Suora nettilainaus sellaisenaan:
Nyt koulussa ja työpaikoilla vaaditan huippusuorituksia. Mediassa ihaillaan täydellisiä superyksilöitä; jokaisen pitäisi olla myös laiha, kaunis tai komea. Tiedämme, että se on mahdotonta, mutta kuvittelemme, että kaikki onnistuu, kunhan yritämme tosissamme. Ikuisesti nuorentavaa voidetta vain kasvoihin ja kroppa uusiksi salilla, niin huippu lähenee. Aivojumppaakin voi ostaa; ikävä kyllä sen tulokset jäävät pahasti takapuolen muokkauksen varjoon. Täydellinen pyrstö huomataan, kertoo media, mutta aivot ovat piilossa. Ja se kaupallinen ”aivojumppa”…No comments.
Supervaltioissa on vanhempia, jotka haluavat, tai peräti vaativat, että heidän lapsensa ovat superlapsia. Vanhemmat lukevat ja puhuvat lapselle jo ennen syntymää ja tekevät kaikkensa, että hän olisi muita etevämpi. Joissain maissa ns. huippukoulut myyvät lapsille opetustaan varmana keinona päästä kansainvälisiin huippuyliopistoihin. Opetusmetodina on autoritaarinen lapsen alistaminen opiskelukoneeksi. Kone ei leiki eikä pidä hauskaa kavereiden kanssa. Se kilpailee tehokkuudessa. Konetta ei huolleta koskaan; kun se särkyy, se kärrätään pois silmistä.
Meidän omatkin superlapsemme ovat aikataulutettuja. On pianotunteja, balettitunteja, monia urheilulajeja, taidekursseja, näytelmäryhmiä ja niin edespäin. Kohtuullisesti käytettyinä nämä ovat hyviä harrastuksia, mutta liiallisina niistä tulee kärsimys, raskas taakka. Lapsista kasvaa työholisteja, jos heitä aina palkitaan vain saavutuksista, täydellisistä arvosanoista, mutta ei koskaan siitä, että ovat kohteliaita, ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä tai auttavat apua tarvitsevia.
Ylisuorittaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet ja uhkapelit, erona on vain se, että vanhemmat tukevat ylisuorittamista tajuamatta sen vaaroja. Vanhemmat saattavat tehdä tuntikausia kotitehtäviä yhdessä lasten kanssa. Tärkeintä on suorittaminen, eikä miellyttävä yhteiselämä. Työholisti kärsii korkeasta stressitasosta, ei osaa rentoutua ja on vaarassa palaa loppuun jo lapsena.
Täydellisyyden ja menestyksen tavoittelijaa, huippuyksilöä, uhkaavat alati epäonnistuminen, iso epäonnistuminen, valtava epäonnistuminen, suunnaton epäonnistuminen ja jättimäinen epäonnistuminen. Onnekas voi vetäytyä säilyttääkseen mielenterveytensä: Jos en ota tuota vaikeaa kurssia opintoihini, vältän riskin tulla hylätyksi tai kritisoiduksi, eikä minun ei tarvitse pelätä, että saan huonoja arvosanoja.
Perfektionistia on mahdotonta miellyttää, koska hän ei ole ikinä tyytyväinen itseensä. Perfektionisti kärsii tuskaa ja jakaa sitä muille. Jos yksi tuhannesta tai sadasta tuhannesta on melko täydellinen jossain suhteessa, ei kaikkien tarvitse sen vuoksi pilata elämäänsä. Tervejärkisissä taviksissa on kansakunnan voima! Perus- ja ammattikoulujen taloudellinen ja pedagoginen rapauttaminen menestysutopioiden tieltä on moraalitonta.
Lapsia ja nuoria pitää suojata perfektionismilta, joka on pahimmillaan onnellisen elämän este. Moni ”tavallinen” koululainen ymmärtää aikuisuuden kynnyksellä yllättäen olevansa ihan kelpo tyttö tai poika, joissain asioissa jopa suorastaan fiksu. Tärkeintä olisi kelvata itselleen, silloin muut eivät ole kukistettavia kilpailijoita, vaan kavereita ja ystäviä. Silloin on yhdentekevää onko oma sijoitus tulevaisuudessa jollain ranking-listailla sadan parhaan joukossa. Pyrky sinne kannattaa jättää yliopistojen täydellisille kärkiyksilöille, huipuille. Ei ole heillä helppoa; äly ja pätemisen tarve ilman viisautta ja suhteellisuudentajua on raskas taakka.
Jos ymmärrämme mitä lahjakkuus on, autamme koulussa jokaista lasta löytämään parhaat lahjansa ja nauttimaan niistä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kieltäisimme eri alojen eteviltä lahjakkuuksilta oikeuden opiskella nopeasti, tehokkaasti ja monipuolisesti. Erikokoisia jalkoja ei pidä tunkea samoihin kenkiin. Varsinainen ”lahjakkaiden opetus” ei edisty toistelemalla sanaa huippuosaaminen; se vaatisi alan pedagogista asiantuntemusta, joka tuntuu olevan kouluinnovaattoreille yhdentekevää aivan läpi koulutusjärjestelmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti