keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Sadat epätoivoiset ihmiset söivät toisiaan natsien piirittämässä Leningradissa: Samaan aikaan puoluejohto sikaili herkkupöytien ääressä, kertoo brittitutkimus

Hmmmmm - ninpä - äärimmäisen murheellista tekstiä...

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista sellaisenaan:
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Sadat epätoivoiset ihmiset söivät toisiaan natsien piirittämässä Leningradissa: Samaan aikaan puoluejohto sikaili herkkupöytien ääressä, kertoo brittitutkimus

Michael Jones osoittaa natsien kolkon aikeen ajaa Leningrad nälkäkuolemaan, neuvostopomojen ylenkatseen nääntyviä kaupunkilaisia kohtaan – ja lopulta: tavallisten ihmisten hiljaisen sankaruuden hädän hetkellä.



Leningradilaiset tekivät lumitöitä Nevan valtakadulla talvella 1942. Kuva: SOVFOTO
Julkaistu: 2:00, Päivitetty 8:16
Historia
Michael Jones: Leningrad – piirityksen vuodet (Leningrad – State of Siege). Suom. Arto Konttinen. Into. 416 s.
OMAN AIKAMME tuhoisin kaupunki­piiritys toteutui Leningradissa, kun natsi-Saksan saartorengas sulkeutui Nevan metropolin ympärillä 8. syyskuuta 1941. Se kesti 872 päivää ja yötä ja kirposi lopullisesti vasta tammikuussa 1944.
Tuho oli täysin epäinhimillisissä mitoissa: kuolleita tuli yli (kukaan ei tiedä kuinka paljon yli) miljoona ihmistä, suurkaupunki oli pommitusten raunioittama.
Brittiläinen sotahistorioitsija Michael Jones (s. 1940) ei suinkaan ole ensimmäisten piiritystä tutkineiden joukossa. Aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin – tutkimusta, proosaa, muistelmia – mutta Jonesin Leningrad – piirityksen vuodet -teoksella (2008) on kiistattomat meriittinsä. Suomennokseen löytyy vankkoja syitä.
HITLERIN armeijat hyökkäsivät itään 22. kesäkuuta 1941, ja rintama liikkui harppauksin myös kohti Leningradia. Blitzkriegillään saksalaiset rynnivät kahdessa viikossa läpi Baltian puhkaisten jo 8. heinäkuuta Stalinin linjan Pihkovassa.
Tasan kaksi kuukautta myöhemmin oli Leningrad kuristus­otteessa.
Neuvostofiaskoa syvensi se, että puna-armeijan komento­porras oli likvidoitu liki sata­prosenttisesti muutamaa vuotta aiemmin. Nyt heinäkuusta 1941 luoteista armeijaa komensi Kliment Vorošilov – hänellä oli marsalkan arvo mutta ei strate­giantajua. Sotaoppia paitsi jääneen Andrei Ždanovin kanssa hän töpeksi täysin mitoin Leningradin puolustuksen ja varustautumisen kanssa.
Syyskuun 11. päivänä Vorošilovin syrjäytti Georgi Žukov, ruhjova tyyliltään mutta soturi sentään. Hänet siirrettiin jo lokakuussa Moskovaan, ja Leningrad jäi taas turmeltuneelle tunarille Ždanoville.
Tilanne koheni vasta huhtikuussa 1942, kun kaupungin sai vastuulleen taitava kenraali Leonid Govorov.
MUTTA kohtalokkaimmat laiminlyönnit oli silloin jo tehty.
Michael Jones kuvaa armotta virheitä – niin sodassa kuin ­väestönsuojelussa. Esimerkiksi Neva-joen erääseen sillanpääasemaan syydettiin satojatuhansia miehiä varmaan kuolemaan.
Yksi säästyneistä oli pahoin haavoittunut Vladimir Putin, tulevan yksinvaltiaan isä. Sotakalustoakin tuhoutui määrättömästi.
Entä miljoonakaupungin kansalaiset?
Vorošilovin ja Ždanovin monumentaalisin rikos oli jättää liki kaikki Leningradin ruokatarpeet yhteen suureen varastoon eteläisessä kaupungissa. Saksa pommitti nämä Badajevin puiset makasiinit vaivatta maan tasalle, ja ravintokatastrofi oli heti käsillä.
Seurasi yli puoli vuotta niin intensiivistä nälänhätää, ettei vastaavaa ole koettu Euroopassa. Vertailukohtaa ei löydy edes perunaruton luomasta kuolemankierteestä 1840-luvun lopun Irlannissa.
NÄLÄN ohella leningradilaisia niittivät punatauti, krooninen ripuli ja pilkkukuume. Hygienia, samoin kuin veden- ja lämmönjakelu olivat romahtaneet jo syksyllä 1941.

Kuollutta kuljetetaan haudattavaksi pitkin Nevski Prospekt -katua Leningradissa 1942. Kuva: SOVFOTO
Kuolleisuus kohosi valtaviin lukuihin. Vuoden 1942 alkupuolella hengiltä nääntyi jopa 20 000–25 000 ihmistä päivässä.
”Kun on pari tuntia kadulla, näkee kymmeniä yksinään lumessa makaavia vainajia sekä täysiä ruumiskärryjä”, nuorimies Mihail Nosyrev merkitsi ylös 4. helmikuuta.
”Ihmiset syövät mitä vastenmielisintä saastaa puusepänliimahyytelöstä ruumiista leikattuihin pehmeisiin lihapaloihin. Nälän piinaamat, täysin epätoivoiset kaupunkilaiset ovat muuttumassa villi-ihmisiksi.”
KANNIBALISMI ei jäänyt marginaali-ilmiöksi. Vain kymmenessä päivässä otettiin kiinni 311 ihmissyönnistä epäiltyä ihmistä (ja se oli vasta virallinen luku), kannibaaliliigoja paljastui sairaaloissa ja kortteleissa ja esimerkiksi tytärtään etsivältä äidiltä tiukattiin miliisiasemalla lapsen alusvaatteiden tuntomerkkejä, jotta ”voimme kertoa, missä hänet on tapettu – ja syöty”.
Piiritystila alkoi murtaa sivilisaation ja ihmisyyden ydintä.
Kuolemaa tekevässä kaupungissa eli kuitenkin hyvin pärjäävä ihmisryhmä: puolueen ja kaupungin ylin johto. Smolnan päämajan pöydistä ei puuttunut herkkuja, mikä tietenkin haluttiin salata rahvaalta kokonaan.
Jones esittää yhtäpitäviä aikalaistodistuksia, jotka paljastavat tämän sikamaisuuden mittaluokan ja puolue-eliitin täyden moraalikadon. Proletariaatti kyllä kärsi, mutta se ei jalostanut etujoukkoa.
BOLŠEVISTISELLE kyynisyydelle veti vertoja vain natsien sadistinen ylemmyys. Hitler kielsi heti alkuun antautumisen vaihto­ehdon, päinvastoin: ”Tässä eloonjäämistaistelussa meillä ei ole mitään syytä huolehtia siitä, että edes osa kaupungin väestöstä selviäisi hengissä.”
Kirjassa siteerataan saksalaisten monia käskyjä ja muistioita, joita ei haluaisi pitää ihmisen laatimana.
Leningradia oltiin hivuttamassa hengiltä, ja lähelle päämääräänsä natsit pääsivät.
TAMMIKUUSSA 1943 puna-armeija mursi aukon saartoon, ja ruokahuolto käynnistyi maateitse Leningradiin. Siihen asti vain satunnaiskolonnat Laatokan puolelta olivat päässeet perille. Ja vaikeaa se oli yhä. Leningrad vapautui 27. tammikuuta 1944.
Jo piirityksen aikana Kremlin sensuuri varmisti, että Leningradin nälkätragediasta ei saa tihkua tietoja muualle Neuvostoliittoon.
Stalin vähätteli asiaa tuoreeltaan, ja heti sodan jälkeen tuotiin julki vain neuvostojohdon ja kaupunkilaisten yhteisen taistelun ja sankaruuden kertomus. Se on pitkälti mielikuvitusta.
Kuolleiden kokonaisluvuksi ”päätettiin” 632 253 leningradilaista, vaikka kaupunginhallinto oli jo elokuussa 1942 virallisista asiakirjoista päätynyt 1,2 miljoonaan kuolleeseen. Lopullinen kuolinluku saatiin supistettua puoleen!
Piirityksen kokeneista esimerkiksi akateemikko Dmitri Li­hatshev arveli, että ”uhriluku oli arvioitu tarkoituksella 3–4 kertaa todellista pienemmäksi”.
LOPUKSI: mistä syntyy Jonesin Leningrad-kirjan syvin todistusvoima?
Siitä, että läpi teoksen Jones hyödyntää aitoja aikalaisdokumentteja, paljon ja perustellusti. On kansalaisten ja sotilaiden päiväkirjoja, kirjeitä ja muistiin­panoja, piirroksia, arkistoja, turvallisuuspoliisi NKVD:n ja armeijan raportteja – toki myöhempää tutkimustakin tuhdisti.
Sotia voi tarkastella karttapöytien äärestä, kenraalien kera, tai tällä tavalla: päivästä toiseen selviytymisenä, apatiana, taisteluna leipäjonoissa, nälkään kuolevan ihmisen silmin ja ajatuksin.
Michael Jones ei sivuuta armeijoiden suuria marssisuuntia, mutta kiinteimmin hän katsoo nälän, pakkasen ja tautien syömiä leningradilaisia. Miljoonien uhrien armeijaa.

Kommentti: Kun kansa kuoli kinoksiin, poliittinen eliitti käänsi kylkeä

TARKKA­VAISTOINEN arki­havainnointi leimaa Michael Jonesin Leningrad-teosta, mutta myös se, miten täysin kahtia elämänmeno hajosi piiritetyssä kaupungissa.
Orwellilaisittain ilmaisten, ne toiset olivat hurjasti tasa-arvoisempia kuin ne toiset.
On äärimmäisen rikollista, että korkeimmassa kuolemanvaarassa huolehdittiin vain etuoikeutetun luokan ruokahuollosta, lämmön ja puhtaan veden saannista.
KUN valtaosalle kansasta jaettiin päivässä 125 grammaa leipää (ja joka päivä ei edes sitä), pieni porukka mietti, levittääkö leivälleen mustaa vai punaista kaviaaria.
Aliravittuja ihmisiä kuoli lumikinoksiin sadoin tuhansin, yltäkylläiset käänsivät kylkeä vuoteen lämmössä.
Leningradilaisilla oli kolmatta vuotta vastassaan paitsi maahan tunkeutunut herrakansa, myös omat herrat, stalinilainen nomenklatuura. Vain ensin mainitut häädettiin keväällä 1944.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

tiistai 19. toukokuuta 2020

Mitä tänään tähän asti...

Perinteisten aamutoimien jälkeen pisitn päärakennuksen takkaan tulet, kaikki ok. 

Piti olla siivouspäivä, mutta tihkusade taitaa muuttaa suunnitelmia ainakin jonkin verran.

Kävin vilkaisemassa SuperCat-loukut, tyhjiä olivat, seurataan tilannetta. Jos ei parin-kolmen päivän aikana ala tapahtua, täytyy pohtia uudelleen myyrän/myyrien mahdolliset kulkureitit...

Rajanaapuri katkaisutti Terijoen salavat ja yhden Makedonian männyn tontiltaan. Ilmeisesti kannot jyrsitään pois.

Siirsin ison peräkärrymme - oikeastaan Tommin peräkärryn - meidän kakkosliittymään, niin saavat viedä oksat Kemin Energian kentälle Karjalahdelle...

Meninköhän merta edemmäksi kalaan?

Kävin hakemassa Keminmaan Hankkijalta kaksi 2,5 kg pussia, kahta eri lajiketta takuuvarmistettuja, sertifioituja siemenperunoita. Vähän tyyriin puoleisijahan nuo olivat mutta...
Miksi? 
Siksi, että viime vuoden perunanviljely erinomaisista alkuasetelmistä huolimatta ei mielestämme onnistunut riittävän hyvin.
Jo viime vuonna Tervaharju Puukeisari, harrasteperunanviljelijä, ystäväni Juha Puro totesi, että hae siemenet Keminmaan Hankkijalta...

Viimeistään syksyllä näkee lopputuloksen. 

Janne “Rysky” Riiheläisen kolumni: Eivät ydinaseet ole mihinkään kadonneet, joten miten olisi sienipilvet osana Suomen puolustusta?

Hmmmmm - vai niin - mielenkiintoinen artikkeli, ei kahta sanaa...

Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta sellaisenaan:

Janne “Rysky” Riiheläisen kolumni: Eivät ydinaseet ole mihinkään kadonneet, joten miten olisi sienipilvet osana Suomen puolustusta?  

Suomi ja suomalaiset ovat aina ajatelleet ydinaseita muiden aseina. Nyt meidänkin on mietittävä haluammeko olla ydinaseiden puolella vai niitä vastaan, kirjoittaa Rysky Riiheläinen.
Ydinaseet
Rysky Riiheläinen
Laura Railamaa / Yle
”Ei lehmä kaipaa sonnia, kun sataa ydinpommia” Näin meitä huudatettiin 80-luvun rauhanmarssilla Haminan kaduilla. Huuto oli jo silloin piinallisen nolostuttava, mutta ydinaseiden vastaisuus oli sitäkin tärkeämpi asia. Enkä edelleenkään koe olleeni väärässä, vaikka Neuvostoliitto olikin lännen rauhanliikkeen soluttanut ja käytti sitä h(siirryt toiseen palveluun)yväkseen.(siirryt toiseen palveluun)
Me elimme silloin maailmassa, jossa kaiken tuhoutuminen ydinsodassa oli arkisen mahdollista pop-kulttuuria myöten(siirryt toiseen palveluun). Tunne lienee jotain samanlaista kuin nykyään monien kokemassa ilmastoahdistuksessa.
Sitten kommunismi romahti ja sienipilvet hävisivät silmistä ja mielestä. Mutta nyt ne ovat palaamassa. Myös suomalaisille on tulossa eteen tilanne, jossa joudumme päättämään haluammeko ydinaseet osaksi puolustustamme.
Viimeisten vuosien aikana Venäjä on simuloitunut ydinhyökkäyksiä läntisen Euroopan maihin.
Poliittiset, taloudelliset ja teknologiset muutokset yhdessä laittavat parhaillaan vahvalla kädellä asetelmia uusiksi. Erityisesti Venäjä, jolla on sotilaallisen voiman lisäksi hyvin vähän muita vahvuuksia, on pitänyt voimallisesti esillä ydinaseitaan. Venäjän ja Yhdysvaltain välisiä aserajoitussopimuksia on purkautunut ja purkautumassa, koska kumpikin haluaa ottaa käyttöön uutta teknologiaa.
Viimeisten vuosien aikana Venäjä on simuloitunut ydinhyökkäyksiä läntisen Euroopan maihin. Kohteena on ollut muun muassa Ruotsi, joka pääsiäisenä 2013 havahtui(siirryt toiseen palveluun) siihen, ettei sillä ollut lähettää valmiudessa olevia lentokoneita lähestyvää hyökkäysmuodostelmaa vastaan. Siitä käynnistyi yhä jatkuva kriisi maan puolustusvalmiuden suhteen.
Venäjä viestitti taustalla(siirryt toiseen palveluun) heti Krimin valtauksen jälkeen, ja myöhemmin myös julkisesti(siirryt toiseen palveluun) olevansa valmis käyttämään ydinaseita, jos Krimin valloitusta uhataan sotilaallisesti. Venäjä on myös hehkuttanut uusia ihmeaseita, vaikka niiden kehittelyssä onkin ollut vakavia ongelmia.(siirryt toiseen palveluun)
Yhdysvallat on myös harjoitellut Euroopan yllä ydinasehyökkäystä Venäjälle.
Venäjälle on vastattu muun muassa sijoittamalla Baltian maihin kiertäviä lento-osastoja muista Natomaista. Yhdysvallat on myös lähtenyt mukaan peliin ja harjoitellut Euroopan yllä(siirryt toiseen palveluun) ydinasehyökkäystä Venäjälle.
Euroopan johtajana tomerasti esiintynyt Ranskan presidentti Emmanuel Macron vihjasi vastikään puheessaan, että Ranskan ydinaseiden tarjoamasta suojasta muillekin maille olisi mahdollista keskustella. Suomessa reaktiot(siirryt toiseen palveluun) olivat hyvin vaisuja. Ne kertoivat, että ainakaan hallituksessa ei ole yhteistä kantaa tähän.
Ydinaseiden merkitystä Suomen turvallisuudelle ei ole kuitenkaan unohdettu. Suomi jättäytyi aikanaan vähin äänin kokonaan YK:n yleiskokouksessa hyväksytyn ydinasekieltosopimuksen ulkopuolelle.
Nykyisistä hallituspuolueista SDP, vasemmistoliitto ja vihreät halusivat Suomen liittyvän sopimukseen. Hallitusohjelmassa on kuitenkin vain maininta(siirryt toiseen palveluun) jäsenyyden arvioinnista tulevaisuudessa. Ulkomisteriön mukaan (siirryt toiseen palveluun)sopimuksella voi olla "merkitystä ydin­aseettomien maiden yhteistyö­suhteisiin ydinase­valtioiden kanssa".
Ruotsi päätti liittyä sopimukseen, mutta väliin tuli Yhdysvallat, joka suhtautui asiaan kielteisesti(siirryt toiseen palveluun). Viime kesänä Ruotsi ilmoittikin(siirryt toiseen palveluun) jäävänsä sopimuksen ulkopuolelle. Suomi ja Ruotsi eivät siis halunneet vaarantaa sotilaallista yhteistyötä Yhdysvaltain ja Naton kanssa.
Macronin aloite toi ydinaseet mukaan keskusteluun myös eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä. Suurimmalle osalle maista tämä asia on jo ratkaistu Nato-jäsenyyden kautta. Ne ovat lähtökohtaisesti sitoutuneet ydinaseisiin.
Ranskasta tuli elokuvan muodossa mielenkiintoinen viesti jo viime vuonna. Suden kutsu elokuva kertoo kuinka Ranska lähettää Suomen avuksi ydinaseilla varustetun sukellusveneen, kun Venäjä on miehittänyt Ahvenanmaan. Paitsi että elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Antonin Baudrylla on kokemusta valtiojohdon ulkopoliittisena avustajana, niin Ranskan ulkoministeriö kertoi suomalaisille(siirryt toiseen palveluun) taustoja elokuvan teemoista.
Tarjolla on yhteisiä sotaharjoituksia, kalustohankintoja, järjestelmiä, kauttakulkusopimuksia ja nyt vielä tarjous ydinaseiden sitomisesta osaksi yhteistä puolustusta.
Tähän asti on Suomessa ollut hyvin helppoa olla myötämielinen eurooppalaiselle turvallisuusyhteistyölle. Mutta konkreettisten yhteistyömuotojen hyväksyminen onkin jo hankalampaa. Tarjolla on yhteisiä sotaharjoituksia, kalustohankintoja, järjestelmiä, kauttakulkusopimuksia ja nyt vielä tarjous ydinaseiden sitomisesta osaksi yhteistä puolustusta.
Suomi on sujahtanut loppujen lopuksi hyvin nopeasti syvälle lännen puolustusrakenteisiin. Vielä toissa vaalikaudella keskusteltiin suurilla sanoilla muutamasta Islantiin ilmavalvontaharjoituksiin lähtevästä hävittäjäkoneesta. Nyt on rutiinia käydä sotaharjoituksissa muualla ja isännöidä tänne tulevia ulkomaisia joukkoja.
Suomi ja suomalaiset ovat aina ajatelleet ydinaseita vain muiden aseina. Nyt ensimmäistä kertaa meidän pitää oikeasti miettiä, että haluammeko ydinaseita omalle puolellemme. Nyt ei taida löytyä marssille lähtijöitä, ei puolesta eikä vastaan.
Janne "Rysky" Riiheläinen
Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Mitä tänään tähän asti...

Laiska töitään luettelee, mutta siitä huolimatta ainakin seuraavaa: Perinteisten aamutoimien jälkeen pistin työhaalarin päälle ja menin tontin kulmalle, jonne olin ns. matopeltoon kaivanut n kpl syviä kuoppia. 
Miksi? 
Siksi, että olen olen useamman vuoden ajan isosta kompostiviritelmästämme haudannut maahan ositain kompostoitunutta tavaraa. Tämän kevään/alkukesän homma hoidettu...

Samaan työrupeamaan käänsin lapiolla puolet perunapellostamme, vaikka olin alustavasti sopinut katunaapurimme kanssa sen mylläämisestä. Muuta myllättävää kyllä riittää...

Vaihdoin asua ja lähdin Raimo Tunkkarin Auto-Patulle. Land Roverin pari hälytysmerkkivaloa oli ilmaantunut kojelautaan. Olin alustavasti ottanut asiasta sähköpostin välityksellä yhteyttä.
Asentaja otti vika-analysaattorin mukaan ja pihalla tarkisti tilanteen.
Kyllä - oikean eturattaan anturi ilmoitti vikamerkintää. Alustavasti sovimme, että otan asiasta yhteyttä sähköpostilla.

Kävin Karjalahden Prismassa. Tein tarpeellisia ja ns. heräteostoksia. Rauhallista oli ja asiakkaat käyttäytyivät ohjeiden mukaisesti.

Ajelin Lasse Tapion TTT Oy-yritykseen. Olimme käyneet sähköpostiviestintää yrityksen savustusuuneista.
Kyllä - olipa kerta kaikkiaan livenä erinomaisen oloinen ja jämerää tekoa. Kerroin Lasselle tämänhetkisen savustinarsenaalimme. Lasse lupasi räätälöidä heidän tuotetta vielä tarpeen mukaan, lähinnä itseäni kiinnosti kaksi savustusritilää. Pistämme asian harkintaan...

Ajelin vielä jututtamaan Kamppisen Ristoa Prima- Raudassa pikapikaa ja sen jälkeen  Hahtisaaren kautta sisäsatamaan. Ei ole vielä laiturille asiaa ja rannat etäällä Selkäsaaressa näyttävät olevan jäässä.

Kotiin tultuani menen kääntämään loput perunapellosta ja ryytimaasta. Eiköhän tämän tälle päivälle oli sitten siinä...