Hmmmmm - mitäpä tuohon muuta sanomaan/kirjoittamaan ...
Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta hiukan tuunattuna:
Toimittajalta Pohjois-Korean reissusta: Viikko propagandan pyörityksessä
Valvonta, salailu, epätietoisuus ja unenpuute käyvät nopeasti raskaaksi, kertoo Pohjois-Koreasta palannut Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen.
PJONGJANG Lentokentän tullimiehet ihmettelevät tyhjäksi pyyhittyä selainhistoriaani, sormeilevat läppärini liitäntöjä ja testaavat kamerani valikoita.
Samalla minulle esittäytyy nuori nainen, joka toimii hallituksen valitsemana "oppaana" seuraavat kuusi päivää ja tietää minusta luultavasti jo kaiken sellaisen olennaisen, minkä voi löytää julkisista lähteistä.
Olemme erottamattomat, koska Pohjois-Korea ei missään oloissa päästä ulkomaalaisia toimittajia hortoilemaan omin nokkineen edes maan eliitin kotikulmilla Pjongjangissa. Oppaat – tai käytännössä lähinnä valvojat – jopa asuvat vierailun ajan toimittajien kanssa samassa hotellissa, mutta sentään eri huoneissa.
Hotellin ulkopuolella meidän journalistien on pakko pitää sinistä hihamerkkiä, jossa lukee ”toimittaja” koreaksi. Luulisi, että valkoinen naama riittäisi näytöksi ulkopuolisuudesta, mutta Pohjois-Koreassa ei ole tapana tinkiä seurannasta.
Valvojani on hommassa ensimmäistä kertaa, hänet oli poimittu valtion vieraskielisen kustantamon palkkalistoilta.
Kim Il-sungin syntymän vuosipäivän kieppeillä huhtikuun puolivälissä ulkomaalaisia oli maassa enemmän kuin muulloin, ja kaikki kynnelle kykenevät – eli kielitaitoiset ja ideologisesti luotettavat – haluttiin ohjaamaan epäilyttäviä toimittajia.
Kim Il-sungin syntymän vuosipäivän kieppeillä huhtikuun puolivälissä ulkomaalaisia oli maassa enemmän kuin muulloin, ja kaikki kynnelle kykenevät – eli kielitaitoiset ja ideologisesti luotettavat – haluttiin ohjaamaan epäilyttäviä toimittajia.
Valvojaani kiinnostaa eniten se, kirjoitanko Pohjois-Koreasta myönteisesti vai kielteisesti. Yritän selittää, että en perusta moisesta arvosteluasteikosta, vaan yritän saada juttuihini realismia sekä välähdyksiä "tavallisen kansan" elämästä, mitä se sitten käytännössä onkaan, kun pääsemme näkemään vain etuoikeutetun eliitin elämän parhaita hetkiä.
Toisin kuin turistien, toimittajien ei tarvitse käydä kumartelemassa maan ex-johtajien patsailla eikä osallistua mihinkään teennäisiin rituaaleihin. Pohjoiskorealaiset isäntämme valtion viestintäneuvostosta tietävät mitä toimittajan työ lännessä on ja yrittävät keskittyä näyttämään meille Pjongjangin parhaita puolia.
Niinpä tutuksi tulevat kukkanäyttely, eläintarha ja sisävesipuisto. Ne ovat täynnä väkeä, millä Pohjois-Korea haluaa osoittaa, että kaupungissa on vauras keskiluokka, joka osaa pitää hauskaa ja reippailee perhekunnittain, kuten ihmiset missä päin maailmaa tahansa.
Näemme myös tyhjän tiedekeskuksen, jonka on tarkoitus viestiä Pohjois-Korean teknologisesta tasosta, sekä lastenpalatsin ja taekwondokeskuksen. Niiden hiotut esitykset kertovat ainakin sitkeästä ja kurinalaisesta harjoittelusta.
Matkani kohokohta on niinkin tavanomainen asia kuin parturikäynti. Onnistun livahtamaan minibussisaattueesta vain kerran parin tunnin ajaksi sillä verukkeella, että olin jo vuotta aiemmin käynyt Kim Il-sungin syntymäkodissa ja ajanut täsmälleen saman kahden metroaseman välin, jolle toimittajia oltiin silloin viemässä.
Yhtä painavaksi syyksi kelpasi se, että todella tarvitsin tukanleikkuuta.
Olin jättänyt käymättä parturissa Pekingissä juuri sen takia, että minulla olisi parempi mahdollisuus päästä parturiin Pjongjangissa. En kelpuuta Yanggakdo-hotellin parturia, koska haluan samalla tehdä aiheesta kunnon jutun.
Olin jättänyt käymättä parturissa Pekingissä juuri sen takia, että minulla olisi parempi mahdollisuus päästä parturiin Pjongjangissa. En kelpuuta Yanggakdo-hotellin parturia, koska haluan samalla tehdä aiheesta kunnon jutun.
Hyppään valvojani kanssa taksiin ja pääsen valitsemaan itselleni uuden pohjoiskorealaisen hiusmuodin.
Kaikki menee nappiin: saan habitukseni aavistuksen edustavampaan kuntoon seuraavan päivän satelliittisuoraa varten, hintaan kuuluva päähieronta on paras mitä olen koskaan saanut, eikä kukaan yritä estää kännykkäkameran käyttöä parturissa.
Tämä ei kuulosta journalistiselta suurskuupilta, mutta Pohjois-Koreassa pienikin poikkeama virallisesta propaganda-ajelusta on jo työvoitto.
Parturikäynnin harvinaisuudesta kertoo, että kun twiittasin uudesta pohjoiskorealaisesta kuontalostani sekä pohjoiskorealaisista hiusmalleista, asia levisi nopeasti maailmalle ja viikon mittaan siitä tehtiin pari sataa uutisjuttua verkkolehtiin ja muihin sivustoihin.
Eniten jäi harmittamaan se, että kun twiittiin mahtuu nyanssien puutteessa lähinnä otsikko, jutut näyttävät yliampuvilta ja niissä on muutenkin virheitä – minua jopa luultiin entiseksi pohjoiskorealaiseksi.
Hämmentävää on se, että tässä salaisuuksien maassa yksi viaton parturikäynti riittää paljastamaan uusia asioita pohjoiskorealaisten elämästä, jonka kaikki yksityiskohdat pyritään pitämään salassa ulkomaalaisilta.
Yritän vielä sitkeästi päästä markkinoille, mutta turhaan. Entä jos siellä tapahtuisi vaikka joku onnettomuus, isännät selittelevät – tai että juuri tänään ja vielä huomennakin markkinat ovat kiinni.
Erityisen arkoja asioita ovat raha, tulot ja sosialistiseen paratiisiin hiipivä markkinatalous – näitä käsittelen toisessa jutussa myöhemmin.
Salailun lisäksi toimittajien kynä tylsistyi nopeasti väsymyksen takia. Ensimmäisenä yönä yritin tuloksetta luoda itselleni nettiyhteyttä yökolmeen asti ja minut herätettiin neljältä. Sen jälkeen ohjelmassa oli viisi tuntia turvatarkastuksia ja odottelua, ennen kuin bongasimme maan johtajan Kim Jong-unin uuden asuinalueen avajaisissa.
Sama herätysaikataulu toistui Kim Il-sungin syntymän vuosipäivänä, jolloin pääsimme monen turvatarkastuksen kautta seuraamaan sotilasparaatia, taas näköetäisyydellä Kim Jong-unista.
Vähäisetkin vihjeet toimittajaretkueen ohjelmasta tulivat myöhään ja olivat usein ristiriitaisia. Yöllisiä puhelinsoittoja harrastaneet valvojatkaan eivät tuntuneet aina tietävän, mitä milloinkin oli luvassa.
Tilanne ruokki epäluuloa ja spekulointia, varsinkin koska vierailun aikana sodanuhka Korean niemimaalla nousi uusiin sfääreihin.
Juttujamme ei sensuroitu, mutta liikkumista ja tiedonhankintaa rajoitettiin voimakkaasti. Saimme ostaa huikean kalliit paikalliset sim-kortit, mutta niillä ei voinut soittaa tavallisten pohjoiskorealaisten puhelimiin. Saimme valita kaduilla haastateltavat vapaasti, mutta aikaa siihen liikeni vain hyvin vähän, ja tulkkina toimi aina valvoja.
Valvonta, salailu, epätietoisuus ja unenpuute käyvät nopeasti raskaaksi. Pohjois-Korean jälkeen jopa Kiina tuntui vapaan maailman etuvartiolta. Samalla Pohjois-Korea jätti epämääräisen poltteen: tästä on saatava tietää vielä lisää.
Korean demokraattinen kansantasavalta ei ole demokraattinen, ei kansanvalta eikä oikeastaan edes tasavalta, vaan suurten salaisuuksien sukudynastia, josta tullaan kuulemaan vielä sekä huimaavia että karmivia juttuja.
Mutta entä se normaali tavallisten ihmisten elämä? Totta kai sitä eletään myös Pohjois-Koreassa, vaikkakin johtajakultin varjossa. Kaikkialla ihmiset haluavat tehdä mielekästä työtä, pitää hauskaa ja rakentaa lapsilleen parempaa tulevaisuutta – niin myös Pjongjangissa.
Lue lisää kirjeenvaihtajamme Pohjois-Korean matkasta:
