MIKSI Suomen ja Ruotsin sotilaallinen yhteistyö ja puolustuksen vahvistaminen sai Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun uhkaamaan niitä vastatoimilla?
Tämä on kysymys, jota on viime aikoina paljon pohdittu – eikä vain Helsingissä ja Tukholmassa. Perussyy huoleen on selvä: Puolustuksen vahvistaminen närästää yleensä vain sitä osapuolta, jolla itsellään on pahat mielessä. Tällä kertaa huolenaiheita on ollut muitakin.
Jotta niitä ymmärtäisi, on syytä vielä kerran toistaa se, mitä Šoigu väitti Suomesta ja Ruotsista puhuessaan Venäjän puolustusministeriön kollegion kokouksessa 24. heinäkuuta:
”Toukokuussa solmittiin sopimus, joka avaa niille täydellisen osallistumisen Naton harjoituksiin ja kyvyn käyttää sen komento-, valvonta- ja asejärjestelmiä. Vastavuoroisesti Nato sai täydet oikeudet käyttää niiden ilmatilaa ja aluevesiä”.
VÄHÄISIN ongelma tässä on se, ettei tällaista sopimusta ole olemassa.
Tämä tosin jäi huomaamatta niin venäläiseltä medialta kuin monilta, jotka Suomessa levittivät Šoigun sanomaa.
Puolustusministeriön verkkosivuilla on julkaistu Suomen tekemien sopimusten tekstit. Toukokuussa solmittiin kyllä Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain välinen kolmikantainen aiesopimus, joka liittyy maiden väliseen sotilaallisten tietojen vaihtoon. Naton järjestelmistä tai oikeuksista ei sopimuksessa sanota mitään.
Kahta kuukautta myöhemmin solmittiin tosin Suomen ja Ruotsin välinen, huomattavasti yksityiskohtaisempi ja monipuolisempi puolustusyhteistyötä koskeva yhteisymmärryspöytäkirja. Siinä kuitenkin todetaan, ettei sopimus sisällä mitään keskinäistä puolustusvelvoitetta.
Šoigun laajan ja polveilevan esityksen lukijoille, toisin kuin ehkä kuulijoille, kävi pian selväksi, että Šoigulta olivat vuodet menneet sekaisin. Tähtäimessä ehkä olikin jo vuonna 2014 solmittu niin sanottu isäntämaasopimus. Siitäkin hän esitti sopimuksen vastustajien jo moneen kertaan valheeksi todistetun tulkinnan.
MIKSI siis Šoigu valehteli alaisilleen?
Monet ovat etsineet vastausta Donald Trumpin ja Vladimir Putinintaannoisesta huipputapaamisesta Helsingissä. Näin siksi, että Šoigu vakuutti puheessaan tapaamisen voivan johtaa ”syvällisempään sotilaalliseen yhteistyöhön sekä Yhdysvaltain että Nato-maiden kanssa”.
Kukaan ei varmasti tunnu tietävän, mitä ja mistä päämiehet Helsingissä puhuivat kahden kesken. Venäjällä keskusteluista on esitetty pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jotka lännessä on sitten järjestään kumottu. Käteen on jäänyt vaikutelma, että pelkkä sekaannus näyttää palvelevan Venäjän tarkoituksia hyvin.
SYNKEMPI tulkinta on se, että Venäjällä on otettu vakavissaan presidentti Trumpin toteamus, jonka mukaan maiden huonot suhteet ovat yksinomaan hänen edeltäjiensä syytä – ne eivät siis johdu Venäjän toimista Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Venäjän kannalta tämä merkitsee sitä, että mitään ei tarvitse muuttaa ja kaikki on luvallista – myös valheiden levittäminen ystävällismielisistä naapurimaista.
Kummankin maan presidentille on ollut tärkeää todistella jälkikäteen, että itse neuvottelut sujuivat tosi hyvin, ongelmia oli vain tiedotustilaisuudessa. Nekin olivat vähäisiä: Trumpilta jäi yksi sana puuttumaan ja Putinilta lipsahti yksi sana liikaa. Jos tällainen mielikuva tulee hyväksytyksi, sen varaan voidaan rakentaa paljon.
MITÄ sitten rakennetaan? Tuskin kuitenkaan pysyvää liennytystä, rauhaa ja yhteisymmärrystä kahden suurvallan välille, vaikka monet tuntuvat pitävän tällaista suhteiden kehitystä ei vain suotavana, vaan myös mahdollisena.
Ulkopoliittinen instituutti julkaisi toukokuussa ensiluokkaisen raportin, jonka nimi on maallikolle käsittämätön ”Hybridivaikuttaminen ja demokratian resilienssi”.
Siinä esitellään Venäjän ulkopoliittisen vaikuttamisen ytimessä oleva kiilastrategia – pyrkimystä heikentää vastustajaa sisältä käsin ja hajottaa sen muodostamat liittokunnat.
Työssä käännetään alkuperäistä tarkoitustaan vastaan ne arvot, jotka me itse koemme arvokkaiksi: sanan- ja lehdistön vapaus, vapaakauppa ja vapaat vaalit. Vihapuheen, valheiden, uhkailun, korruption, informaatiovaikuttamisen ja hakkeroinnin myötä ne valjastetaan palvelemaan muita päämääriä.
Tästä Šoigun esiintymisessä pohjimmaltaan oli kyse.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ulkomaantoimittaja, joka on työskennellyt Moskovassa, Washingtonissa ja Brysselissä.
Puolustusministeriön verkkosivuilla on julkaistu Suomen tekemien sopimusten tekstit. Toukokuussa solmittiin kyllä Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain välinen kolmikantainen aiesopimus, joka liittyy maiden väliseen sotilaallisten tietojen vaihtoon. Naton järjestelmistä tai oikeuksista ei sopimuksessa sanota mitään.
Kahta kuukautta myöhemmin solmittiin tosin Suomen ja Ruotsin välinen, huomattavasti yksityiskohtaisempi ja monipuolisempi puolustusyhteistyötä koskeva yhteisymmärryspöytäkirja. Siinä kuitenkin todetaan, ettei sopimus sisällä mitään keskinäistä puolustusvelvoitetta.
Šoigun laajan ja polveilevan esityksen lukijoille, toisin kuin ehkä kuulijoille, kävi pian selväksi, että Šoigulta olivat vuodet menneet sekaisin. Tähtäimessä ehkä olikin jo vuonna 2014 solmittu niin sanottu isäntämaasopimus. Siitäkin hän esitti sopimuksen vastustajien jo moneen kertaan valheeksi todistetun tulkinnan.
MIKSI siis Šoigu valehteli alaisilleen?
Monet ovat etsineet vastausta Donald Trumpin ja Vladimir Putinintaannoisesta huipputapaamisesta Helsingissä. Näin siksi, että Šoigu vakuutti puheessaan tapaamisen voivan johtaa ”syvällisempään sotilaalliseen yhteistyöhön sekä Yhdysvaltain että Nato-maiden kanssa”.
Kukaan ei varmasti tunnu tietävän, mitä ja mistä päämiehet Helsingissä puhuivat kahden kesken. Venäjällä keskusteluista on esitetty pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jotka lännessä on sitten järjestään kumottu. Käteen on jäänyt vaikutelma, että pelkkä sekaannus näyttää palvelevan Venäjän tarkoituksia hyvin.
SYNKEMPI tulkinta on se, että Venäjällä on otettu vakavissaan presidentti Trumpin toteamus, jonka mukaan maiden huonot suhteet ovat yksinomaan hänen edeltäjiensä syytä – ne eivät siis johdu Venäjän toimista Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Venäjän kannalta tämä merkitsee sitä, että mitään ei tarvitse muuttaa ja kaikki on luvallista – myös valheiden levittäminen ystävällismielisistä naapurimaista.
Kummankin maan presidentille on ollut tärkeää todistella jälkikäteen, että itse neuvottelut sujuivat tosi hyvin, ongelmia oli vain tiedotustilaisuudessa. Nekin olivat vähäisiä: Trumpilta jäi yksi sana puuttumaan ja Putinilta lipsahti yksi sana liikaa. Jos tällainen mielikuva tulee hyväksytyksi, sen varaan voidaan rakentaa paljon.
MITÄ sitten rakennetaan? Tuskin kuitenkaan pysyvää liennytystä, rauhaa ja yhteisymmärrystä kahden suurvallan välille, vaikka monet tuntuvat pitävän tällaista suhteiden kehitystä ei vain suotavana, vaan myös mahdollisena.
Ulkopoliittinen instituutti julkaisi toukokuussa ensiluokkaisen raportin, jonka nimi on maallikolle käsittämätön ”Hybridivaikuttaminen ja demokratian resilienssi”.
Siinä esitellään Venäjän ulkopoliittisen vaikuttamisen ytimessä oleva kiilastrategia – pyrkimystä heikentää vastustajaa sisältä käsin ja hajottaa sen muodostamat liittokunnat.
Työssä käännetään alkuperäistä tarkoitustaan vastaan ne arvot, jotka me itse koemme arvokkaiksi: sanan- ja lehdistön vapaus, vapaakauppa ja vapaat vaalit. Vihapuheen, valheiden, uhkailun, korruption, informaatiovaikuttamisen ja hakkeroinnin myötä ne valjastetaan palvelemaan muita päämääriä.
Tästä Šoigun esiintymisessä pohjimmaltaan oli kyse.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ulkomaantoimittaja, joka on työskennellyt Moskovassa, Washingtonissa ja Brysselissä.
- VenäjäSeuraa
- Trumpin ja Putinin tapaaminen HelsingissäSeuraa
- Jarmo Mäkelän kolumnitSeuraa
- KolumniSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti