"Työmies on palkkansa ansainnut." ennen osuvasti todettiin. Olen useinkin vuosikymmenien aikana kirjoittanut, että urheilijoiden saamat palkat/palkkiot ovat suhteettoman korkeita.
Ne ovat nousseet ja edelleen nousevat käsittämättömän suuriksi. Niillä ei ole järjen kanssa mitään tekemistä.
Itse olen vertailupohjaksi ottanut esim. suomalaisen, hyvin koulutetun ja todella kovaa työtä tekevän opettajan.
Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta hiukan tuunattuna:
Granlund nousi ansiotaulukossa, Koivu jatkaa kunkkuna – Katso suomalaisten NHL-pelaajien ensi kauden palkat
18 suomalaista tienaa ensi kaudesta yli miljoona dollaria.
Uuden sopimuksensa myötä Granlund, 25, nousi suomalaisten NHL-pelaajien palkkatilastossa viidenneksi. Granlundin seurakaveri, Mikko Koivu, on suomalaispelaajien palkkakunkku. Yhteensä 18 suomalaista tienaa ensi kaudesta yli miljoona dollaria.
Tähdellä merkityillä pelaajilla on niin sanottu kaksisuuntainen sopimus. Heidän palkkansa vaihtelee sen mukaan, pelaavatko he NHL:ssä vai farmiliigassa.
Hyvä kirjoitus jälleen kerran Yrjön kynästä/näppäimistöstä. Olen viime vuosina itsekin ihmetllyt lähinnä Facebook-foorumilla, miten järkevinä pitämäni, tutut ihmiset kirjoittavat "puuta heinää" aivan kuin he eivät ymmärrä, että he asuvat Suomi-nimisessä maassa. Monet heistä näyttävät asuvan jonkinlaisessa "Harhalassa", jossa mikään - toistan ei mikään - ole hyvin vaan kaikki - toistan kaikki - varsinkin nykyhallituksen tekemiset ovat tuomittavia ja kyseenalaistettavia. Murheellisinta mielestäni on nimenomaan se, että kyseiset henkilöt ovat hyvin koulutettuja, pääasiassa työssäkäyviä, hyvin ainakin näennäisesti taloudellisesti toimeentulevia, joille suomalainen yhteiskunta on taannut erinomaiset elämisen mahdollisuudet. On tämä kummaa itkupilliaikaa!
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Politiikka | Kolumni
Sosiaaliseen mediaan pätee sama kuin sosialismiin: hyvä asia, jonka jätkät pilasivat
Sosiaalinen media tarjoaa loistavat mahdollisuudet pienille joukkioille harjoittaa verbaalista terrorismia. Heti kun esimerkiksi maahanmuuttoa edes sivutaan vaikkapa kolumneissa, nämä ryhmät täyttävät kommenttipalstat rasistisella mölinällään, kirjoittaa Yrjö Rautio kolumnissaan.
KANSALAISJOURNALISMISTA odotettiin jopa perinteisen journalismin korvaajaa tai ainakin haastajaa ja täydentäjää. Mitä on saatu? Valeuutisia, vihankylvöä ja populismia, joilla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa.
Osallistuin kymmenkunta vuotta sitten keskustelutilaisuuteen, jonka aiheena oli kansalaisjournalismi. Sen järjesti toimittajien ammattijärjestö Suomen Journalistiliitto. Alustajat esittivät kansalaisjournalismin tulevaisuuden journalismina, joka voisi jopa korvata perinteisen journalismin.
Lehdet, radio- ja televisio-ohjelmat ikään kuin tekisivät itse itsenä, aktiiviset kansalaiset korvaisivat ammattitoimittajat. Sosiaalisen median räjähdys oli silloin vasta tulossa.
KÄYTIN tilaisuudessa puheenvuoron, jossa ihmettelin näitä näkemyksiä. Miksi puhua edes journalismista, kysyin. Eiväthän pelkät mielipiteet tai omien tunnelmien esittely ole journalismia. Ne eivät lisää tietoa maailmasta, kuten journalismi tekee.
Leimauduin varmasti taantumuksen airueksi. Mutta en vieläkään näe suurta tarvetta korjata silloisia näkemyksiäni.
Käsite kansalaisjournalismi syntyi 1990-luvulla Yhdysvalloissa. Se tarkoitti alun perin sitä, että journalismissa pyritään ottamaan huomioon tavallisten kansalaisten näkökulma asiantuntijoiden ja esimerkiksi politiikan ammattilaisten sijaan.
Kansalaisjournalismi on rappeutunut myös tässä alkuperäisessä merkityksessään. Yhä useammin näkee esimerkiksi television keskusteluohjelmia, joissa kenen tahansa mielipide nostetaan tasavertaiseksi asiantuntijoiden näkemysten kanssa. Kiivas usko asiaansa käy tiedon korvikkeeksi kuin väärä raha.
KANSALAISTEN itsensä tuottama ”journalismi” ei ole suinkaan korvannut ammattijournalismia, päinvastoin. Luotettava tietoa tuottava journalismi on entistäkin tärkeämpää tässä valeuutisen, propagandan ja kiihkomielisen mielipidemuokkauksen maailmassa.
Epäilemättä internet ja sosiaalinen media ovat olleet suurin tiedonvälityksen edistysaskel sitten kirjapainotaidon keksimisen. Se on laajentanut sananvapauden kenen tahansa ulottuville. Mutta siitä olisi ollut monin verroin enempäänkin. Siihen pätee sama, jota joskus sanottiin sosialismista: hyvä asia, jonka jätkät pilasivat.
Sosiaalinen media tarjoaa lähes rajattomat mahdollisuudet niin hyvään kuin pahaan. Valitettavasti paha on ollut näihin päiviin asti niskan päällä.
Sosiaalinen media on avannut tietä oikeistopopulismin, rasismin ja fasismin nousulle. Ilman sitä Donald Trumpista tuskin olisi tullut Yhdysvaltain presidenttiä tai Jussi Halla-ahosta perussuomalaisten puheenjohtajaa.
Jos sosiaalinen media kasvattaakin tiedon määrää, se myös hukuttaa tiedon tajunnantäyttöroskaan. Jos sosiaalinen media luokin loistavia mahdollisuuksia ihmisten kohtaamiselle ja verkostumiselle, se myös luo kuplia, joihin ihmiset voivat eristäytyä samanmielisten joukkoon.
SANANVAPAUS ja vastuu sanoista eivät kohtaa toisiaan sosiaalisessa mediassa. Liian moni käyttää vapauttaan väärin, toisten ihmisen vahingoittamiseen, ja yleensä vielä nimimerkin suojista. Tämä on jo johtanut sääntelyn tiukentumiseen. Tarvitaan moderaattoreita, nettipoliiseja, entistä tiukempia lakeja.
Sosiaalinen media tarjoaa loistavat mahdollisuudet pienille mutta aktiivisille ja organisoituneille joukkioille harjoittaa verbaalista terrorismia. Heti kun esimerkiksi maahanmuuttoa edes sivutaan vaikkapa kolumneissa, nämä ryhmät täyttävät kommenttipalstat rasistisella mölinällään.
Ne, joilla olisi asiallistakin sanottavaa, sivistyneet ihmiset, eivät viitsi moiseen törkykasaan koskea kymmenen metriä pitkällä kepilläkään. Keskustelu estyy, ja se on tarkoituskin.
TARKOITUS on estää ketään esittämästä näille joukkioille epämieluisia näkemyksiä. Varmaan tämä on jossain määrin onnistunutkin. Harva viitsii ottaa joka kerta niskaansa sataa kuutiota lietelantaa, kun vain mainitseekin vaikkapa ihmisoikeudet. Helpommalla pääsee, kun vaikenee.
Nämä joukkiot pyrkivät hiljentämään myös kokonaisia medioita. En tiedä, missä määrin tämä on onnistunut. Itseään kunnioittava media ei painostukseen taivu, mutta saattaa olla niitäkin, jotka taipuvat. Se on mediallekin pienemmän riesan tie.
Yksi osoitus taipumisesta on se, että mediakin sortuu usein rasistien itselleen kehittämän peitekielen käyttöön, puhuu esimerkiksi maahanmuuttokriittisistä tai nuivista, kun kyse on selvästä rasismista. Asia on vähintäänkin tutkimuksen väärti, sillä kyse on journalismin perimmäisistä asioista.
Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä.
