OLETKO ikinä miettinyt, miltä Tatu Rauhamäestä tuntuu? Kärsiikö hän?
Kärsimys liittyy olennaisesti pääsiäiseen, ja pääsiäisen hengessä voi pohtia sunnuntaina 9. huhtikuuta käytyjä kuntavaaleja. Erityisesti kuntavaaleissa pudonneita.
Demokratiariitti oli näet monille Helsingin keskeisimpiin kuuluville vallankäyttäjille äärimmäisen tyly.
Kenties irvokkain kohtalo oli kaupunginhallituksen puheenjohtajalla Tatu Rauhamäellä. Rauhamäki putosi Helsingin vaikutusvaltaisimman poliitikon paikalta kokoomusryhmän viidenneksi varavaltuutetuksi. Asetelma vastaisi pääministerin romahtamista eduskuntavaaleissa.
Sylettäähän se, sanoi Rauhamäki haastattelussa kolme päivää vaalien jälkeen. Mutta sanoi hän paljon muutakin kiinnostavaa.
Rauhamäki kertoi muun muassa, miltä tuntuu, kun tippuu valtuustosta osittain oman kaverinsa äänivyöryn takia. Lue haastattelu kokonaisuudessaan täältä.
DEMOKRATIA antoi selkäsaunan myös monille muille Helsingin politiikassa merkittävää valtaa käyttäville.
Rannalle jäivät kokoomuksen valtuustoryhmää tämän vuoden johtanut Laura Rissanen, Sdp:n ryhmää niin ikään muutaman kuukauden vetänyt Tomi Sevander sekä Helsingin politiikan yhden miehen oppositio Yrjö Hakanen (skp).
Heidän lisäkseen lähtöpassin saivat muun muassa sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd), opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (vihr) ja HKL:n johtokunnan puheenjohtaja Tuomas Rantanen (vihr).
Kyseinen joukko joutui ehkä Hakasta lukuun ottamatta pormestarivaalin uhriksi. Se ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä, sillä ilmiö ei ole uusi.
Vuoden 2012 vaaleissa putosivat muun muassa vihreiden, Sdp:n, perussuomalaisten ja Rkp:n valtuustoryhmien silloiset johtajat Ville Ylikahri (vihr), Jorma Bergholm (sd), Antti Valpas (perus) sekä Nils Torvalds (r).
Kokoomuksen valtuustoryhmää tuolloin johtanut Rauhamäki oli lähellä putoamista jo syksyllä 2012, mutta pääsi kuitenkin rima väpättäen valtuustoon.
”On hyvä kysymys, mistä se [keskeisten päättäjien putoaminen] johtuu”, Rauhamäki sanoi HS:n haastattelussa.
Pohditaanpa asiaa hetki yhdessä.
Ryhmäjohtaja on kuntapolitiikassa pitkälti samassa asemassa kuin puolueen puheenjohtaja eduskuntavaaleissa. Asemien eroa kuvaa se, että kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei putoa eduskunnasta, jos hän on ehdolla. Laura Rissanen sen sijaan jäi kuntavaaleissa rannalle.
Mistä tämä sitten johtuu?
Valtuustoryhmän johtajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu oman puolueen äänestäjien edun puolustaminen. Tämä tapahtuu muiden valtuustoryhmien kanssa käytävissä neuvotteluissa.
Koska suuri osa ryhmäjohtajista käy töissä politiikan ulkopuolella, neuvotteluja käydään usein iltamyöhään ja viikonloppuisin. Tehtävä on äärimmäisen kuluttava, jos sen haluaa hoitaa hyvin. Silti siitä maksetaan vain nimellistä palkkiota.
Kerrataanpa. Paljon työtä, vähän kiitosta ja hankalat työajat. Kiinnostuitko? Ei moni muukaan.
Helsingissä etenkin suurimpien puolueiden valtuustoryhmien puheenjohtajaksi onkin päätynyt perinteisesti kahdenlaisia poliitikkoja.
Ensimmäiseen kastiin kuuluvat puolueiden nousevat tähdet, jotka opettelevat tehtävässä poliittista johtamista ja käyttävät ryhmäjohtajuutta ponnahduslautana suurempiin saappaisiin.
Tästä esimerkkejä ovat muun muassa Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori ja kansanedustaja Emma Kari. Vapaavuori siirtyi vuonna 2005 Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan tehtävästä ensin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi ja myöhemmin asuntoministeriksi.
Kari puolestaan hankki vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtajana vuosina 2013–2015 näkyvyyttä eduskuntavaalikampanjaa varten ja nousi kevään 2015 vaaleissa eduskuntaan.
Nyt Kari on kovassa nosteessa, ja hän sai Helsingin vihreistä toisiksi eniten ja koko kaupungista kuudenneksi eniten ääniä. Seuraavaksi hänen uskotaan tavoittelevan vihreiden puheenjohtajuutta.
Toiseen kastiin kuuluvat virkamiesmäiset ”puolueen soturit”. Tämän joukon poliitikot ovat kautta linjan arvostettuja, osaavia, fiksuja, ahkeria ja usein myös hauskoja ihmisiä, mutta he eivät vain onnistu muuttamaan politiikan eteen tekemäänsä työtä kansansuosioksi.
Kenties osuvin esimerkki tällaisista henkilöistä on kuntavaaleissa varasijalle jäänyt Rauhamäki.
Hänellä on ollut sormensa jollain lailla pelissä lähes jokaisessa Helsingissä tehdyssä suuressa päätöksessä viimeisen kuuden vuoden aikana.
Kovalla työllä ei kuitenkaan ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa. Esimerkiksi Helsingin kaupunkipolitiikassa pienessä roolissa oleva Jaana Pelkonen (kok) keräsi kuntavaaleissa yli 6 500 ääntä eli viidenneksi eniten Helsingissä. Rauhamäen äänisaalis oli vaatimaton 602.
Ja ei, en väitä, etteikö Pelkonen olisi osaava tai ansaitsisi äänisaalistaan. Hänet vain tunnetaan huomattavasti Rauhamäkeä paremmin.
Taustalla oleva ajatus on kaunis. Laajoilla kompromisseilla pyritään siihen, että puolueet yrittävät tehdä esimerkiksi Helsingistä hyvää kaupunkia mahdollisimman monella tavalla ajatteleville ihmisille.
Kompromissien yksi varjopuoli on, että ne sitovat niitä tekemässä olleiden suita. On aika vaikea arvostella julkisesti tehtyjä päätöksiä, jos on itse osallistunut niiden tekemiseen. Arvostelu söisi uskottavuutta, joka on tärkeää sekä politiikanteon sisällä että myös ulospäin äänestäjien suuntaan.
Tällöin ryhmäjohtajat ja muut keskeisissä asemissa olevat poliitikot alkavat helposti näyttää omien äänestäjiensä suuntaan siltä, etteivät saa mitään aikaiseksi tai etteivät he aja tarpeeksi omien äänestäjiensä asioita.
Kuntapolitiikan valtapaikoilla olevien riskinä on myös virkamiesmäistyminen. He muuttuvat äänestäjiensä edunvalvojista eli poliitikoista koneenkäyttäjiksi, virkamiehiksi, ja alkavat ajaa kokonaisuuden etua.
Tämä voi olla kaupungin edun kannalta jopa järkevää, mutta poliitikon kannalta tuhoisaa. Oman viiteryhmän totaalinen unohtaminen johtaa nimittäin lähes varmasti mahalaskuun.
Asetelma johtaa kuntapolitiikassa helposti siihen, että valtuustoon pääsee eräänlaisia yhden asian poliitikkoja. Esimerkiksi Vantaalla pääsi näissä vaaleissa läpi eri puolueiden ehdokkaista koostuva ryhmä, joka kampanjoi näyttävästi koulujen sisäilmaongelmien korjaamisen puolesta.
Kuntapolitiikka mahdollistaa ainakin Helsingissä helposti kaupunkien sisäisen siltarumpupolitikoinnin. Helsingin valtuustoon on suhteellisen helppo ratsastaa läpi esimerkiksi puolustamalla Paloheinän ja Pakilan pientaloasujien etuja.
Kaupunginosien edunvalvojia yhdessä muiden puolueiden kanssa sorvatut kompromissit eivät sido, joten he voivat laukoa kärjekkäämmin kuin esimerkiksi valtuustoryhmien johtajat.
Se voi miellyttää heidän omia äänestäjiään. Kokonaisuudessaan tällaisten poliitikkojen anti kaupungin päätöksenteolle voi olla huomattavasti koneenkäyttäjäpoliitikkoja ohuempi.
Poliitikot valitaan kuitenkin äänestämällä, joten on jokaisen oma valinta, miten äänensä hankkii.
Tasapainoilu asialinjan ja populismin välillä kuuluu jokaisen menestyvän poliitikon taitoihin. Toiset osaavat sen paremmin kuin toiset, siksi toiset tekevät politiikkaa ammatikseen ja toiset eivät.
Äänimäärissä mitattuna tehtävässä on onnistunut vuoden 2013 jälkeen erityisen hyvin vasemmistoliiton ryhmäjohtaja Veronika Honkasalo. Honkasalo oli vielä vuoden 2012 vaaleissa suhteellisen tuntematon. Hän sai tuolloin 839 ääntä.
Ryhmäjohtajana esittämillään ärhäkillä kannanotoilla hän on onnistunut nostamaan profiiliaan. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän ylsi varasijalle ja huhtikuun kuntavaaleissa hän yli nelinkertaisti äänimääränsä viime kuntavaaleihin verrattuna.
Keskustelusta tuli klassikko, jolle naurettiin ympäri maata. Syystäkin, sillä muun muassa Mika Ebeling (kd) vastusti lapsille kouluissa yhtenä päivänä syötettävää kasvisruokaa vetoamalla Jeesukseen. Kyllä, Jeesukseen.
Neljä vuotta myöhemmin naurettiin Tampereelle, tai tarkemmin sanoen sen valtuutetuille. Valtuusto keskusteli delfinaarion lakkauttamisesta. Keskustelussa vastustettiin delfinaarion lakkauttamista muun muassa sillä perusteella, että delfiinit näyttävät onnellisilta.
Kasvisruokapäivän ja Tampereen delfiinikeskustelun kaltaiset performanssit ovat valtuuston ryhmäjohtajien kaltaisten työmyyrien kannalta tuhoisia, sillä suurin osa äänestäjistä seuraa kuntapolitiikkaa todella huonosti.
Ne luovat kuntapolitiikasta ja sen vastuunkantajista kuvaa hassuina puuhastelijoina. Tämä saattaa lisätä kuntapolitiikan viihdekäyttöä, mutta ei houkuttele äänestämään sen keskeisiä vastuunkantajia.
Kuntapolitiikan keskeisten päättäjien kannalta ongelmallista on myös se, että kuntapolitiikkaa seurataan farssien ohella pitkälti suurten päätösten kautta.
Esimerkiksi Helsingin päätöksenteolla on oma fanaattinen seuraajakuntansa. Suurille massoille se näyttäytyy kuitenkin Jätkäsaaren tornihotellin, Guggenheimin taidemuseon ja suurmoskeijan kaltaisten suurpäätösten kautta.
Niissä ryhmäjohtajien ja muiden vastuuhenkilöiden työpanos ei välttämättä näy yhtä vahvasti kuin esimerkiksi tuottavuustavoitteen ja investointiraamin kaltaisissa pitkän aikavälin päätöksissä. Tuottavuustavoite taas ei ole yhtä seksikäs aihe kuin Guggenheim, joten suuren yleisön silmissä sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.
Poliitikon kannalta keskeistä on, että hänellä ja hänen ajamillaan asioilla on äänestäjälle väliä. Siksi lähikoulun ja lähimetsän puolustajat pärjäävät, yleispoliitikot eivät.
Kärsimys liittyy olennaisesti pääsiäiseen, ja pääsiäisen hengessä voi pohtia sunnuntaina 9. huhtikuuta käytyjä kuntavaaleja. Erityisesti kuntavaaleissa pudonneita.
Demokratiariitti oli näet monille Helsingin keskeisimpiin kuuluville vallankäyttäjille äärimmäisen tyly.
Kenties irvokkain kohtalo oli kaupunginhallituksen puheenjohtajalla Tatu Rauhamäellä. Rauhamäki putosi Helsingin vaikutusvaltaisimman poliitikon paikalta kokoomusryhmän viidenneksi varavaltuutetuksi. Asetelma vastaisi pääministerin romahtamista eduskuntavaaleissa.
Sylettäähän se, sanoi Rauhamäki haastattelussa kolme päivää vaalien jälkeen. Mutta sanoi hän paljon muutakin kiinnostavaa.
Rauhamäki kertoi muun muassa, miltä tuntuu, kun tippuu valtuustosta osittain oman kaverinsa äänivyöryn takia. Lue haastattelu kokonaisuudessaan täältä.
DEMOKRATIA antoi selkäsaunan myös monille muille Helsingin politiikassa merkittävää valtaa käyttäville.
Rannalle jäivät kokoomuksen valtuustoryhmää tämän vuoden johtanut Laura Rissanen, Sdp:n ryhmää niin ikään muutaman kuukauden vetänyt Tomi Sevander sekä Helsingin politiikan yhden miehen oppositio Yrjö Hakanen (skp).
Heidän lisäkseen lähtöpassin saivat muun muassa sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd), opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (vihr) ja HKL:n johtokunnan puheenjohtaja Tuomas Rantanen (vihr).
Kyseinen joukko joutui ehkä Hakasta lukuun ottamatta pormestarivaalin uhriksi. Se ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä, sillä ilmiö ei ole uusi.
Vuoden 2012 vaaleissa putosivat muun muassa vihreiden, Sdp:n, perussuomalaisten ja Rkp:n valtuustoryhmien silloiset johtajat Ville Ylikahri (vihr), Jorma Bergholm (sd), Antti Valpas (perus) sekä Nils Torvalds (r).
Kokoomuksen valtuustoryhmää tuolloin johtanut Rauhamäki oli lähellä putoamista jo syksyllä 2012, mutta pääsi kuitenkin rima väpättäen valtuustoon.
”On hyvä kysymys, mistä se [keskeisten päättäjien putoaminen] johtuu”, Rauhamäki sanoi HS:n haastattelussa.
Pohditaanpa asiaa hetki yhdessä.
Kovalla työllä ei ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa.
Selitys numero 1: Keskeiset kuntapoliitikot ovat usein kuivia, eivätkä vetoa äänestäjiin
Vaalimenestyksen ja kuntapolitiikassa tehdyn työmäärän välistä suhdetta voi tarkastella esimerkiksi valtuustoryhmien puheenjohtajien aseman kautta.Ryhmäjohtaja on kuntapolitiikassa pitkälti samassa asemassa kuin puolueen puheenjohtaja eduskuntavaaleissa. Asemien eroa kuvaa se, että kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei putoa eduskunnasta, jos hän on ehdolla. Laura Rissanen sen sijaan jäi kuntavaaleissa rannalle.
Mistä tämä sitten johtuu?
Valtuustoryhmän johtajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu oman puolueen äänestäjien edun puolustaminen. Tämä tapahtuu muiden valtuustoryhmien kanssa käytävissä neuvotteluissa.
Koska suuri osa ryhmäjohtajista käy töissä politiikan ulkopuolella, neuvotteluja käydään usein iltamyöhään ja viikonloppuisin. Tehtävä on äärimmäisen kuluttava, jos sen haluaa hoitaa hyvin. Silti siitä maksetaan vain nimellistä palkkiota.
Kerrataanpa. Paljon työtä, vähän kiitosta ja hankalat työajat. Kiinnostuitko? Ei moni muukaan.
Helsingissä etenkin suurimpien puolueiden valtuustoryhmien puheenjohtajaksi onkin päätynyt perinteisesti kahdenlaisia poliitikkoja.
Ensimmäiseen kastiin kuuluvat puolueiden nousevat tähdet, jotka opettelevat tehtävässä poliittista johtamista ja käyttävät ryhmäjohtajuutta ponnahduslautana suurempiin saappaisiin.
Tästä esimerkkejä ovat muun muassa Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori ja kansanedustaja Emma Kari. Vapaavuori siirtyi vuonna 2005 Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan tehtävästä ensin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi ja myöhemmin asuntoministeriksi.
Kari puolestaan hankki vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtajana vuosina 2013–2015 näkyvyyttä eduskuntavaalikampanjaa varten ja nousi kevään 2015 vaaleissa eduskuntaan.
Nyt Kari on kovassa nosteessa, ja hän sai Helsingin vihreistä toisiksi eniten ja koko kaupungista kuudenneksi eniten ääniä. Seuraavaksi hänen uskotaan tavoittelevan vihreiden puheenjohtajuutta.
Toiseen kastiin kuuluvat virkamiesmäiset ”puolueen soturit”. Tämän joukon poliitikot ovat kautta linjan arvostettuja, osaavia, fiksuja, ahkeria ja usein myös hauskoja ihmisiä, mutta he eivät vain onnistu muuttamaan politiikan eteen tekemäänsä työtä kansansuosioksi.
Kenties osuvin esimerkki tällaisista henkilöistä on kuntavaaleissa varasijalle jäänyt Rauhamäki.
Hänellä on ollut sormensa jollain lailla pelissä lähes jokaisessa Helsingissä tehdyssä suuressa päätöksessä viimeisen kuuden vuoden aikana.
Kovalla työllä ei kuitenkaan ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa. Esimerkiksi Helsingin kaupunkipolitiikassa pienessä roolissa oleva Jaana Pelkonen (kok) keräsi kuntavaaleissa yli 6 500 ääntä eli viidenneksi eniten Helsingissä. Rauhamäen äänisaalis oli vaatimaton 602.
Ja ei, en väitä, etteikö Pelkonen olisi osaava tai ansaitsisi äänisaalistaan. Hänet vain tunnetaan huomattavasti Rauhamäkeä paremmin.
Selitys numero 2: Kuntapolitiikan kompromissihakuisuus kaventaa pomopoliitikkojen liikkumatilaa
Suomen kuntapolitiikassa ei pääosin ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Tämä näkyy niin, että päätöksissä yritetään hakea mahdollisimman laajoja kompromisseja.Taustalla oleva ajatus on kaunis. Laajoilla kompromisseilla pyritään siihen, että puolueet yrittävät tehdä esimerkiksi Helsingistä hyvää kaupunkia mahdollisimman monella tavalla ajatteleville ihmisille.
Kompromissien yksi varjopuoli on, että ne sitovat niitä tekemässä olleiden suita. On aika vaikea arvostella julkisesti tehtyjä päätöksiä, jos on itse osallistunut niiden tekemiseen. Arvostelu söisi uskottavuutta, joka on tärkeää sekä politiikanteon sisällä että myös ulospäin äänestäjien suuntaan.
Tällöin ryhmäjohtajat ja muut keskeisissä asemissa olevat poliitikot alkavat helposti näyttää omien äänestäjiensä suuntaan siltä, etteivät saa mitään aikaiseksi tai etteivät he aja tarpeeksi omien äänestäjiensä asioita.
Kuntapolitiikan valtapaikoilla olevien riskinä on myös virkamiesmäistyminen. He muuttuvat äänestäjiensä edunvalvojista eli poliitikoista koneenkäyttäjiksi, virkamiehiksi, ja alkavat ajaa kokonaisuuden etua.
Tämä voi olla kaupungin edun kannalta jopa järkevää, mutta poliitikon kannalta tuhoisaa. Oman viiteryhmän totaalinen unohtaminen johtaa nimittäin lähes varmasti mahalaskuun.
Asetelma johtaa kuntapolitiikassa helposti siihen, että valtuustoon pääsee eräänlaisia yhden asian poliitikkoja. Esimerkiksi Vantaalla pääsi näissä vaaleissa läpi eri puolueiden ehdokkaista koostuva ryhmä, joka kampanjoi näyttävästi koulujen sisäilmaongelmien korjaamisen puolesta.
Kuntapolitiikka mahdollistaa ainakin Helsingissä helposti kaupunkien sisäisen siltarumpupolitikoinnin. Helsingin valtuustoon on suhteellisen helppo ratsastaa läpi esimerkiksi puolustamalla Paloheinän ja Pakilan pientaloasujien etuja.
Kaupunginosien edunvalvojia yhdessä muiden puolueiden kanssa sorvatut kompromissit eivät sido, joten he voivat laukoa kärjekkäämmin kuin esimerkiksi valtuustoryhmien johtajat.
Se voi miellyttää heidän omia äänestäjiään. Kokonaisuudessaan tällaisten poliitikkojen anti kaupungin päätöksenteolle voi olla huomattavasti koneenkäyttäjäpoliitikkoja ohuempi.
Poliitikot valitaan kuitenkin äänestämällä, joten on jokaisen oma valinta, miten äänensä hankkii.
Tasapainoilu asialinjan ja populismin välillä kuuluu jokaisen menestyvän poliitikon taitoihin. Toiset osaavat sen paremmin kuin toiset, siksi toiset tekevät politiikkaa ammatikseen ja toiset eivät.
Äänimäärissä mitattuna tehtävässä on onnistunut vuoden 2013 jälkeen erityisen hyvin vasemmistoliiton ryhmäjohtaja Veronika Honkasalo. Honkasalo oli vielä vuoden 2012 vaaleissa suhteellisen tuntematon. Hän sai tuolloin 839 ääntä.
Ryhmäjohtajana esittämillään ärhäkillä kannanotoilla hän on onnistunut nostamaan profiiliaan. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän ylsi varasijalle ja huhtikuun kuntavaaleissa hän yli nelinkertaisti äänimääränsä viime kuntavaaleihin verrattuna.
Selitys numero 3. Kuntapolitiikan näyttäytyminen suurena kasvisruokapäivänä syö ryhmäjohtajien arvostusta
Helsingin kaupunginvaltuusto tuhosi helmikuussa 2010 kuntapolitiikan uskottavuuden. Käsittelyssä oli aloite, jossa kouluihin esitettiin pakollista kasvisruokapäivää.Keskustelusta tuli klassikko, jolle naurettiin ympäri maata. Syystäkin, sillä muun muassa Mika Ebeling (kd) vastusti lapsille kouluissa yhtenä päivänä syötettävää kasvisruokaa vetoamalla Jeesukseen. Kyllä, Jeesukseen.
Neljä vuotta myöhemmin naurettiin Tampereelle, tai tarkemmin sanoen sen valtuutetuille. Valtuusto keskusteli delfinaarion lakkauttamisesta. Keskustelussa vastustettiin delfinaarion lakkauttamista muun muassa sillä perusteella, että delfiinit näyttävät onnellisilta.
Kasvisruokapäivän ja Tampereen delfiinikeskustelun kaltaiset performanssit ovat valtuuston ryhmäjohtajien kaltaisten työmyyrien kannalta tuhoisia, sillä suurin osa äänestäjistä seuraa kuntapolitiikkaa todella huonosti.
Ne luovat kuntapolitiikasta ja sen vastuunkantajista kuvaa hassuina puuhastelijoina. Tämä saattaa lisätä kuntapolitiikan viihdekäyttöä, mutta ei houkuttele äänestämään sen keskeisiä vastuunkantajia.
Kuntapolitiikan keskeisten päättäjien kannalta ongelmallista on myös se, että kuntapolitiikkaa seurataan farssien ohella pitkälti suurten päätösten kautta.
Esimerkiksi Helsingin päätöksenteolla on oma fanaattinen seuraajakuntansa. Suurille massoille se näyttäytyy kuitenkin Jätkäsaaren tornihotellin, Guggenheimin taidemuseon ja suurmoskeijan kaltaisten suurpäätösten kautta.
Niissä ryhmäjohtajien ja muiden vastuuhenkilöiden työpanos ei välttämättä näy yhtä vahvasti kuin esimerkiksi tuottavuustavoitteen ja investointiraamin kaltaisissa pitkän aikavälin päätöksissä. Tuottavuustavoite taas ei ole yhtä seksikäs aihe kuin Guggenheim, joten suuren yleisön silmissä sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.
Poliitikon kannalta keskeistä on, että hänellä ja hänen ajamillaan asioilla on äänestäjälle väliä. Siksi lähikoulun ja lähimetsän puolustajat pärjäävät, yleispoliitikot eivät.
- Kuntavaalit 2017Seuraa
- KunnallispolitiikkaSeuraa
- HelsinkiSeuraa
- Joonas LaitinenSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti