisiinsa törmäsivät kaksi maailmaa ja maailmankuvaa. Obaman optimismi oli julkisuudessa yhdistetty amerikkalaistutkija Francis Fukuyaman kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyaman mukaan liberaali demokratia oli voittanut ideologioiden kamppailun ja loppu historia olisi enää pientä säätöä.

Fukuyaman ajattelun oli kuitenkin jo vuonna 1996 haastanut toinen amerikkalainen tutkija Samuel Huntington kirjallaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Huntingtonin mukaan kylmän sodan loppuminen ei johtaisi liberaalien arvojen voittoon vaan kuuden tai seitsemän kulttuuripiirin väliseen kamppailuun.

Huntington oli oikeassa, Fukuyama väärässä – tai siltä ainakin nyt näyttää.
OBAMAN varoitukset kaikuivat kuuroille korville. Venäjä oli valinnut tiensä, eikä se kulje sillä enää yksin.

Obama ei suinkaan ole syytön tapahtuneeseen. Hän uskoi hyvään niin lujasti, että päätyi olemaan hyväuskoinen.

Juuri ennen Prahan puhettaan Obama oli lähettänyt ulkoministeri Hillary Clintonin viemään venäläisille pienen punaisen ­”reset-nappulan”, jolla maiden suhteet piti käynnistää uudestaan.

Pian selvisi, että amerikkalaisten nappulaan kirjoittama venäjänkielinen teksti ei tarkoittanutkaan käynnistämistä vaan ylikuormitusta.

Kuten tiedetään, ylikuormitus voi johtaa oikosulkuun.

VUONNA 2012 Obama varoitti Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallitusta käyttämästä kemiallisia aseita – tai muuten!

Kun Assad pian käytti kemiallisia aseita, Yhdysvallat ei toteuttanut uhkaustaan.

Obaman heikkous ei jäänyt Yhdysvaltain haastajilta huomaamatta. Vuonna 2014 Venäjä valloitti Krimin ja lähetti sotavoimia Itä-Ukrainaan. Vuotta myöhemmin sen joukot olivat jo Syyriassa.

Länsimaat määräsivät Venäjälle talouspakotteita, mutta varoivat kärjistämästä tilannetta. Venäjä ymmärsi, ettei sillä ollut suurta pelättävää, joten se saattoi toimia yhä röyhkeämmin.

Vuodeksi 2016 Putin oli suunnitellut isoa kaappausta Euroopassa. Venäjän agenttien ja avustajien piti murhata Montenegron pääministeri, vallata parlamentti ja siepata valta ennen kuin maa ehtii liittyä sotilasliitto Natoon. Hanke paljastui viime hetkessä.

PUTINIA odotti kuitenkin suurempi voitto. Vuoden 2016 lopulla Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Putinin ihailijaksi ja Venäjän ystäväksi vaalikampanjassaan ilmoittautunut Donald Trump. Venäjän trolliarmeija oli tehnyt yötä päivää töitä Trumpin puolesta, mutta Trumpin ei ole todistettu sopineen yhteispelistä venäläisten kanssa.

Kansainväliselle järjestykselle Trumpin voitto oli melkoinen järistys. Hillary Clinton olisi jatkanut toisen maailmansodan jälkeisellä suurella linjalla, jossa Yhdysvallat pyrkii takaamaan ja tasapainottamaan maailman vakautta yhdessä liittolaistensa kanssa.

Sen sijaan Trump haluaa antaa muun maailman hoitaa omat asiansa ja puuttua asioihin vain silloin, kun Yhdysvalloille on tarjolla rahaa tai muita suoria etuja. Maailmankuvaltaan Trump on lähempänä Vladimir Putinia kuin Barack Obamaa.

Trump on osoittanut lukuisia kertoja, että hän arvostaa raakaa voimaa. Viesti tuntuu menneen perille.

Vuosi sitten Saudi-Arabian lähettämät murhamiehet tappoivat ja paloittelivat toimittaja Jamal Khashoggin Istanbulissa. Murhan mitä ilmeisimmin tilannut kruununprinssi Muhammad bin Salman joutui hetkeksi vähän sivummalle, mutta kesäkuun lopun G-20-kokouksessa hän hymyili taas maailman johtajien ryhmäkuvan keskellä, Trumpin ja Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğanin välissä.

Yhdysvaltoja syytettiin takavuosina siitä, että se sekaantuu maailmanpoliisina muiden asioihin. Nyt poliisi kaveeraa konnien kanssa.

WASHINGTONISTA katseltuna maailma on pitkään näyttänyt uuvuttavalta sekasotkulta. Täällä on sotia, tuolla vallankaappauksia, siellä terroristeja – ja rasittavat ulkomaalaiset ovat joko syyttäneet amerikkalaisia tai halunneet heidän ratkaisevan kriisinsä.

Tavalliset amerikkalaiset ovat olleet yhä kyllästyneempiä loppumattomilta tuntuviin sotiin. Yhdysvaltain asema maailman johtajana on murentunut myös sisältäpäin.

Eurooppa on toivonut amerikkalaisilta tasavertaista kohtelua ja sotilaallista suojelua, mutta ei ole halunnut kuluttaa rahaa eikä ­liata käsiään.

Vuonna 2003 amerikkalainen turvallisuuspolitiikan taustavaikuttaja Robert Kagan sohaisi aihetta kirjallaan Paratiisin vartijat, jossa hän muistutti, että Eurooppa on saanut nauttia pitkästä rauhan ja vakauden kaudesta, koska Yhdysvallat on suojellut ase kädessä sen paratiisin portteja.

Viime vuonna Kagan julkaisi teoksen Jungle Grows Back, jossa hän varoitti, että kansainvälinen järjestys on romahtamassa ja maailma palaamassa viidakon lakiin.

”Historia on palaamassa. Valtiot turvautuvat vanhoihin tapoihinsa ja perinteisiinsä”, Kagan varoitti.

EUROOPPALAISEN korviin vanhat perinteet eivät kuulosta hyvältä. Sotaako kohti tässä tosiaan ollaan menossa?

Pelkän kysymyksenkin esittäminen tuntuu vaikealta, sillä Euroopassa sota on liian iso ja kauhea asia edes ajateltavaksi.

Washingtonista katsoen sekin asia näyttää toisenlaiselta, sillä Yhdysvallat on sotinut jossain päin maailmaa melkein koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Sieltä katsoen Eurooppa on ollut poikkeus pahassa maailmassa, paratiisi.

Euroopan kannalta huolestuttavaa on se, että sotavoiman käyttö tuntuu arkistuvan ja tulevan samalla koko ajan lähemmäs. Väkivallan käytön kynnys laskee.

Rauhaan uskominen alkaa näyttää typeryydeltä.

Samanlainen kehitys nähtiin toisen maailmansodan alla, kun Mantšurian, Abessinian ja Tšekkoslovakian kriisit opettivat diktaattoreille, kuinka alas demokratiat olivat valmiita kumartumaan sodan välttääkseen.

Eurooppalaisia nöyryytetään nyt Turkissa, jonka presidentti Erdoğan kolkutteli vielä muutama vuosi sitten Euroopan unionin portteja, mutta kiristää nyt hajanaisia EU-maita uhkaamalla hukuttaa maanosan pakolaisiin.

Putinin opit ovat menneet perille.

Jos Erdoğan saavuttaa sodalla tavoitteensa, kuka on vuorossa seuraavaksi? Olisiko eurooppalaisista tekemään mitään, jos serbit aloittaisivat hyökkäyksen Kosovossa?

Eikä Naton sateenvarjokaan tunnu enää niin turvalliselta suojalta, kun Yhdysvallat hylkäsi kurdiliittolaisensa Syyriassa.

Yhdysvaltojen arvostuksen romahdus voikin olla nykyisen kriisin tärkein seuraus. Jos amerikkalaisiin ei voi luottaa, moni maa joutuu miettimään asioita uudestaan.

Kun Suomi on suunnitellut hävittäjien ostamista, amerikkalaiskoneiden etuna on pidetty linkkiä Yhdysvaltoihin: Suomi ostaisi rautaa ja rakkautta.

Pelkkä rauta ei ole yhtä arvokasta.

JO aiemmin mainittu Montenegro liittyi Venäjän kaappausyrityksen jälkeen Natoon pikavauhtia vuonna 2017. Se ei tosin tarkoita, että maa olisi Trumpin mielestä puolustamisen arvoinen. Viime kesänä hän pohti Montenegron puolustamista Foxin haastattelussa: ”Montenegro on pikkuinen maa, jossa on todella vahvoja ihmisiä… todella hyvin aggressiivisia ihmisiä. He voivat heittäytyä aggressiivisiksi, ja onneksi olkoon, siinä sitä ollaan kolmannessa maailmansodassa.”

Sellaisia aikoja me nyt elämme. Trump ei ole löytänyt suurempaa moitittavaa Venäjästä, Turkista eikä Saudi-Arabiasta, mutta on maailmassa sentään yksi todella vaarallinenkin valtio: 630 000 asukkaan ja 2 000 sotilaan Montenegro.

MYÖHEMMIN Trumpin arveltiin toistelleen Montenegrosta asioita, jotka hän oli kuullut kahdenkeskisissä keskusteluissaan Putinilta. Samalla tavalla Trump on nyt perustellut kurdien hylkäämistä ilmeisesti yhdestä konservatiivikirjoittajan kolumnista saamillaan tiedoilla:

Trumpin mukaan kurdit ”eivät auttaneet meitä toisessa maailmansodassa, esimerkiksi Normandiassa – kun puhutaan eri taistelujen nimistä, niin he eivät olleet siellä”.

Ennen aikaan Yhdysvaltain presidenttiä oli tapana kutsua vapaan maailman johtajaksi, mutta nyt vapaalla maailmalla ei ole johtajaa.

Talvi on tulossa.

Tarua vai totta...

Minulla oli mahdollisuus käydä katsomassa Barcelonan vierasottelu. Valtava jalkapallostadion, valtava väkimäärä, valtava kannustushuuma. 
Aivan ottelun viimeisellä minuutilla Barcelonan huipputähdellä Lionel Messillä oli mahdollisuus ratkaista ottelu, mutta hän vetäisi pallon ainakin kahdeksanteen kerrokseen ja kaiken lisäksi pahasti ohi maalista. Ottelu päättyi yllättäen tasapeliin kotijoukkueen kannattajien riemuksi.

Minulla oli mahdollisuus jututtaa Messiä ottelun jälkeen pelaajien mennessä linja-autoonsa. 

Änkesin väkijoukon läpi ja kerroin, kuka ja mistä minä olen. "Ai sieltä Lumilinnakaupungista, siellä en ole vielä käynytkään. Kylläkin Suomessa, mm. Kuusamossa perheeni kanssa." totesi Messi.

Totesin hänelle, että hänen viime minuutin laukauksensa oli tosi surkea. Siitä olisi kemiläinen, edesmennyt jalkapallofani, Boris Kotkansalo todennut:"Se oli kivimies Surakaisen potku!" 
Messi myönsi laukauksensa olleen tosiaan surkea eikä osannut sanoa muuta syytä kuin huono laukaisuasento kehnoon laukaukseensa.

Tällaisen viime yön unen kerroin vaimolleni hetki sitten aamukahvia juodessamme...

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Schindlerin lista

Katselimme eilen televisiosta toistamiseen alla olevan elokuvan. Se on järkyttävän koskettava, jonka toivoo mahdollisimman monen katsovan aistiakseen maaiman/ihmisten järjettömyyttä...


Schindlerin lista

Siirry navigaatioonSiirry hakuun
Schindlerin lista
Schindler’s List
Elokuvan juliste
Elokuvan juliste
OhjaajaSteven Spielberg
KäsikirjoittajaSteven Zaillian
TuottajaSteven Spielberg
Gerald R. Molen
Branko Lustig
SäveltäjäJohn T. Williams
KuvaajaJanusz Kaminski
LeikkaajaMichael Kahn
PääosatLiam Neeson
Ben Kingsley
Ralph Fiennes
Valmistustiedot
ValmistusmaaYhdysvallat
TuotantoyhtiöUniversal Pictures
Amblin Entertainment
Ensi-iltaYhdysvaltain lippu 15. joulukuuta 1993
Suomen lippu 4. maaliskuuta 1994
Kesto197 minuuttia
Alkuperäiskielienglantihepreasaksapuola
Budjetti22 000 000 dollaria
Tuotto321 200 000 dollaria
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Schindlerin lista (engl. Schindler’s List) on vuonna 1993 ensi-iltansa saanut Steven Spielbergin ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva. Elokuva perustuu Thomas Keneallyn romaaniin Schindlerin lista (Schindler’s Ark, myöhemmin Schindler’s List). Elokuvan pääosia näyttelevät Liam NeesonBen Kingsley ja Ralph Fiennes.
Schindlerin lista seuraa juutalaisten jatkuvasti heikentyvää asemaa Puolassa holokaustin aikana, kodeistaan karkoituksesta aina Auschwitzin teloituksiin asti, noudattaen erittäin tarkasti tapahtumien todellista kulkua. Elokuva kertoo saksalaisesta yrittäjästä, Oskar Schindleristä, joka pelasti yli tuhannen puolanjuutalaisen hengen holokaustissa toisen maailmansodan aikana. Elokuvan nimi viittaa listaan, jossa oli niiden juutalaisten nimet, jotka Schindler otti töihin tehtaaseensa.
Elokuva on lähes kokonaan mustavalkoinen. Vain esi- ja loppunäytös, pikkutytön punainen takki ja kynttilänliekki ovat värillisiä.
Schindlerin listaa pidetään yleisesti Spielbergin siihenastisen uran parhaimpana elokuvana, josta hän myös sai parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon.[Teos poikkeaa kaikista hänen aikaisemmista töistään. Monet epäilivätkin Spielbergin kykyä käsitellä näin vakavaa ja arkaluontoista aihetta, kun hän ilmoitti tekevänsä Schindlerin listan. Elokuva oli kuitenkin arvostelumenestys. Claude Lanzmann, joka ohjasi holokaustista kertovan Shoah -dokumentin 1985, oli kuitenkin päinvastaista mieltä. Hänen mielestään elokuva oli ”hyväntuulista viihdettä 1900-luvun pahimmasta rikoksesta”.
Yhdysvalloissa Schindlerin lista on erityisen arvostettu ja siellä sitä pidetään Spielbergin mestariteoksena ja yhtenä parhaimmista yhdysvaltalaisista holokaustielokuvista. Allmovien kriitikko piti sitä jopa elokuvahistorian merkkipaaluna. Yhdysvalloissa elokuvaa käytetään usein opetusvälineenä.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Mitä tänään tähän asti...

Eilen en oikeastaan tehnyt muuta "merkittävää" kuin pistin muutaman sähköpostin liikkeelle. Mitä niistä seuraa, ken elää, hän näkee...

No iltamyöhään "pöhlöyttäni" intouduin katselamaan pätkittäin Subleffan Isku Mogadishuun. Se on infon mukaan tositapahtumiin perustuva sotaelokuva Yhdysvaltain pahasti pieleen menneestä sotilasoperaatiosta Somaliassa/USA 2001. Olihan varsinaista teurastusta! 

Ilmeisesti tälläkin elokuvalla on jokin tarkoituksensa. Tuntui välillä siltä, että kyseessä oli videopeli, jossa suuret johtajat valvonkeskuksessa liikuttelivat sotilaita kentällä kuolemaan...

Tänään perinteisten aamutoimien jälkeen pistin työvaatteet päälle ja lähdin ulos varustautumaan talven tuloon. Huomasin taas kerran, että siihen liittyy aikamoinen määrä työtehtäviä. Vaimoni näytti alkaneen keittiönikkunan pesun. Aikoi lähteä kauppareissun myös tekemään...

Ensi alkuviikosta meillä onkin etelänvieraita.

Nyt minä alan päärakennuksen takan lämmitykseen. Se on ollut viime aikoina mielenkiintoinen, haasteellinen tapahtuma...

perjantai 11. lokakuuta 2019

Kansainvälinen järjestys horjuu eivätkä valtio­rajat ole pyhiä – kehitys on ”Suomen kannalta huolestuttavaa”

Hmmmmm - niinpä - valtionrajat eivät ole enää pyhiä, se on niin sanottu uusi normaali. Syytä olla Suomessakin huolissaan...

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Politiikka    |   HS-analyysi

Kansainvälinen järjestys horjuu eivätkä valtio­rajat ole pyhiä – kehitys on ”Suomen kannalta huolestuttavaa”

Venäjän toiminta Krimillä ja Turkin hyökkäys Syyriassa ovat omiaan muokkaamaan sitä, mitä kansainvälisessä toiminnassa pidetään normaalina, arvioi tutkija.

Tilaajille


KUN VENÄJÄ valtasi Krimin vuonna 2014, kansainvälinen järjestys muuttui.

Euroopassa oli eletty pitkään aikaa, jolloin valtioiden rajoja ei enää muuteltu sotilasvoimalla. Jo Georgiassa vuonna 2008 tätä periaatetta oli horjutettu pienemmässä mittakaavassa.

Nyt Euroopan ja Lähi-idän rajalla sijaitseva Nato-maa Turkki on hyökännyt etelärajansa yli Syyrian kurdialueelle.

Mitä se kertoo kansainvälisestä järjestyksestä?

”Tekijät, jotka estävät avointa väkivallan käyttöä, eivät ole enää yhtä merkittäviä kuin aiemmin. Kansainvälinen yhteisö ei kykene yhteisesiintymiseen tällaista rikkojaa kohtaan”, sanoo pitkän uran ulkopolitiikassa tehnyt ministeri Jaakko Iloniemi.


”Pahimmassa tapauksessa seuraus on se, että kansainvälinen voimakeinojen käytön sieto muuttuu suuremmaksi eli voimakeinojen käyttöön reagoidaan laiskasti.”
TURKIN voimatoimet kurdialueilla eivät ole sinänsä uusia. Se perustelee niitä muun muassa terrorismin torjumisella. Viimeksi vuonna 2018 Turkki valtasi kurdeilta Afrinin alueen, joka sijaitsee Syyrian luoteisosassa.

Uutta ei ole myöskään se, että Yhdysvallat ikään kuin hylkäsi kurdiliittolaisensa, kun Yhdysvaltojen joukot perääntyivät alueelta presidentti Donald Trumpin siunauksella.

Hiukan vastaava tilanne nähtiin Persianlahden sodan jälkeen, kun kurdit jätettiin oman onnensa nojaan, vertaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola. Tuolloin kurdit nousivat kapinaan Irakin johtajaa Saddam Husseinia vastaan eivätkä saaneet sotilaallista apua Yhdysvalloilta.


Pohjois-Irakiin luotiin lentokieltoalue. Tämä huoletti Turkkia, joka teki tuolloinkin interventioita rajan yli.

LAAJEMMIN tulkittuna Turkin toiminnan voi kuitenkin nähdä osana uudenlaista kansainvälistä ympäristöä.

Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvallat on vetäytynyt yhä voimakkaammin monenkeskisestä toiminnasta ja roolistaan maailmanpoliisina. Trump on myös ollut haluton sotkeutumaan kalliisiin sotiin ulkomailla. Se jättää alueellisille valloille tilaa toimia.
”Washingtonissa lasketaan, että voiman laajamittaiseen käyttöön liittyy Yhdysvaltojen näkökulmasta yhä enemmän riskejä”, Aaltola sanoo.

”Tämä tendenssi on vahvistumassa, mikä aiheuttaa sitä, että alueellisten valtojen, kuten Turkin ja Venäjän, rooli korostuu. Syntyy myös uusia toimijoita, kuten Isis.”

Voimankäytöstä on hänen mukaansa myös tullut entistä sallitumpaa, normaalimpaa.

Euroopassa Yhdysvaltojen rooliin maailmalla on aika ajoin suhtauduttu varsin kriittisesti, ja mielenosoituksia on nähty Suomenkin kaduilla. Vastaisuudessa Yhdysvaltojen rooli saatetaan nähdä toisessa valossa.

Tähän uskoo ainakin presidentti Sauli Niinistö.

”Mehän kaikki tiedämme, että hän [Trump] on ollut aika pidättyväinen eräänlaisen maailmanpoliisin rooliin, joka aikanaan herätti Euroopassa arvosteluakin. Nyt Yhdysvaltoja saatetaan jäädä kaipaamaan”, hän sanoi Ylen haastattelussa.

LUE MYÖS:Kommentti: Turkin hyökkäyksen seurauksena Isisin jäsenet saattavat päästä vapaaksi

ENTÄ miten kehitys heijastuu Suomeen?

Suoraan tai heti vaikutukset lienevät vähäisiä. Tiedossa on kuitenkin, että epävakaus Syyriassa ja Turkissa on omiaan luomaan epävakautta myös Euroopassa, jos esimerkiksi siirtolaisten tulo kiihtyisi uudelleen, kuten ulkoministeri Pekka Haavisto on jo varoitellut. Myös terroristijärjestö Isis voi jälleen vahvistua.

Laajempaa maailmanpoliittista kehitystä katsottaessa pienen Suomen intresseissä ei ole, että alueellisten valtojen ja suurvaltojen rooli korostuu monenkeskisyyden kustannuksella.

Esimerkiksi Natossa yhtenäisyys on jo rakoillut. Yhdysvaltojen vetäytyessä kansainvälisiltä areenoilta ei ylipäätään ole enää olemassa yhtä kansainvälisiä suhteita tahdittavaa ja intressejä sovittelevaa tahoa, Aaltola sanoo.

”Kun Yhdysvallat ei sitä enää tee, niin sitä ei tee kukaan ja alueelliset vallat kokevat, että heidän hetkensä on koittanut. Tämä on tietenkin Suomen kannalta huolestuttavaa”, Aaltola sanoo viitaten Venäjään.

VENÄJÄN toiminta Krimillä tai vaikka Saudi-Arabian toiminta Jemenissä ja nyt myös Turkin toiminta ovat omiaan muokkaamaan sitä, mitä pidetään normaalina, Aaltola arvioi.

”Siinähän luodaan ennakkotapauksia asioille. Jos Turkki tekee noin, onko se nyt niin kummallista, että Venäjä on läsnä Itä-Ukrainassa.”

Samalla uusi maailmantila voi tarkoittaa, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja – sotilaallinen liittoutumattomuus, itsenäinen puolustus ja oman tontin hoitaminen – saa aiempaa enemmän ymmärrystä, erityisesti Yhdysvalloissa.

”Ennen meitä kummasteltiin, kun emme ole Natossa. Nyt meitä ihaillaan, kun emme tukeudu Yhdysvaltoihin. Meidän Washington-suhteemme on toimivampi kuin vaikkapa Viron Washington-suhde”, Aaltola summaa.

Lisäys klo 9.10: Lisätty sitaatti presidentti Niinistön haastattelusta.