TIETOKONEEN monitorille alkoi ilmestyä keskusteluketju tietokonepeleistä. Joidenkin nimettömien viestien sävy hätkähdytti koululaista. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt yhtä paljon kiroilua ja muiden silmitöntä haukkumista yksittäisiin virkkeisiin tiivistettynä.
Elettiin 1980-luvun puoliväliä. Olin hankkinut modeemin. Sillä saattoi yhdistää kaksi kotitietokonetta toisiinsa lankapuhelinlinjaa pitkin. Vastaanottajan koneessa oli ohjelmisto, jonka avulla saattoi esimerkiksi lukea muiden viestejä tai ”imuroida” ohjelmia omaan koneeseensa. Yhden megatavun lataamiseen olisi kulunut 7,5 tuntia.
Puhelinnumeroita näihin alkeellisiin palvelimiin löytyi tietokonelehtien sivuilta. Bokseihin pääsi kerrallaan vain yksi käyttäjä puhelinlinjaa kohden.
SOSIAALISEN MEDIAN ja verkon keskusteluryhmien sittemmin tutuksi tullut pimeä puoli oli siis jo näkyvissä kolmekymmentä vuotta sitten. Digitaalinen viestintä tapahtui kuitenkin tuolloin vielä suljetussa ympäristössä.
Julkinen puhe oli säädellympää ja se perustui kunkin ajan käytösnormeihin. Kiroilua, uhkailua tai julmaa haukkumista oli julkisesti näkyvillä vähemmän.
KAIKKI MUUTTUI. Onko digitaalisen viestinnän vallankumous kirous vai onni – siitä voi kiistellä loputtomiin. Muutokset ovat näkökulmasta riippuen sekä myönteisiä että kielteisiä.
Somessa vietetyn ajan käyttöä on helppoa arvioida itse. Sen sijaan on vaikeampaa havaita teknologian vaikutuksia esimerkiksi oman maailmankuvansa rakentumiseen.
OMA LUKUNSA ovat suorat vaikuttamisyritykset. Paljastukset Cambridge Analytica -yhtiön toiminnasta ovat herättäneet jälleen tarpeellisen keskustelun siitä, kuinka paljon esimerkiksi Facebookin käyttäjien ajattelua voidaan ohjailla kerätyn käyttäytymistiedon avulla.
Arviot vaihtelevat laidasta laitaan. Paljastukset ovat tärkeitä, koska ne havahduttavat ymmärtämään kerättävän tiedon määrää ja laatua.
ANALOGISESSA maailmassa kasvaneena toivoisi välillä, että sosiaalisen median saisi kytkettyä halunsa mukaan päälle tai pois. Somea ei kuitenkaan pääse pakoon.
Vaikka yksilö pysyttelisi alustojen ulkopuolella, valtaosa ympärillä olevista ihmisistä hahmottaa maailmaa yhä enemmän sosiaalisen median luomien todellisuuksien kautta. Nämä todellisuudet, eräänlaiset prismat, ovat hyvin erilaisia eri ihmisille. Kuplien sisällä voi olla yhä pienempiä kuplia. Toiselle isoina näyttäytyvät ”somemyrskyt” ovat toiselle näkymättömiä.
JUURI tästä syystä sosiaalisen median kautta avautuvia näkymiä on lähes mahdotonta hahmottaa kokonaisuutena. Sen sijaan, että hakisimme yhtenäistä kuvaa, olisi olennaisempaa ymmärtää, miten nämä erilaiset todellisuudet vaikuttavat yksilöiden ja ryhmien keskinäisiin suhteisiin ja siten koko yhteiskuntaan.
Eriytyvätkö ihmisten maailmat yhä enemmän toisistaan? Ruokkiiko sosiaalinen media meissä lyhytjänteisyyttä tai narsismia? Onko sosiaalisen median dynamiikassa mustavalkoisuutta tai naivismia edistäviä mekanismeja?
Onko olemassa riski, että oman päämme sisällä tapahtuvat muutokset ovatkin lopulta nakertamassa yhteiskuntaa koossa pitäviä ominaisuuksia – esimerkiksi kykyä kuunnella eriäviä mielipiteitä tai malttia perehtyä syvemmin asioihin?
Harva myöntää tätä omalta kohdaltaan, mutta moni saattaa nähdä eläviä esimerkkejä ympärillään.
AJASSA on myös myönteisiä piirteitä. Tiedonvälityksen monopolin murtuminen edellyttää esimerkiksi viestimiltä aikaisempaa suurempaa avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.
Nopea muutos vaatii itse asiassa kaikilta instituutioilta uusiutumista, koska kansalaiset kysyvät, hakevat perusteluja ja odottavat vastauksia.
#metoo-tyyppiset kampanjat puolestaan voivat parhaimmillaan muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi hätkähdyttävällä vauhdilla.
Jarrupoljinta ei enää ole.
Kirjoittaja on HS:n vastaava päätoimittaja.
- KolumniSeuraa
- Sosiaalinen mediaSeuraa
- Kaius NiemiSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti