SE ALKOI hautajaisten jälkeen, kuukausia kestänyt siivous- ja järjestelyrumba. Mummin asunto piti tyhjentää.
Riitaa ei tullut mistään, mutta perheenjäsenistä paljastui erilaisia tavarasuhteita. Yksi halusi säilyttää, toinen kierrättää. Kaatopaikkaa kavahtivat onneksi kaikki.
ISOÄITINI oli ihana ja tavallinen. Hänen kotinsa oli täynnä esineitä, joita on lukemattomissa suomalaismummoloissa: tv-tuoleja, persialaismattoja, kristallikruunu, ryijy, kukallisia astiasarjoja.
Mitä ihmettä kaikelle pitäisi tehdä? Kierrätyskeskuksessa tavarat vain sulautuisivat arvottomaan massaan.
Monta kertaa viikossa perheen chat-ryhmään kilahti kuva ja viesti: Haluaako joku tämän tuolin? Hopeisia tarjoiluvateja? Kolmekymmentä pitsiliinaa? Kohdatessamme nyssykät vaihtoivat omistajaa – ja urakka keveni.
Tavaroilla on meihin valtaa ja vaikutusta, kirjoittaa kulttuurihistorioitsija ja ammattijärjestäjä Ilana Aalto kirjassaan Paikka kaikelle.
Ja kun tyhjentää läheisen kotia, tällainen rajaus on mahdoton. Esineiden tuottamat tunteet ovat myös kipeitä.
Mummilasta löytyi vielä papankin tavaroita. Miksi hänen piti kuolla niin varhain?
SIIRTOLAISUUTTA tutkinut Clair Wills kertoo teoksessaan Lovers and Strangers: An Immigrant History of Postwar Britain äidistään, joka muutti siirtolaisena Irlannista Britanniaan. Kun Willsin iäkkäät vanhemmat muuttivat pienempään asuntoon, piti äidin tavaravuorta karsia.
Wills ymmärsi, ettei äiti ollutkaan tavarahamsteri. Hän loi esineiden avulla omaa historiaansa, sillä osa siitä oli jäänyt vanhaan kotimaahan.
Minulla on urakan jälkeen mummin ja isomummin käsin kirjailemia lakanoita niin paljon, että ne riittäisivät moottoritielle aseteltuina kotiseudulle asti. 1980-luvun vaatteista aion tuunata päällepantavaa itselleni. Kahvit voin juoda arkenakin kultareunaisista kupeista.
Viimeinen isovanhempi on poissa ja historiani ohentunut. Esineet kannattelevat yhteyttä menneeseen.
Kirjoittaja on HS:n toimittaja.
