Lähiomaisemme on Länsi-Pohjan Keskussairaalan teho-osastolla viidettä vuorokautta.
Kävin siellä toistamiseen hetki sitten.
Kyllä tekniikan keskellä, piuhojen ja letkujen keskellä oli kertakaikkisen hauras ihminen. Potilas oli happinaamarin peittämänä osittain ummessa silmin. Kysyin häneltä: "Tunnethan sinä minut?" "Aki... " tuli vastaus välittömästi.
Eipä siinä paljoakaan läppä niin sanotusti lentänyt, mutta muutamia ihan järkeviä sananvaihtoja.
Viereisessä loosissa, sermin takana oli hoito-operaatiota menossa, jonka johdosta pohdiskelin pois lähtemistä. "Älä mene, älä mene..." hän sanoi. Ensimmäistä kertaa sana kuolema oli iskeytynyt hänen sanomisiin tällä sairaalareissulla. Hänen silmänsä olivat pelottavan hailakkaat...
Hänen silmäluomensa tuntuivat raskailta ja hengitys edelleen vaivalloiselta, joten päätin olla rasittamatta häntä enemmälti.
Sanoin tulevani huomenna pistäytymään. Hänen olemuksestaan olin aistivinani, että kaikki on nyt epävarmaa...
Sairaalasta kotiin ajellesani - noin kaksi kilometriä - vilisi pääkopassani monia lähiajan tapahtumia ja ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti