tiistai 18. huhtikuuta 2017

Moni vaikutusvaltainen poliitikko jäi kuntavaaleissa rannalle ...



Hmmmmm - mielenkiintoista!

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Moni vaikutusvaltainen poliitikko jäi kuntavaaleissa rannalle – miksi keskeisimmät vastuunkantajat eivät kelpaa äänestäjille?

Helsingin politiikan keskeiset vastuunkantajat ovat usein karismaattisten kansankiihottajien sijaan harmaita työmyyriä. He kärsivät siitä, että kuntapolitiikkaa näyttää yhdeltä suurelta kasvisruokapäivältä, kirjoittaa HS:n toimittaja Joonas Laitinen.





Helsingin kolmen suurimman puolueen kärkivaikuttajista jäivät tämän kevään kuntavaaleissa ilman valtuustopaikkaa Tatu Rauhamäki (kok), Minerva Krohn (vihr) ja Maija Anttila (sd).
OLETKO ikinä miettinyt, miltä Tatu Rauhamäestä tuntuu? Kärsiikö hän?

Kärsimys liittyy olennaisesti pääsiäiseen, ja pääsiäisen hengessä voi pohtia sunnuntaina 9. huhtikuuta käytyjä kuntavaaleja. Erityisesti kuntavaaleissa pudonneita.

Demokratiariitti oli näet monille Helsingin keskeisimpiin kuuluville vallankäyttäjille äärimmäisen tyly.

Kenties irvokkain kohtalo oli kaupunginhallituksen puheenjohtajalla Tatu Rauhamäellä. Rauhamäki putosi Helsingin vaikutusvaltaisimman poliitikon paikalta kokoomusryhmän viidenneksi varavaltuutetuksi. Asetelma vastaisi pääministerin romahtamista eduskuntavaaleissa.

Sylettäähän se, sanoi Rauhamäki haastattelussa kolme päivää vaalien jälkeen. Mutta sanoi hän paljon muutakin kiinnostavaa.

Rauhamäki kertoi muun muassa, miltä tuntuu, kun tippuu valtuustosta osittain oman kaverinsa äänivyöryn takia. Lue haastattelu kokonaisuudessaan täältä.

DEMOKRATIA antoi selkäsaunan myös monille muille Helsingin politiikassa merkittävää valtaa käyttäville.

Rannalle jäivät kokoomuksen valtuustoryhmää tämän vuoden johtanut Laura Rissanen, Sdp:n ryhmää niin ikään muutaman kuukauden vetänyt Tomi Sevander sekä Helsingin politiikan yhden miehen oppositio Yrjö Hakanen (skp).

Heidän lisäkseen lähtöpassin saivat muun muassa sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila (sd), opetuslautakunnan puheenjohtaja Minerva Krohn (vihr) ja HKL:n johtokunnan puheenjohtaja Tuomas Rantanen (vihr).

Kyseinen joukko joutui ehkä Hakasta lukuun ottamatta pormestarivaalin uhriksi. Se ei ole kuitenkaan ainoa selittävä tekijä, sillä ilmiö ei ole uusi.

Vuoden 2012 vaaleissa putosivat muun muassa vihreiden, Sdp:n, perussuomalaisten ja Rkp:n valtuustoryhmien silloiset johtajat Ville Ylikahri (vihr), Jorma Bergholm (sd), Antti Valpas (perus) sekä Nils Torvalds (r).

Kokoomuksen valtuustoryhmää tuolloin johtanut Rauhamäki oli lähellä putoamista jo syksyllä 2012, mutta pääsi kuitenkin rima väpättäen valtuustoon.

”On hyvä kysymys, mistä se [keskeisten päättäjien putoaminen] johtuu”, Rauhamäki sanoi HS:n haastattelussa.

Pohditaanpa asiaa hetki yhdessä.

Kovalla työllä ei ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa.

Selitys numero 1: Keskeiset kuntapoliitikot ovat usein kuivia, eivätkä vetoa äänestäjiin

Vaalimenestyksen ja kuntapolitiikassa tehdyn työmäärän välistä suhdetta voi tarkastella esimerkiksi valtuustoryhmien puheenjohtajien aseman kautta.

Ryhmäjohtaja on kuntapolitiikassa pitkälti samassa asemassa kuin puolueen puheenjohtaja eduskuntavaaleissa. Asemien eroa kuvaa se, että kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ei putoa eduskunnasta, jos hän on ehdolla. Laura Rissanen sen sijaan jäi kuntavaaleissa rannalle.

Mistä tämä sitten johtuu?

Valtuustoryhmän johtajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu oman puolueen äänestäjien edun puolustaminen. Tämä tapahtuu muiden valtuustoryhmien kanssa käytävissä neuvotteluissa.

Koska suuri osa ryhmäjohtajista käy töissä politiikan ulkopuolella, neuvotteluja käydään usein iltamyöhään ja viikonloppuisin. Tehtävä on äärimmäisen kuluttava, jos sen haluaa hoitaa hyvin. Silti siitä maksetaan vain nimellistä palkkiota.

Kerrataanpa. Paljon työtä, vähän kiitosta ja hankalat työajat. Kiinnostuitko? Ei moni muukaan.

Helsingissä etenkin suurimpien puolueiden valtuustoryhmien puheenjohtajaksi onkin päätynyt perinteisesti kahdenlaisia poliitikkoja.

Ensimmäiseen kastiin kuuluvat puolueiden nousevat tähdet, jotka opettelevat tehtävässä poliittista johtamista ja käyttävät ryhmäjohtajuutta ponnahduslautana suurempiin saappaisiin.

Tästä esimerkkejä ovat muun muassa Helsingin tuleva pormestari Jan Vapaavuori ja kansanedustaja Emma Kari. Vapaavuori siirtyi vuonna 2005 Helsingin kokoomuksen valtuustoryhmän puheenjohtajan tehtävästä ensin kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi ja myöhemmin asuntoministeriksi.

Kari puolestaan hankki vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtajana vuosina 2013–2015 näkyvyyttä eduskuntavaalikampanjaa varten ja nousi kevään 2015 vaaleissa eduskuntaan.

Nyt Kari on kovassa nosteessa, ja hän sai Helsingin vihreistä toisiksi eniten ja koko kaupungista kuudenneksi eniten ääniä. Seuraavaksi hänen uskotaan tavoittelevan vihreiden puheenjohtajuutta.

Toiseen kastiin kuuluvat virkamiesmäiset ”puolueen soturit”. Tämän joukon poliitikot ovat kautta linjan arvostettuja, osaavia, fiksuja, ahkeria ja usein myös hauskoja ihmisiä, mutta he eivät vain onnistu muuttamaan politiikan eteen tekemäänsä työtä kansansuosioksi.

Kenties osuvin esimerkki tällaisista henkilöistä on kuntavaaleissa varasijalle jäänyt Rauhamäki.

Hänellä on ollut sormensa jollain lailla pelissä lähes jokaisessa Helsingissä tehdyssä suuressa päätöksessä viimeisen kuuden vuoden aikana.

Kovalla työllä ei kuitenkaan ole demokratiassa suurta merkitystä, jos äänestäjät eivät sitä huomaa. Esimerkiksi Helsingin kaupunkipolitiikassa pienessä roolissa oleva Jaana Pelkonen (kok) keräsi kuntavaaleissa yli 6 500 ääntä eli viidenneksi eniten Helsingissä. Rauhamäen äänisaalis oli vaatimaton 602.

Ja ei, en väitä, etteikö Pelkonen olisi osaava tai ansaitsisi äänisaalistaan. Hänet vain tunnetaan huomattavasti Rauhamäkeä paremmin.

Selitys numero 2: Kuntapolitiikan kompromissihakuisuus kaventaa pomopoliitikkojen liikkumatilaa

Suomen kuntapolitiikassa ei pääosin ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Tämä näkyy niin, että päätöksissä yritetään hakea mahdollisimman laajoja kompromisseja.

Taustalla oleva ajatus on kaunis. Laajoilla kompromisseilla pyritään siihen, että puolueet yrittävät tehdä esimerkiksi Helsingistä hyvää kaupunkia mahdollisimman monella tavalla ajatteleville ihmisille.

Kompromissien yksi varjopuoli on, että ne sitovat niitä tekemässä olleiden suita. On aika vaikea arvostella julkisesti tehtyjä päätöksiä, jos on itse osallistunut niiden tekemiseen. Arvostelu söisi uskottavuutta, joka on tärkeää sekä politiikanteon sisällä että myös ulospäin äänestäjien suuntaan.

Tällöin ryhmäjohtajat ja muut keskeisissä asemissa olevat poliitikot alkavat helposti näyttää omien äänestäjiensä suuntaan siltä, etteivät saa mitään aikaiseksi tai etteivät he aja tarpeeksi omien äänestäjiensä asioita.

Kuntapolitiikan valtapaikoilla olevien riskinä on myös virkamiesmäistyminen. He muuttuvat äänestäjiensä edunvalvojista eli poliitikoista koneenkäyttäjiksi, virkamiehiksi, ja alkavat ajaa kokonaisuuden etua.

Tämä voi olla kaupungin edun kannalta jopa järkevää, mutta poliitikon kannalta tuhoisaa. Oman viiteryhmän totaalinen unohtaminen johtaa nimittäin lähes varmasti mahalaskuun.

Asetelma johtaa kuntapolitiikassa helposti siihen, että valtuustoon pääsee eräänlaisia yhden asian poliitikkoja. Esimerkiksi Vantaalla pääsi näissä vaaleissa läpi eri puolueiden ehdokkaista koostuva ryhmä, joka kampanjoi näyttävästi koulujen sisäilmaongelmien korjaamisen puolesta.

Kuntapolitiikka mahdollistaa ainakin Helsingissä helposti kaupunkien sisäisen siltarumpupolitikoinnin. Helsingin valtuustoon on suhteellisen helppo ratsastaa läpi esimerkiksi puolustamalla Paloheinän ja Pakilan pientaloasujien etuja.

Kaupunginosien edunvalvojia yhdessä muiden puolueiden kanssa sorvatut kompromissit eivät sido, joten he voivat laukoa kärjekkäämmin kuin esimerkiksi valtuustoryhmien johtajat.

Se voi miellyttää heidän omia äänestäjiään. Kokonaisuudessaan tällaisten poliitikkojen anti kaupungin päätöksenteolle voi olla huomattavasti koneenkäyttäjäpoliitikkoja ohuempi.

Poliitikot valitaan kuitenkin äänestämällä, joten on jokaisen oma valinta, miten äänensä hankkii.

Tasapainoilu asialinjan ja populismin välillä kuuluu jokaisen menestyvän poliitikon taitoihin. Toiset osaavat sen paremmin kuin toiset, siksi toiset tekevät politiikkaa ammatikseen ja toiset eivät.

Äänimäärissä mitattuna tehtävässä on onnistunut vuoden 2013 jälkeen erityisen hyvin vasemmistoliiton ryhmäjohtaja Veronika Honkasalo. Honkasalo oli vielä vuoden 2012 vaaleissa suhteellisen tuntematon. Hän sai tuolloin 839 ääntä.

Ryhmäjohtajana esittämillään ärhäkillä kannanotoilla hän on onnistunut nostamaan profiiliaan. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa hän ylsi varasijalle ja huhtikuun kuntavaaleissa hän yli nelinkertaisti äänimääränsä viime kuntavaaleihin verrattuna.

Selitys numero 3. Kuntapolitiikan näyttäytyminen suurena kasvisruokapäivänä syö ryhmäjohtajien arvostusta

Helsingin kaupunginvaltuusto tuhosi helmikuussa 2010 kuntapolitiikan uskottavuuden. Käsittelyssä oli aloite, jossa kouluihin esitettiin pakollista kasvisruokapäivää.

Keskustelusta tuli klassikko, jolle naurettiin ympäri maata. Syystäkin, sillä muun muassa Mika Ebeling (kd) vastusti lapsille kouluissa yhtenä päivänä syötettävää kasvisruokaa vetoamalla Jeesukseen. Kyllä, Jeesukseen.



Neljä vuotta myöhemmin naurettiin Tampereelle, tai tarkemmin sanoen sen valtuutetuille. Valtuusto keskusteli delfinaarion lakkauttamisesta. Keskustelussa vastustettiin delfinaarion lakkauttamista muun muassa sillä perusteella, että delfiinit näyttävät onnellisilta.

Kasvisruokapäivän ja Tampereen delfiinikeskustelun kaltaiset performanssit ovat valtuuston ryhmäjohtajien kaltaisten työmyyrien kannalta tuhoisia, sillä suurin osa äänestäjistä seuraa kuntapolitiikkaa todella huonosti.

Ne luovat kuntapolitiikasta ja sen vastuunkantajista kuvaa hassuina puuhastelijoina. Tämä saattaa lisätä kuntapolitiikan viihdekäyttöä, mutta ei houkuttele äänestämään sen keskeisiä vastuunkantajia.

Kuntapolitiikan keskeisten päättäjien kannalta ongelmallista on myös se, että kuntapolitiikkaa seurataan farssien ohella pitkälti suurten päätösten kautta.

Esimerkiksi Helsingin päätöksenteolla on oma fanaattinen seuraajakuntansa. Suurille massoille se näyttäytyy kuitenkin Jätkäsaaren tornihotellin, Guggenheimin taidemuseon ja suurmoskeijan kaltaisten suurpäätösten kautta.

Niissä ryhmäjohtajien ja muiden vastuuhenkilöiden työpanos ei välttämättä näy yhtä vahvasti kuin esimerkiksi tuottavuustavoitteen ja investointiraamin kaltaisissa pitkän aikavälin päätöksissä. Tuottavuustavoite taas ei ole yhtä seksikäs aihe kuin Guggenheim, joten suuren yleisön silmissä sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

Poliitikon kannalta keskeistä on, että hänellä ja hänen ajamillaan asioilla on äänestäjälle väliä. Siksi lähikoulun ja lähimetsän puolustajat pärjäävät, yleispoliitikot eivät.

Lautakuntakokoukset kalkkiviivoilla...


Olen ollut loppumassa olevan valtuustokauden tarkastuslautakunnan jäsenä, joten minulle on tullut kaikkien lautakuntien aineistot mukaan lukien Kemin kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen kokousmateriaalit. Ennen paperiversiona mutta nykyisin sähköisessä muodossa sosiaali- ja terveyslautakunnan aineistoja lukuunottamatta.

Vuositasolla paperiaineistoa tuli ennen yli metrin korkuinen nivaska. Vanhan aineiston vein aikanaan Kemin kaupungintalolle paperisilppuriin - varmuuden vuoksi...

Lähes kaikki em. materiaali on nykyisin luettavissa Kemin kaupungin kotisivuilta.

Em. lautakunta on ollut tähänastisista ehdottomasti mielenkiintoisin. Miksi? Siksi, että siinä on päässyt näkemään koko Kemin kaupungin toiminnan sekä tutustumaan moniin, käytännössä kaikkiin johtaviin virkamiehiin heidän esitellessä oman osa-alueensa toimintaa.

Kaikki loppuu aikanaan. Niin tämäkin tällä erää. Tänään tiistaina18.04.2017 klo 13 alkaen on kokous Kemin kaupungintalolla. Vielä kolme kokousta ennen kuin tarkastuskertomus Kemin kaupungin vuoden 2016 toiminnasta alkaa olla paketissa. Toukokuun puolella vihonviimeinen kokous...

Suunnitelmaa Suur-Suomesta ei unohdettu Venäjällä...


Mitäpä tuohon muuta sanomaan/kirjoittamaan,,, 

Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Suunnitelmaa Suur-Suomesta ei unohdettu Venäjällä – ”Nuori Suomen kansa unohti venäläisten hyvät työt”

Suomea on käsitelty viime viikkoina muun muassa Arktisen foorumin ja 100-vuotisjuhlan kautta, kirjoittaa Jarmo Mäkelä HS:n kolumnissa.


ARKANGELISSA maaliskuun lopulla järjestetty Arktinen foorumi ei saanut aikaan merkittäviä päätöksiä, eikä niitä myöskään syntynyt Suomen ja Venäjän presidenttien kahdenkeskisen tapaamisen tuloksena.

Silti presidentti Sauli Niinistö sai arvokasta tietoa siitä, miten Venäjän johto suhtautuu Yhdysvaltain uuteen hallintoon. Tosin suurvaltojen yhteistyökuviot menivät luultavasti täysin uusiksi huhtikuun alun Syyrian tapahtumien vuoksi.

VENÄJÄN media huomioi Arkangelin tapaamisen näyttävästi, mutta lähinnä vain toistellen sitä, mitä presidentti Vladimir Putin sanoi lehdistölle avoimissa tilaisuuksissa. Suomen presidentti ei kuitenkaan jäänyt sivuosaan, sillä tv-kanava Rossija-24 välitti 31. maalikuuta hänen avauspuheenvuoronsa kokonaan venäjäksi käännettynä. Sitä ei tapahdu usein.

Venäjän median raportoinnista voi päätellä, että presidenttien tapa suhtautua arktisen alueen ympäristöuhkiin poikkeaa toisistaan.

Niinistön mukaan ilmastonmuutos on alueella kasvava uhka. Hän jatkoi: ”Ilmaston lämpeneminen on todistettu asia, eikä kukaan pääse pakoon sen seurauksia. Pahiten ongelma tuntuu tätä nykyä pohjoisessa. Jos menetämme Arktiksen, menetämme koko maailman”.

NIINISTÖ vetosi myös sen puolesta, että muualla maailmassa kasvussa olevat geopoliittiset jännitteet pidettäisiin pois arktiselta alueelta. ”Arktis on nyt rauhallinen alue, ja yhteistyö, jolla on pitkät perinteet, on tehokasta”.

Siinä missä Niinistö kiinnitti huomiota mustan hiilen polton aiheuttamiin ongelmiin, Putin kertoi Frans Joosefinmaalla edellisenä päivänä tekemistään havainnoista. Satojentuhansien vuosien aikana muodostuneessa jäätikössä oli selvästi näkyvillä hiilikerros, ”joka oli muodostunut aikana, jolloin tehtaita ei ollut edes olemassa”.

PUTIN myös vähätteli kansainvälisen yhteisön pyrkimyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi muistuttamalla ”tunnetusta tosiasiasta”, jonka mukaan muutama Etnan tulivuoren purkaus merkitsee enemmän kuin ihmiskunnan ponnistelut omien päästöjen vähentämiseksi.

Ja kun Niinistö puhui ilmastonmuutoksesta maailmanlaajuisena uhkana, Putin kuvasi ilmastonmuutoksen ”tekijäksi, joka pitää yllä Venäjän optimismia”. Hän viittasi näin esimerkiksi Koillisväylän avautumiseen liikenteelle. Ainoa asia, jossa Putin oli samaa mieltä Niinistön kanssa, oli huoli lisääntyvän laivaliikenteen aiheuttamista ympäristöriskeistä.

SUOMEN itsenäisyyden juhlavuosi on Venäjän median jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Historioitsija toisensa jälkeen on muistuttanut, kuinka Vladimir Lenin jalomielisesti salli Suomen itsenäistyä.

Eikä Suomen venäläisiin hyväntekijöihin kuulu vain Lenin. Uutistoimisto Regnumin mukaan samaan sarjaan tulee liittää myös tsaari Aleksanteri I, joka toimiston 4. huhtikuuta julkaiseman katsauksen mukaan nosti Suomen ”kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”.

Ellei Suomea olisi vuonna 1808 liitetty Venäjän keisarikuntaan, suomen kieli olisi vähitellen hävinnyt 1800-luvun loppuun mennessä. Nyt sen sijaan Suomi sai omat säätyvaltiopäivät, oman pankin ja rahan – tieteet, taiteet ja koulutus kukoistivat.

Suomalaiset osoittautuivat kuitenkin röyhkeiksi ja kiittämättömiksi: ”Nuoren Suomen kansan myöhempi käytös, joka näkyi suomalaisten suunnitelmina rakentaa melkein Uralille asti ulottuva Suur-Suomi ja sitten liittolaisuutena saksalaisfasistien kanssa, pakotti Neuvostoliiton ottamaan kovat otteet käyttöön venäläisten hyvät työt pian unohtaneen Suomen suhteen”.

KIINAN presidentin Xi Jinpingin Suomen vierailu uutisoitiin Venäjällä näkyvästi.

Uutisissa korostettiin, kuinka merkittävä määrä eri alojen käytännön yhteistyösopimuksia solmittiin vierailun yhteydessä. Kommentteja leimasivat luonnehdinnat ”uudenlaisesta kumppanuudesta” sekä molemminpuolisesta ”valmiudesta viedä maiden suhteet uudelle tasolle”.

Venäläisessä kielenkäytössä tämä ei ole vain sanahelinää.

SUOMEN kunnallisvaalien tulos ei ollut pääsiäiseen mennessä aiheuttanut Venäjän mediassa minkäänlaisia kommentteja. Vaalitulos uutisoitiin sellaisena kuin se oli.

Se kuitenkin muistettiin mainita, että ensimmäiset venäjänkieliset valtuutetut tulivat valituiksi Helsingissä ja Vantaalla.

PÄÄSIÄISPYHIIN mennessä ei Venäjän mediassa myöskään oltu mainittu sanaakaan siitä, että Kremlin pääideologina pidetty Aleksandr Dugin oli 11. huhtikuuta esitelmöinyt Suomessa. Näin siitä huolimatta, että samana päivänä tapahtunut Suomeen sijoittuvan hybridiuhkien tutkimuskeskuksen perustamisasiakirjan allekirjoitus kyllä uutisoitiin näyttävästi.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kevätterveisiä Kemin Selkäsaaresta...

Olemme edellisen kerran käyneet Selkäsaaressa sunnuntaina 09.04.2017. Kävimme tänään taas pikakäynnin saaressa, molemmat, minä ja vaimoni kävellen suksisauvat apuna. 
Eipä olisi voinut toivoa parempaa kävelyalustaa.

Lähtiessämme sisäsataman rannasta rannan tuntumassa istuskeli kolme pilkkijää. Pikkuahventa ja särkiä näytti tulleen jonkin verran. Sanoivat jäävän jäälle lokkien ja varisten ruoaksi. Kerroin heille särjenlihan, suikaleiden käytön isojen ahventen houkuttelemiseksi. Eivät näyttäneet ottavan tosissaan. Tuntui kehonkielestä päätellen, että puhu sinä minä pitelen hevosta...

Menimme tällä kerralla aivan suoraan saaren pohjoisrantaan ja siitä moottorikelkkauraa rinnettä ylös mökille. Oli aurinkoinen aamupäiväsää.

Mökille päästyämme vaimoni laittoi tulet tuvan puulieteen. Tupa lämpeni nopeasti, kun kamariin menevä väliovi pidettiin kiinni. Istuimme hetken aikaa etelään suuntautuvassa katoksessa.

Heti mökille saavuttuamme totesimme lintujen äänien lisääntyneen. Korpitkin antoivat kuulua itsestään ja jossain kaukana tikkakin naputteli puunrunkoa.

Murukahvit juotuamme ja eväsleivät syötyämme lähdimme takaisin samaa, tuttua reittiä.

Oli hieno, aurinkoinen ilma, jäällä liikettä: moottorikelkkoja, moottoripyöriä, polkupyöräilijä - olipa paksut renkaat, pilkkijöitä, kävelijöitä, hiihtäjiä ja avolava-autokin näytti ajelevan Syvä-Lettoa kohti.

Sisäsataman rannan tuntumassa oli jälleen uusi kolmen pilkkijän ryhmä. Näyttivät olevan aamupäivän rei´illä. Muutama pikkuahven ja särki sekä pari kiiskeä oli tullut. 
He olivat pois lähdössä. 
Heille kerroin myös särjen käyttämisen isojen ahventen syöttinä, olivat selkeästi asiasta kiinnostuneita. Autolle päästyämme näimme ryhmän suuntaavan Kojukalliota kohti...

Olipa mukava pikakäynti Selkäsaaressa. 



Sdp:n mahalasku kuntavaaleissa oli puheenjohtaja Antti Rinteen syytä...

Jälleen kerran Yrjö Rautiolta erinomainen teksti mutta...

Hän kirjoittaa:

Muut oppositiopuolueet voittivat, Sdp hävisi. Muut olivat uskottavia, Sdp ei.

Edelliseen liittyvänä kuntavaalien tilanne Kemissä: Vasemmistoliitto (15) + - 0, SDP (13) +3, Keskusta (7) + - 0, Kokoomus (5) -1, Perussuomalaiset (2)  - 2, Vihreät (1)+ - 0 eli suurin menestyjä Kemissä oli SDP. Mutta tämähän onkin Kemi, joka on ollut ja näyttää siltä että on jatkossakin vasemmiston ohjauksessa...


Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Politiikka    |   Kolumni

Sdp:n mahalasku kuntavaaleissa oli puheenjohtaja Antti Rinteen syytä – vain sokeat puolueuskovaiset eivät näe ongelmaa

Sdp ei ole puolue, vaan säätiö, kirjoittaa Yrjö Rautio.


LYHYT arvio kuntavaaleista kuuluu: hyvät asiat voittivat ja huonot hävisivät. Yksi asia on kuitenkin vakavan pohdinnan aihe: miksi pääoppositiopuolue Sdp sai historiansa huonoimman kuntavaalituloksen?

Ihmisoikeusasiat tuskin ratkaisivat näitä vaaleja, mutta tulosta kannattaa arvioida myös siitä näkökulmasta.


Vihreät oli suurin voittaja. He ovat puolustaneet näkyvimmin turvapaikanhakijoiden ihmisoikeuksia ja vastustaneet vihanlietsontaa. Samaa ovat tehneet vaalien kaksi muuta voittajaa, vasemmistoliitto ja Rkp. Hallituspuolueista menestyi parhaiten kokoomus, joka on niistä ainoana pitänyt esillä ihmisoikeuksia.

Monet parhaiten menestyneistä eri puolueiden ehdokkaistakin puolustivat suvaitsevaisuutta ja ihmisoikeuksia.

Perussuomalaiset on suhtautunut kielteisimmin turvapaikanhakijoiden oikeuksiin, ja sen piirissä on rehottanut jopa avointa rasismia. Jotkut perussuomalaiset ovat pilkanneet puolueita ja ehdokkaita, jotka ovat puolustaneet oikeuksia, jotka turvapaikanhakijoille kuuluvat sekä Suomen lain että kansainvälisten sopimusten mukaan.

Pilkatut voittivat, pilkkaaja koki murskatappion. Ihmisyys voitti, ihmisviha hävisi. Suomalaiset ovat sivistyskansaa.

VAALITULOS saattoi olla osa eurooppalaista henkistä käännekohtaa. Oikeistopopulismin juna oli kulkenut jo pysähtymättä ohi Wienin ja Amsterdamin, nyt myös Helsingin. Pian se ohittanee myös Pariisin ja Berliinin. Osa perussuomalaisista uskoo, että puolue palaa voittojen tielle, kunhan nousee tähän junaan. Se juna meni jo.

Oppositiopuolueista varsinkin vihreiden, vasemmistoliiton ja Sdp:n vaaliteemat olivat lähes identtisiä, eikä Rkp:nkään sanoma niistä isosti poikennut, ei edes kristillisdemokraattien. Kaikki ne muun muassa puolustivat koulutusta ja arvostelivat hallituksen sote-linjaa. Merkittävä ero oli se, että Sdp ei puolueena sanonut yhtään mitään ihmisoikeuksista, yksittäiset demariehdokkaat kyllä.

Muut oppositiopuolueet voittivat, Sdp hävisi. Muut olivat uskottavia, Sdp ei.

HALLITUKSEN epäsuosio on lähes aina kasvattanut pääoppositiopuolueen kannatusta. Näin ei käynyt nyt, vaikka Juha Sipilän (kesk) hallituksen politiikka on ollut erityisen poukkoilevaa ja kylmäkiskoista.

Edes perussuomalaisten suurtappio ei auttanut Sdp:tä. Osa demareistahan on laskenut sen varaan, että puolue saisi takaisin perussuomalaisiin karanneet työläisäänestäjänsä. Eipä saanut – tai jos sai, menetti saman verran muita.

Sdp:n päällimmäisin ongelma on puheenjohtaja Antti Rinne. Puheenjohtaja on avainasemassa nykypolitiikassa, jossa julkisuuden hallinta ratkaisee. Timo Soini toi aiemmin jytkyjä perussuomalaisille, Ville Niinistö nyt voiton vihreille ja Li Andersson vasemmistoliitolle.

Rinne sen sijaan vei voiton Sdp:ltä. Vain sokeasti puolueuskovaiset demarit eivät näe hänessä mitään ongelmaa. Likimain jokaiselle muulle hänen esiintymistensä katselu ja kuuntelu olivat silkkaa kärsimystä, taas.

Sdp:n ongelmat ovat kuitenkin syvemmällä kuin puheenjohtajassa. Puolue ei ole kyennyt uudistumaan, vaikka maailma ja yhteiskunta ovat muuttuneet.

OSALLISTUIN Avun toimittajana Sdp:n Hämeenlinnan puoluekokoukseen vuonna 2008. Laskin silloin, että kaksi kolmasosaa edustajista oli joko suoraan tai välillisesti Sdp:n leivissä: puolue- ja ay-toimitsijoita, kansanedustajia ja heidän avustajiaan, kuntien ja valtion palkollisia.

Olen seurannut paria muutakin Sdp:n puoluekokousta, ja havaintoni on ollut sama. Sdp ei ole puolue, vaan säätiö. Ei tällainen joukko kumouksia tee. Sen etu on, ettei mikään muutu, totesin Hämeenlinnassa. Uskon, että Sdp:n säätiömäisyys on yhä tärkein syy siihen, ettei puolue kykene uudistumaan eikä nuortumaan.

Sdp on kuin savusauna, jonka lämmössä on mukava köllötellä tutussa ja turvallisessa seurassa. Köllöttely jatkui helmikuussa Lahden puoluekokouksessa. Kokous ei halunnut muuttaa mitään, koska kaikki oli jo niin hyvin ja varmat voitot odottivat.

Kirjoittaja on kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä.