LYHYT arvio kuntavaaleista kuuluu: hyvät asiat voittivat ja huonot hävisivät. Yksi asia on kuitenkin vakavan pohdinnan aihe: miksi pääoppositiopuolue Sdp sai historiansa huonoimman kuntavaalituloksen?
Ihmisoikeusasiat tuskin ratkaisivat näitä vaaleja, mutta tulosta kannattaa arvioida myös siitä näkökulmasta.
Vihreät oli suurin voittaja. He ovat puolustaneet näkyvimmin turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia ja vastustaneet vihanlietsontaa. Samaa ovat tehneet vaalien kaksi muuta voittajaa, vasemmistoliitto ja Rkp. Hallituspuolueista menestyi parhaiten kokoomus, joka on niistä ainoana pitänyt esillä ihmisoikeuksia.
Monet parhaiten menestyneistä eri puolueiden ehdokkaistakin puolustivat suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia.
Perussuomalaiset on suhtautunut kielteisimmin turvapaikanhakijoiden oikeuksiin, ja sen piirissä on rehottanut jopa avointa rasismia. Jotkut perussuomalaiset ovat pilkanneet puolueita ja ehdokkaita, jotka ovat puolustaneet oikeuksia, jotka turvapaikanhakijoille kuuluvat sekä Suomen lain että kansainvälisten sopimusten mukaan.
Pilkatut voittivat, pilkkaaja koki murskatappion. Ihmisyys voitti, ihmisviha hävisi. Suomalaiset ovat sivistyskansaa.
VAALITULOS saattoi olla osa eurooppalaista henkistä käännekohtaa. Oikeistopopulismin juna oli kulkenut jo pysähtymättä ohi Wienin ja Amsterdamin, nyt myös Helsingin. Pian se ohittanee myös Pariisin ja Berliinin. Osa perussuomalaisista uskoo, että puolue palaa voittojen tielle, kunhan nousee tähän junaan. Se juna meni jo.
Oppositiopuolueista varsinkin vihreiden, vasemmistoliiton ja Sdp:n vaaliteemat olivat lähes identtisiä, eikä Rkp:nkään sanoma niistä isosti poikennut, ei edes kristillisdemokraattien. Kaikki ne muun muassa puolustivat koulutusta ja arvostelivat hallituksen sote-linjaa. Merkittävä ero oli se, että Sdp ei puolueena sanonut yhtään mitään ihmisoikeuksista, yksittäiset demariehdokkaat kyllä.
Muut oppositiopuolueet voittivat, Sdp hävisi. Muut olivat uskottavia, Sdp ei.
HALLITUKSEN epäsuosio on lähes aina kasvattanut pääoppositiopuolueen kannatusta. Näin ei käynyt nyt, vaikka Juha Sipilän (kesk) hallituksen politiikka on ollut erityisen poukkoilevaa ja kylmäkiskoista.
Edes perussuomalaisten suurtappio ei auttanut Sdp:tä. Osa demareistahan on laskenut sen varaan, että puolue saisi takaisin perussuomalaisiin karanneet työläisäänestäjänsä. Eipä saanut – tai jos sai, menetti saman verran muita.
Sdp:n päällimmäisin ongelma on puheenjohtaja Antti Rinne. Puheenjohtaja on avainasemassa nykypolitiikassa, jossa julkisuuden hallinta ratkaisee. Timo Soini toi aiemmin jytkyjä perussuomalaisille, Ville Niinistö nyt voiton vihreille ja Li Andersson vasemmistoliitolle.
Rinne sen sijaan vei voiton Sdp:ltä. Vain sokeasti puolueuskovaiset demarit eivät näe hänessä mitään ongelmaa. Likimain jokaiselle muulle hänen esiintymistensä katselu ja kuuntelu olivat silkkaa kärsimystä, taas.
Sdp:n ongelmat ovat kuitenkin syvemmällä kuin puheenjohtajassa. Puolue ei ole kyennyt uudistumaan, vaikka maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet.
OSALLISTUIN Avun toimittajana Sdp:n Hämeenlinnan puoluekokoukseen vuonna 2008. Laskin silloin, että kaksi kolmasosaa edustajista oli joko suoraan tai välillisesti Sdp:n leivissä: puolue- ja ay-toimitsijoita, kansanedustajia ja heidän avustajiaan, kuntien ja valtion palkollisia.
Olen seurannut paria muutakin Sdp:n puoluekokousta, ja havaintoni on ollut sama. Sdp ei ole puolue, vaan säätiö. Ei tällainen joukko kumouksia tee. Sen etu on, ettei mikään muutu, totesin Hämeenlinnassa. Uskon, että Sdp:n säätiömäisyys on yhä tärkein syy siihen, ettei puolue kykene uudistumaan eikä nuortumaan.
Sdp on kuin savusauna, jonka lämmössä on mukava köllötellä tutussa ja turvallisessa seurassa. Köllöttely jatkui helmikuussa Lahden puoluekokouksessa. Kokous ei halunnut muuttaa mitään, koska kaikki oli jo niin hyvin ja varmat voitot odottivat.
Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä.
Ihmisoikeusasiat tuskin ratkaisivat näitä vaaleja, mutta tulosta kannattaa arvioida myös siitä näkökulmasta.
Vihreät oli suurin voittaja. He ovat puolustaneet näkyvimmin turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia ja vastustaneet vihanlietsontaa. Samaa ovat tehneet vaalien kaksi muuta voittajaa, vasemmistoliitto ja Rkp. Hallituspuolueista menestyi parhaiten kokoomus, joka on niistä ainoana pitänyt esillä ihmisoikeuksia.
Monet parhaiten menestyneistä eri puolueiden ehdokkaistakin puolustivat suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia.
Perussuomalaiset on suhtautunut kielteisimmin turvapaikanhakijoiden oikeuksiin, ja sen piirissä on rehottanut jopa avointa rasismia. Jotkut perussuomalaiset ovat pilkanneet puolueita ja ehdokkaita, jotka ovat puolustaneet oikeuksia, jotka turvapaikanhakijoille kuuluvat sekä Suomen lain että kansainvälisten sopimusten mukaan.
Pilkatut voittivat, pilkkaaja koki murskatappion. Ihmisyys voitti, ihmisviha hävisi. Suomalaiset ovat sivistyskansaa.
VAALITULOS saattoi olla osa eurooppalaista henkistä käännekohtaa. Oikeistopopulismin juna oli kulkenut jo pysähtymättä ohi Wienin ja Amsterdamin, nyt myös Helsingin. Pian se ohittanee myös Pariisin ja Berliinin. Osa perussuomalaisista uskoo, että puolue palaa voittojen tielle, kunhan nousee tähän junaan. Se juna meni jo.
Oppositiopuolueista varsinkin vihreiden, vasemmistoliiton ja Sdp:n vaaliteemat olivat lähes identtisiä, eikä Rkp:nkään sanoma niistä isosti poikennut, ei edes kristillisdemokraattien. Kaikki ne muun muassa puolustivat koulutusta ja arvostelivat hallituksen sote-linjaa. Merkittävä ero oli se, että Sdp ei puolueena sanonut yhtään mitään ihmisoikeuksista, yksittäiset demariehdokkaat kyllä.
Muut oppositiopuolueet voittivat, Sdp hävisi. Muut olivat uskottavia, Sdp ei.
HALLITUKSEN epäsuosio on lähes aina kasvattanut pääoppositiopuolueen kannatusta. Näin ei käynyt nyt, vaikka Juha Sipilän (kesk) hallituksen politiikka on ollut erityisen poukkoilevaa ja kylmäkiskoista.
Edes perussuomalaisten suurtappio ei auttanut Sdp:tä. Osa demareistahan on laskenut sen varaan, että puolue saisi takaisin perussuomalaisiin karanneet työläisäänestäjänsä. Eipä saanut – tai jos sai, menetti saman verran muita.
Sdp:n päällimmäisin ongelma on puheenjohtaja Antti Rinne. Puheenjohtaja on avainasemassa nykypolitiikassa, jossa julkisuuden hallinta ratkaisee. Timo Soini toi aiemmin jytkyjä perussuomalaisille, Ville Niinistö nyt voiton vihreille ja Li Andersson vasemmistoliitolle.
Rinne sen sijaan vei voiton Sdp:ltä. Vain sokeasti puolueuskovaiset demarit eivät näe hänessä mitään ongelmaa. Likimain jokaiselle muulle hänen esiintymistensä katselu ja kuuntelu olivat silkkaa kärsimystä, taas.
Sdp:n ongelmat ovat kuitenkin syvemmällä kuin puheenjohtajassa. Puolue ei ole kyennyt uudistumaan, vaikka maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet.
OSALLISTUIN Avun toimittajana Sdp:n Hämeenlinnan puoluekokoukseen vuonna 2008. Laskin silloin, että kaksi kolmasosaa edustajista oli joko suoraan tai välillisesti Sdp:n leivissä: puolue- ja ay-toimitsijoita, kansanedustajia ja heidän avustajiaan, kuntien ja valtion palkollisia.
Olen seurannut paria muutakin Sdp:n puoluekokousta, ja havaintoni on ollut sama. Sdp ei ole puolue, vaan säätiö. Ei tällainen joukko kumouksia tee. Sen etu on, ettei mikään muutu, totesin Hämeenlinnassa. Uskon, että Sdp:n säätiömäisyys on yhä tärkein syy siihen, ettei puolue kykene uudistumaan eikä nuortumaan.
Sdp on kuin savusauna, jonka lämmössä on mukava köllötellä tutussa ja turvallisessa seurassa. Köllöttely jatkui helmikuussa Lahden puoluekokouksessa. Kokous ei halunnut muuttaa mitään, koska kaikki oli jo niin hyvin ja varmat voitot odottivat.
Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä.
- Kuntavaalit 2017Seuraa
- Yrjö Raution kolumnitSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti