Näköalapaikka. Henry Hu kokee olevansa puoliksi suomalainen ja puoliksi kiinalainen ja katsovansa asioista siksi kahdesta näkökulmasta. KUVA: KIMMO HAAPALA
F&P Groupin toimitusjohtaja Henry Hu: "Sadan metrin juoksussa ollaan vasta lähtötelineissä."
Odotukset kiinalaisten investoinneista suomalaiseen metsäteollisuuteen ovat sekä aikataulujen että rahasummien osalta ylimitoitettuja, arvioivat suomalaisia ja kiinalaisia metsäteollisuuden toimijoita yhteen kokoavan F&P Groupin toimitusjohtaja Henry Hu.
Hu ja hänen yrityksensä auttaa pk-yrityksiä Kiinaan ja järjestää seminaareja. Hun mukaan realismia tarvittaisiin lisää niin kiinalaisten kuin suomalaistenkin puolella.
Jo 28 vuotta Suomessa elänyt Hu on kaikkien aikojen ensimmäinen Otaniemestä valmistunut kiinalainen paperiteollisuuden diplomi-insinööri. Valmistumisen jälkeen hän on työskennellyt Suomessa niin paperitehtaalla Kyröskoskella kuin konsulttitalo Pöyryn palveluksessa.
6–7 viime vuotta Hu on auttanut pieniä ja keskisuuria suomalaisyrityksiä tarjoamaan tuotteitaan kiinalaiselle paperiteollisuudelle Paper Doctor -projektissaan. Suomalaiset pk-yritykset puolestaan auttavat Kiinassa asiakkaitaan esimerkiksi nostamaan vanhojen paperitehtaiden energiatehokkuutta tai tuottavuutta.
Hun mukaan kiinalaisilta metsäalan toimijoilta puuttuu teknologista osaamista ja ennen muuta kokemusta siitä, miten nykyaikaista prosessiteollisuutta pyöritetään. Yliopistokoulutus on pahasti Suomea jäljessä, ja vanhan polven johtamistavoissa on roimasti parannettavaa.
Maailmalle kiinalaisia metsäyhtiöitä ajaa se, että paperimarkkinat saavuttivat Kiinassa vuoden 2010 paikkeilla kyllästymispisteen. Tuotanto ylitti kysynnän ja suurtenkin kiinalaisyhtiöiden johdossa alettiin unelmoida investointien suuntaamisesta ulkomaille.
Aiemmin rahapula esti haaveiden toteuttamisen, mutta nyt niihin on varaa. Myös raaka-ainepula ajaa miettimään tuotantolaitosten pystyttämistä ulkomaille.
"Aiemmin kansainvälistyminen tarkoitti yhteistyötä ulkomaisten yhtiöiden kanssa Kiinan rajojen sisällä, nyt katsotaan ulkomaille", Hu sanoo.
Kuvaavaa on, että yhden kiinalaisen suuryhtiön ykkösjohtaja arvioi viime syksynä alan seminaarissa Kiinassa, että jatkossa kiinalaisen metsäteollisuuden investoinneista 70 prosenttia suuntautuu ulkomaille. Yleisö kohahti.
Hun mukaan kiinalaisilla yrityksillä on kuitenkin kova pula osaamisesta, jota ulkomailla toimimisessa tarvitaan. Vaarana on, että maailmalle lähdetään silmät ummessa ja virheet kostautuvat. Rahaa palaa eikä tulosta tule.
"Teknologinen osaaminen on kaukana Suomen kärjestä, mutta paljon puuttuu myös kulttuurin tuntemusta ja johtamisosaamista. Siksi kiinalaiset tarvitsevat investoidessaan kipeästi paikallisia kumppaneita", Hu sanoo.
"Tämä unohtuu helposti maailmalle lähdettäessä."
Hun mielestä viimeaikaisessa kuhinassa kiinalaisten investoinneista suomalaiselle metsäsektorille on ylimitoitettuja odotuksia – sekä kiinalaisten että suomalaisten puolella.
"Sadan metrin juoksussa ollaan vasta lähtötelineissä", Hu vertaa.
Hu ei halua ottaa kantaa yksittäisiin hankkeisiin, mutta arvioi, että monen kohdalla joudutaan ottamaan vielä tuumaustauko ennen kuin pätevät paikalliset partnerit löytyvät. Ilman niitä alku on vauhdikas, mutta vähän ajan päästä ollaan vaikeuksissa.
Kiinnostus Suomeen on kuitenkin kova, sillä suomalaisen metsäalan korkea osaamistaso on vastikään oivallettu Kiinassa. Kuvaavaa on, että kun Hu järjestää kesäkuun alussa seuraavan huippuseminaarin Espoossa, tulevat paikalle myös kolmen kiinalaisen metsäjätin Sun Paperin, Nine Dragonsin ja Huatain johtajat. Myös esimerkiksi Kemijärven sellutehdasprojektissa mukana oleva CAMC Engineering on ilmoittautunut mukaan.
Kiinalaiset ovat kiinnostuneet suomalaisesta osaamisesta etenkin nanotuotteissa ja biopohjaisissa tekstiileissä. Hu vihjaa, että Espooseen on tulossa myös sellaisia yrityksiä, jotka haravoivat mahdollisia yrityskauppojen kohteita.
Näkyviä hankkeita
Kemijärven sellutehdas. Boreal Bioref ja CAMCE allekirjoittivat presidentti Xi Jinpingin vierailun aikana EPC-sopimuksen (suunnittelu, hankinta, rakentaminen) havusellua, liukosellua ja mikrokiteistä sellua valmistavasta tehtaasta. Kapasiteetti noin 400 000 tonnia. Investoinnin arvo 780 miljoonaa euroa. Päätös puuttuu.
Kemin biojalostamo. Kaidin tehdas tuottaisi 225 000 tonnia biodieseliä ja -bensiiniä vuodessa. Investoinnin arvo 900 000 euroa. Päätös puuttuu.
Myllykosken bioetanolitehdas. Oljesta 72 000 tonnia bioetanolia vuodessa. Suomen Bioetanoli ja Shenzen Capital Group allekirjoittivat rahoitussopimuksen helmikuussa. Investoinnin arvo 150 miljoonaa euroa. Investointisopimus piti allekirjoittaa maaliskuussa.
Ensimmäinen virhe tehdään, jos projektiin ei hankita suomalaista partneria."
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Kotimaa
Ympäristöoikeuden professori Kai Kokko, 50, kestävästä kehityksestä: ”Ihmiskunnalla on edessä valtava työsarka, johon tarvitaan tiedettä ja innovaatioita”
Kokon mukaan yhteiskunnassa on käynnissä siirtymää viranomaisten suorittamasta valvonnasta siihen, että yritykset itse valvovat, eikä se ole ongelmatonta
KIERRÄTYS, uusiutuva energia, kestävä kehitys. Sanat vilisevät Helsingin yliopiston ympäristöoikeuden professorin Kai Kokon puheessa. Hänen mukaansa on kuitenkin harhaluulo, että ympäristöoikeus olisi aina luonnon puolella.
”Kaikessa ympäristöluvanvaraisessa toiminnassa tapahtuu pilaamista. On kyse sen arvioinnista, minkä verran pilaamista voidaan sallia: mistä luonto voi toipua ja mistä ei.”
Kokko kouluttaa ympäristöjuristeja. Ennen monet sijoittuivat julkishallintoon, nyt etenkin asianajotoimistoihin ja yrityksiin. ”He ovat kysyttyjä, koska yritykset ovat havahtuneet siihen, kuinka tärkeä osa liiketoimintaa ympäristö on.”
Kokon mukaan yhteiskunnassa on käynnissä siirtymää viranomaisten suorittamasta valvonnasta siihen, että yritykset itse valvovat.
YRITYSTOIMINTA ja ympäristönsuojelu eivät ole vastakkain. Lapin yliopistossa Kokko johti tutkimusprojektia kestävästä kaivostoiminnasta, johon kuuluvat myös sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys sekä alueen jälkihoito. Ekologisen kestävyyden kannalta kaivostoiminta on aina haastavaa.
”Meillä kaikilla on kännykät: jostain niitä metalleja tarvitaan. Koko kuvio pitäisi hoitaa ympäristösääntelyllä ja muutoinkin yhteiskunnassa mahdollisimman kestävästi.”
Vaikka Talvivaara on tuonut kaivosalan ylle tumman varjon, Lapista on myös positiivisia esimerkkejä.
”Juuri tiedotettiin, että Sakatin kaivos siirtyisi satoja metrejä natura-alueen alapuolelle. Yhtiötkin haluavat siis etsiä tapoja toimia vastuullisesti.”
Valvontavastuun siirtyminen yrityksille ei ole silti ongelmatonta. Nyky-yhteiskunnassa unohtuu Kokon mukaan usein se, että yrityksen etu ja yleinen etu eivät ole sama asia.
”Tyypillisesti on ajateltu, että valtion viranomainen ajaa yleistä etua, kuten luonnonsuojelun näkökulmaa. Leikkausten myötä ympäristöviranomaisia on vähemmän ja valvonta heikentynyt, jolloin yksityiset hankeintressit ovat saaneet enemmän tilaa. Ei ole ymmärretty, kuinka paljon viranomaiset ovat huolehtineet yhteisestä ympäristöstä.”
YMPÄRISTÖOIKEUDELLA on maine vaikeana alana, ja vielä 90-luvulla vesilaki oli Suomen pisimpiä lakeja. Vaikeus piilee paljoudessa: alaan kuuluvat suojeluasioiden lisäksi muun muassa rakentamista, kaavoitusta ja vesistöjä koskeva sääntely. ”Ennen on opiskeltu ympäristöoikeutta sektoreittain, jolloin kokonaiskuva jäänyt hämäräksi.”
Kokko pyrkii opettamaan ympäristöoikeuden yleisiä oppeja, jotta tulevan virkamiehen olisi helpompi valita sopivat sääntelyn keinot lakiin, jota on valmistelemassa.
50 VUOTTA täyttävä Kokko toivoo, että kun hän 20 vuoden päästä jää eläkkeelle, kestävyystutkimus vaikuttaisi vahvemmin päätöksenteossa ja tiedettä arvostettaisiin maailmalla enemmän. Huolimatta tutkimuksen vaikutuksesta ihmisten elämänlaatuun, sen tärkeys joskus unohtuu. Tai paradoksaalisesti ehkä juuri sen takia, pohtii Kokko.
”Kun asiat ovat hyvin, ei enää muisteta, mistä se johtuu. Esimerkiksi Suomen järvet ovat paremmassa kunnossa nyt kuin 60-luvulla, ja se on pitkälti ympäristönsuojelulainsäädännön ansiota.”
Kun Kokko opiskeli 80-luvulla, ympäristöoikeuden professoreja oli Helsingissä kolme. Sitten kaksi. Kun Kokko aloitti toimessa, jäljellä oli yksi paikka ja sekin lahjoitusprofessuuri. ”Eivät säästöt siis uusi asia ole, mutta tutkimuksesta säästämisessä kipupiste on nyt saavutettu.”
TULEVAISUUDESSA ihmiskunnan on pakko keksiä tapoja säästää energiaa, elää biotaloudessa ja kierrättää jätteitä. ”Edessä on valtava työsarka, johon tarvitaan tiedettä ja yritysinnovaatioita.”
Jotta vyyhtiin ei hukkuisi, Kokko pitää mielessä ympäristöministeriön luonnonsuojelujohtajan Ilkka Heikkisen ohjeen: kaikkea ei voi tehdä kerralla, joten tehdään pienin askelin.
Lähestyvä merkkipäivä menee puhujana kestävään liikenteeseen liittyvässä konferenssissa.
”Töitä on enemmän kuin ehtii tehdä elämänsä aikana, saati sitten vuorokaudessa. Silti haluan pitää kiinni sovitusta työajasta, koska muu on pois perheeltä.”
KOKKO haluaisi purkaa myyttiä siitä, että akateeminen työn sankari työskentelee kellon ympäri ja viikonloput päälle. Luovat ideat syntyvät Kokon mukaan siitä, kun on vapaa-aikaa perheen kanssa, esimerkiksi metsässä. Silloin hän pyrkii unohtamaan tutkijan roolinsa: haistamaan, maistamaan ja tuntemaan metsän.
Kuka?
Kai Kokko
Ympäristöoikeuden professori Helsingin yliopistossa vuodesta 2014.
Väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 2003 luonnon monimuotoisuudesta.
Tutkinut muun muassa kestävää kaivostoimintaa ja yritysten ympäristövastuuta.
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Moni vaikutusvaltainen poliitikko jäi kuntavaaleissa rannalle – miksi keskeisimmät vastuunkantajat eivät kelpaa äänestäjille?
Helsingin politiikan keskeiset vastuunkantajat ovat usein karismaattisten kansankiihottajien sijaan harmaita työmyyriä. He kärsivät siitä, että kuntapolitiikkaa näyttää yhdeltä suurelta kasvisruokapäivältä, kirjoittaa HS:n toimittaja Joonas Laitinen.
OLETKO ikinä miettinyt, miltä Tatu Rauhamäestä tuntuu? Kärsiikö hän?
Kärsimys liittyy olennaisesti pääsiäiseen, ja pääsiäisen hengessä voi pohtia sunnuntaina 9. huhtikuuta käytyjä kuntavaaleja. Erityisesti kuntavaaleissa pudonneita.
Demokratiariitti oli näet monille Helsingin keskeisimpiin kuuluville vallankäyttäjille äärimmäisen tyly.
Kenties irvokkain kohtalo oli kaupunginhallituksen puheenjohtajalla Tatu Rauhamäellä. Rauhamäki putosi Helsingin vaikutusvaltaisimman poliitikon paikalta kokoomusryhmän viidenneksi varavaltuutetuksi. Asetelma vastaisi pääministerin romahtamista eduskuntavaaleissa.
Sylettäähän se, sanoi Rauhamäki haastattelussa kolme päivää vaalien jälkeen. Mutta sanoi hän paljon muutakin kiinnostavaa.
DEMOKRATIA antoi selkäsaunan myös monille muille Helsingin politiikassa merkittävää valtaa käyttäville.
Rannalle jäivät kokoomuksen valtuustoryhmää tämän vuoden johtanut Laura Rissanen, Sdp:n ryhmää niin ikään muutaman kuukauden vetänyt Tomi Sevander sekä Helsingin politiikan yhden miehen oppositio Yrjö Hakanen (skp).
Heidän lisäkseen lähtöpassin saivat muun muassa sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd), opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (vihr) ja HKL:n johtokunnan puheenjohtaja Tuomas Rantanen (vihr).
Kyseinen joukko joutui ehkä Hakasta lukuun ottamatta pormestarivaalin uhriksi. Se ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä, sillä ilmiö ei ole uusi.
Kokoomuksen valtuustoryhmää tuolloin johtanut Rauhamäki oli lähellä putoamista jo syksyllä 2012, mutta pääsi kuitenkin rima väpättäen valtuustoon.
”On hyvä kysymys, mistä se [keskeisten päättäjien putoaminen] johtuu”, Rauhamäki sanoi HS:n haastattelussa.
Pohditaanpa asiaa hetki yhdessä.
Kovalla työllä ei ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa.
Selitys numero 1: Keskeiset kuntapoliitikot ovat usein kuivia, eivätkä vetoa äänestäjiin
Vaalimenestyksen ja kuntapolitiikassa tehdyn työmäärän välistä suhdetta voi tarkastella esimerkiksi valtuustoryhmien puheenjohtajien aseman kautta.
Ryhmäjohtaja on kuntapolitiikassa pitkälti samassa asemassa kuin puolueen puheenjohtaja eduskuntavaaleissa. Asemien eroa kuvaa se, että kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei putoa eduskunnasta, jos hän on ehdolla. Laura Rissanen sen sijaan jäi kuntavaaleissa rannalle.
Mistä tämä sitten johtuu?
Valtuustoryhmän johtajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu oman puolueen äänestäjien edun puolustaminen. Tämä tapahtuu muiden valtuustoryhmien kanssa käytävissä neuvotteluissa.
Koska suuri osa ryhmäjohtajista käy töissä politiikan ulkopuolella, neuvotteluja käydään usein iltamyöhään ja viikonloppuisin. Tehtävä on äärimmäisen kuluttava, jos sen haluaa hoitaa hyvin. Silti siitä maksetaan vain nimellistä palkkiota.
Kerrataanpa. Paljon työtä, vähän kiitosta ja hankalat työajat. Kiinnostuitko? Ei moni muukaan.
Helsingissä etenkin suurimpien puolueiden valtuustoryhmien puheenjohtajaksi onkin päätynyt perinteisesti kahdenlaisia poliitikkoja.
Ensimmäiseen kastiin kuuluvat puolueiden nousevat tähdet, jotka opettelevat tehtävässä poliittista johtamista ja käyttävät ryhmäjohtajuutta ponnahduslautana suurempiin saappaisiin.
Tästä esimerkkejä ovat muun muassa Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori ja kansanedustaja Emma Kari. Vapaavuori siirtyi vuonna 2005 Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan tehtävästä ensin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi ja myöhemmin asuntoministeriksi.
Kari puolestaan hankki vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtajana vuosina 2013–2015 näkyvyyttä eduskuntavaalikampanjaa varten ja nousi kevään 2015 vaaleissa eduskuntaan.
Nyt Kari on kovassa nosteessa, ja hän sai Helsingin vihreistä toisiksi eniten ja koko kaupungista kuudenneksi eniten ääniä. Seuraavaksi hänen uskotaan tavoittelevan vihreiden puheenjohtajuutta.
Toiseen kastiin kuuluvat virkamiesmäiset ”puolueen soturit”. Tämän joukon poliitikot ovat kautta linjan arvostettuja, osaavia, fiksuja, ahkeria ja usein myös hauskoja ihmisiä, mutta he eivät vain onnistu muuttamaan politiikan eteen tekemäänsä työtä kansansuosioksi.
Kenties osuvin esimerkki tällaisista henkilöistä on kuntavaaleissa varasijalle jäänyt Rauhamäki.
Hänellä on ollut sormensa jollain lailla pelissä lähes jokaisessa Helsingissä tehdyssä suuressa päätöksessä viimeisen kuuden vuoden aikana.
Kovalla työllä ei kuitenkaan ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa. Esimerkiksi Helsingin kaupunkipolitiikassa pienessä roolissa oleva Jaana Pelkonen (kok) keräsi kuntavaaleissa yli 6 500 ääntä eli viidenneksi eniten Helsingissä. Rauhamäen äänisaalis oli vaatimaton 602.
Ja ei, en väitä, etteikö Pelkonen olisi osaava tai ansaitsisi äänisaalistaan. Hänet vain tunnetaan huomattavasti Rauhamäkeä paremmin.
Selitys numero 2: Kuntapolitiikan kompromissihakuisuus kaventaa pomopoliitikkojen liikkumatilaa
Suomen kuntapolitiikassa ei pääosin ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Tämä näkyy niin, että päätöksissä yritetään hakea mahdollisimman laajoja kompromisseja.
Taustalla oleva ajatus on kaunis. Laajoilla kompromisseilla pyritään siihen, että puolueet yrittävät tehdä esimerkiksi Helsingistä hyvää kaupunkia mahdollisimman monella tavalla ajatteleville ihmisille.
Kompromissien yksi varjopuoli on, että ne sitovat niitä tekemässä olleiden suita. On aika vaikea arvostella julkisesti tehtyjä päätöksiä, jos on itse osallistunut niiden tekemiseen. Arvostelu söisi uskottavuutta, joka on tärkeää sekä politiikanteon sisällä että myös ulospäin äänestäjien suuntaan.
Tällöin ryhmäjohtajat ja muut keskeisissä asemissa olevat poliitikot alkavat helposti näyttää omien äänestäjiensä suuntaan siltä, etteivät saa mitään aikaiseksi tai etteivät he aja tarpeeksi omien äänestäjiensä asioita.
Kuntapolitiikan valtapaikoilla olevien riskinä on myös virkamiesmäistyminen. He muuttuvat äänestäjiensä edunvalvojista eli poliitikoista koneenkäyttäjiksi, virkamiehiksi, ja alkavat ajaa kokonaisuuden etua.
Tämä voi olla kaupungin edun kannalta jopa järkevää, mutta poliitikon kannalta tuhoisaa. Oman viiteryhmän totaalinen unohtaminen johtaa nimittäin lähes varmasti mahalaskuun.
Kuntapolitiikka mahdollistaa ainakin Helsingissä helposti kaupunkien sisäisen siltarumpupolitikoinnin. Helsingin valtuustoon on suhteellisen helppo ratsastaa läpi esimerkiksi puolustamalla Paloheinän ja Pakilan pientaloasujien etuja.
Kaupunginosien edunvalvojia yhdessä muiden puolueiden kanssa sorvatut kompromissit eivät sido, joten he voivat laukoa kärjekkäämmin kuin esimerkiksi valtuustoryhmien johtajat.
Se voi miellyttää heidän omia äänestäjiään. Kokonaisuudessaan tällaisten poliitikkojen anti kaupungin päätöksenteolle voi olla huomattavasti koneenkäyttäjäpoliitikkoja ohuempi.
Poliitikot valitaan kuitenkin äänestämällä, joten on jokaisen oma valinta, miten äänensä hankkii.
Tasapainoilu asialinjan ja populismin välillä kuuluu jokaisen menestyvän poliitikon taitoihin. Toiset osaavat sen paremmin kuin toiset, siksi toiset tekevät politiikkaa ammatikseen ja toiset eivät.
Äänimäärissä mitattuna tehtävässä on onnistunut vuoden 2013 jälkeen erityisen hyvin vasemmistoliiton ryhmäjohtaja Veronika Honkasalo. Honkasalo oli vielä vuoden 2012 vaaleissa suhteellisen tuntematon. Hän sai tuolloin 839 ääntä.
Ryhmäjohtajana esittämillään ärhäkillä kannanotoilla hän on onnistunut nostamaan profiiliaan. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän ylsi varasijalle ja huhtikuun kuntavaaleissa hän yli nelinkertaisti äänimääränsä viime kuntavaaleihin verrattuna.
Selitys numero 3. Kuntapolitiikan näyttäytyminen suurena kasvisruokapäivänä syö ryhmäjohtajien arvostusta
Helsingin kaupunginvaltuusto tuhosi helmikuussa 2010 kuntapolitiikan uskottavuuden. Käsittelyssä oli aloite, jossa kouluihin esitettiin pakollista kasvisruokapäivää.
Keskustelusta tuli klassikko, jolle naurettiin ympäri maata. Syystäkin, sillä muun muassa Mika Ebeling (kd) vastusti lapsille kouluissa yhtenä päivänä syötettävää kasvisruokaa vetoamalla Jeesukseen. Kyllä, Jeesukseen.
Neljä vuotta myöhemmin naurettiin Tampereelle, tai tarkemmin sanoen sen valtuutetuille. Valtuusto keskusteli delfinaarion lakkauttamisesta. Keskustelussa vastustettiin delfinaarion lakkauttamista muun muassa sillä perusteella, että delfiinit näyttävät onnellisilta.
Kasvisruokapäivän ja Tampereen delfiinikeskustelun kaltaiset performanssit ovat valtuuston ryhmäjohtajien kaltaisten työmyyrien kannalta tuhoisia, sillä suurin osa äänestäjistä seuraa kuntapolitiikkaa todella huonosti.
Ne luovat kuntapolitiikasta ja sen vastuunkantajista kuvaa hassuina puuhastelijoina. Tämä saattaa lisätä kuntapolitiikan viihdekäyttöä, mutta ei houkuttele äänestämään sen keskeisiä vastuunkantajia.
Kuntapolitiikan keskeisten päättäjien kannalta ongelmallista on myös se, että kuntapolitiikkaa seurataan farssien ohella pitkälti suurten päätösten kautta.
Esimerkiksi Helsingin päätöksenteolla on oma fanaattinen seuraajakuntansa. Suurille massoille se näyttäytyy kuitenkin Jätkäsaaren tornihotellin, Guggenheimin taidemuseon ja suurmoskeijan kaltaisten suurpäätösten kautta.
Niissä ryhmäjohtajien ja muiden vastuuhenkilöiden työpanos ei välttämättä näy yhtä vahvasti kuin esimerkiksi tuottavuustavoitteen ja investointiraamin kaltaisissa pitkän aikavälin päätöksissä. Tuottavuustavoite taas ei ole yhtä seksikäs aihe kuin Guggenheim, joten suuren yleisön silmissä sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.
Poliitikon kannalta keskeistä on, että hänellä ja hänen ajamillaan asioilla on äänestäjälle väliä. Siksi lähikoulun ja lähimetsän puolustajat pärjäävät, yleispoliitikot eivät.
